Miksi on mahdollista siirtyä nopeasti yhteiskuntaan, joka ei ole rakenteellisesti sitoutunut ilmastokatastrofiin

Ilmastouutiset saavat meidät usein epätoivon partaalle: nyt jos koska olisi toimittava, mutta mitään ei näytä tapahtuvan. Globaalit kasvihuonekaasupäästöt jatkavat kasvamistaan. Yksi epätoivon lähde on tietoisuus siitä, että ilmastonmuutos on yhä selvemmin yhteiskunnallinen ongelma: mitkään päästövähennystekniikat eivät auta, kun yhteiskuntamme keskeinen rakenne on jatkuvaa kasvua vaativa kapitalismi, jota näyttää vahvasti pönkittävän suuren ihmisjoukon itsekkäät pyrkimykset. Kuitenkin yleinen käsitys on, että yhteiskunta voi muuttua rakenteellisesti vain hyvin hitaasti, vaikka ilmastokatastrofin torjumisella on kova kiire.

Mutta entäpä jos epätoivomme yhtenä syynä ovat väärät käsitykset yhteiskuntamme luonteesta ja meistä itsestämme?

Ajatukseen nopean yhteiskunnallisen muutoksen mahdottomuudesta on vaikuttanut yli 2000 vuotta vanha oppi, jonka mukaan luonto ei tee hyppäyksiä. Todellisuudessa luontokin hyppii, mitä todistavat esimerkiksi olomuodon muutokset, kvanttifysiikka ja suurissa ekosysteemeissä havaittavat yhtäkkiset toimintamuodon muutokset.

Samaten yhteiskunnassa perusrakenteessa voi tapahtua nopeita muutoksia. Katastrofisosiologia kertoo, että maanjäristyksissä ja muissa suurissa luonnononnettomuuksissa tällainen muutos tapahtuu hetkessä paikallistasolla. Yhteiskunnan hierarkkisten rakenteiden sortuessa ei suinkaan synny kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Katastrofitilanteissa valtaosa jotenkuten vammoitta selviytyneistä alkaa auttaa ja tukea toisia ihmisiä. Monet jopa ryhtyvät omatoimisesti vaarallisiin pelastusyrityksiin. Ihmisten yhteistoimintaverkosto käynnistyy nopeasti. Vanhat valta-asemat ja lokerot jätetään sivuun, ja syntyy toisenlainen yhteiskunta, joka ei perustu hierarkioihin eikä rahatalouteen vaan tasa-arvoisuuteen ja ihmisten keskinäiseen apuun. Nämä ihmisten uudet suhteet ovat monista osallistujista tuntuneet niin hyviltä ja vahvoilta, että he ovat kokeneet pienten paratiisien syntyneet keskelle helvettiä¹.

Toisenlainen nopea muutos tapahtuu, kun yhteiskunnallinen liike onnistuu oman voimansa tai valtion ja taloudellisen vallan heikentymisen ansiosta horjuttamaan perusteellisesti jonkin maan valtarakenteita. Vallankumoukset luovat useimmiten ensi alkuun tilan, jossa ruohonjuuritason demokraattiset keskinäisen avun rakenteet kukoistavat samalla tavoin kuin luonnonkatastrofien jälkeen. Vaikka tilanne kestää kauemmin kuin luonnon onnettomuuksien kohdalla, useimmissa tapauksissa pian ilmaantuu ryhmä, joka haluaa palauttaa vanhat tai rakentaa uudet hierarkkiset, ihmisiä alistavat rakenteet. Tämä ”vastavallankumous” – joka usein väärin samaistetaan alkuperäiseen liikkeeseen – aikaansaa suurimman osan vallankumouksiin liitettävästä väkivallasta.

Tällainen ruohonjuuridemokraattinen tilanne vallitsi esimerkiksi Venäjällä vuonna 1917-18 ennen kuin Lenin ja kumppanit onnistuivat anastamaan kaiken vallan itselleen ja luomaan uudet hierarkkiset rakenteet. Se vallitsi myös keskellä vuonna 1789 alkanutta Ranskan suurta vallankumousta, jolloin suoraa demokratiaa harjoittavat kaupunginosat eli sektiot ja niiden liittokunta hallitsivat muutaman vuoden ajan Pariisia. Ruohonjuuridemokratiaan siirryttiin hetkessä myös Argentiinassa vuoden 2001 talouskriisin tuloksena. Pohjois-Syyrian kurdit ovat sodan keskellä pystyneet luomaan tämän hetken loistavimman yhteiskunnan, joka perustuu suoraan demokratiaan, miesten ja naisten tasa-arvoisuuteen sekä kommuunien ja neuvostojen verkostoon. Ehkä juuri siksi Turkki hyökkää tälle Rojavaksi kutsutulle alueelle uskonnollista fasismia edustavien voimien avulla.

Kuinka tällaiset nopeat rakenteelliset muutokset ovat oikein mahdollisia? Olennaista on huomata, että yhteiskunta ei ole koskaan täysin yhdentynyt tai integroitunut kokonaisuus. Aina on olemassa konflikteja, halkeamia ja akanvirtoja. Itse asiassa toisenlainen maailma ei ole vain mahdollinen vaan se on jo olemassa. Kyse on vain siitä, että toisenlainen maailma viettää normaalioloissa varjoelämää, koska valtajulkisuuden ja yhteiskunnallisen keskustelun valokiila harvoin osuu siihen. Selkein osa varjoyhteiskuntaa on varjotalous eli se osa tavara- ja palvelutuotantoa ja -jakelua, jonka virallinen talous sivuuttaa. Tämä pääasiassa kodeissa ja kaveriporukoissa tehtävä toiminta on niin mittavaa, että sen laajuus on Suomenkin tapaisissa maissa työtunneissa laskettuna vähintään yhtä suuri kuin virallinen talous. Varjoyhteiskuntaa edustaa myös kansalaistoiminta, sellainen kuin juuri tämä mielenosoitus.

Varjoyhteiskunnan olemassaolo voi selittää sen, miksi nopeat yhteiskunnan rakenteelliset muutokset ovat mahdollisia: Luonnonkatastrofeissa, vallankumouksissa ja muissa kriisitilanteissa vallitseva yhteiskunta heikkenee ja siirtyy taka-alalle. Varjoyhteiskunta sen sijaan voimistuu ja siirtyy etualalle.

Jos tämä on ainakin osittain oikea tapa ymmärtää yhteiskuntaa, toivo alkaa pilkahtaa toivottamalta näyttävässä tilanteessamme: Ilmastokatastrofin torjumiseksi tarvittava yhteiskunnallinen muutos voi sittenkin tapahtua kyllin nopeasti. Tästä ei tietenkään pidä vetää sellaista johtopäätöstä, että meidän ei tarvitse tehdä mitään. Vahvat vastavirrat ja aktiivinen varjoyhteiskunta, joihin nopea muutos perustuu, ovat olemassa vain meidän toiminnan seurauksena.

Valitettavasti varjoelämää viettävä toisenlainen maailma on toistaiseksi pysynyt kirkkaassa päivänvalossa vain hetken. Monet tekijät ovat johtaneet vanhan maailman paluuseen. Yksi syy on se, että kun toisenlainen maailma siirtyy auringonpaisteeseen, sen loisto voi häkellyttää: sitä pidetään täysin epänormaalina yhteiskunnan poikkeustilana. Kuitenkin kun pitää mielessä vallitsevan yhteiskunnan aikaansaaman kauhean hävityksen ja sen lupaaman synkän tai olemattoman tulevaisuuden, voi alkaa ihmetellä, elämmekö jonkinlaisessa lumouksessa tai hypnoosissa, joka saa meidät pitämään vallitsevaa järjestystä normaalina. Ehkä tämä johtuu vääristävästä peilistä, jota vallitseva yhteiskunta ja sen kaupallinen kulttuurikoneisto pitää edessämme. Varjoyhteiskunta ja sen kukoistus kriisitilanteissa voi näyttää tuhokapitalismia paremman kuvan siitä, keitä me olemme ja mitä tulevaisuuden yhteiskunta voi olla.

1 Rebecca Solnit: A Paradise Built in Hell: The Extraordinary Communities That Arise in Disaster. Viking, New York 2009.

(Tämä teksti perustuu Olli Tammilehdon puheeseen ilmastolakkomielenosoituksessa Turussa 29.11.2019. Tarkemmin olen käsitellyt puheen aihetta kirjassani Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into 2017.)