| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Ydin-lehden numerossa 1/2026 (kirjoitettu 2025). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tässä. |
Rajasulkua kiertämässä
Suomen ja Venäjän välinen raja on ollut suljettuna jo kaksi vuotta. Tämä on hyvin poikkeuksellista. Stalinismin pahimpina vuosinakaan raja ei ollut kokonaan kiinni. Vaikka neuvostoaikana matkailijoiden kaikki rahat virtasivat valtiollisille organisaatioille, kukaan ei kuvitellut, että näillä ruplilla olisi mitään vaikutusta tuon jättiläismaan varustautumiseen tai sodankäyntiin. Neuvostoliitossa vierailtiin ahkerasti muun muassa siksi, että haluttiin omin silmin nähdä maa, jonka kuvauksessa kilpailivat kaksi propagandanarratiivia: Nato-maista tuleva kauhistelu ja taistolaisten ja heitä lähellä olevien piirien ylistys.
Poliittisista ja Venäjää koskevista näkemyksistä riippumatta on edelleen joukko ihmisiä, jotka katsovat omakohtaisen tutustumisen naapurimaan tilanteeseen olevan hyödyllistä ja eettisesti hyväksyttävää. Sulusta huolimatta Venäjälle voi edelleen matkustaa Viron kautta, eikä se ole ainakaan kalliimpaa kuin aiemmin. Viisumin saa yhtä helposti kuin ennen. Halvimmillaan e-viisumi maksaa 45 €. Viroon pääsee Helsingistä 20 eurolla. Tallinnasta on useita päivittäisiä bussiyhteyksiä Pietariin, ja matka maksaa noin 40 euroa.
***
Syyskuun lopulla lähden tutustumaan kaukaiseen lähinaapuriin. Koska autot eivät voi tällä hetkellä ylittää rajaa Narvan kohdalla, ja siksi olisi joka tapauksessa käveltävä rajan yli toisella puolella odottavaan bussiin, päätän matkustaa omatoimisesti. Junalla pääsen Tallinnasta Narvaan mukavasti ja maksan matkasta vain 11 euroa. Lyhyehkön kävelymatkan päässä rautatieasemalta on rajanylityspaikka. Olen jo Viron passintarkastuksessa, kun minulle selviää, että määräykset ovat kiristyneet keväällä: nyt Venäjälle ei saa viedä lainkaan euroja. Minun on palattava kaupungille ja etsittävä rahanvaihtopaikka. Siellä vaihdan eurot rupliksi ja dollareiksi, joita saa vapaasti viedä naapurimaahan. Käteistä rahaa on oltava mukana, sillä sanktiot ovat lopettaneet suomalaisten pankki- ja luottokorttien toiminnan Venäjällä.
Aukaistuani tullissa matkalaukkuni pääsen Narvanjoen ylittävälle kävelysillalle. Siellä tunnen olevansa Idän ja Lännen historiallisella rajalla: Viron puolella nousee tanskalaisten vuonna 1256 rakennuttama Hermannin linna. Vastapäätä tätä joen toisella puolella kohoaa Iivananlinna, jonka pani alulle koko Venäjän ensimmäinen hallitsija Iivana Suuri vuonna 1492.
Kevyiden rajamuodollisuuksien jälkeen olen Venäjällä, tarkemmin sanottuna Leningradin alueeseen kuuluvassa Ivangorodissa. Kauniilla paikalla jokeen viettävällä kukkulalla sijaitsevassa pikkukaupungissa asuu noin 9000 ihmistä. Minua eivät tervehdi länsitavaroita hamuavat kauppamiehet vaan kyytejä Pietariin tarjoavat taksikuskit. Rajantakaisia tavaroita ei tarvita, sillä kauppoja riittää tässäkin kaupungissa. Heti rajan jälkeen on Magnit-ketjuun kuuluva kauppa, joka muistuttaa kovasti pientä suomalaista K-marketia – hinnat vain ovat selvästi halvemmat. Näitä magneettikauppoja on Ivangorodissa kolme. Kilpailevan jättiketjun Pjatjorotškan myymälöitä on neljä.
Pyörin vähän aikaa kaupungilla ihmettelemässä, mistä bussit oikein lähtevät. Ihmiset opastavat ystävällisesti hotellin eteen ja aidatulle pysäköintialueelle. Näistä paikoista bussi ei lähde kuitenkaan pitkään aikaan. Lopulta huomaan aukion laidassa linja-auton, joka on juuri lähdössä. Se vie minut Pietariin 1900 ruplalla eli noin 20 eurolla.
Bussi purkaa matkustajat lähellä Moskovskajan metroasemaa Pietarin eteläosassa. Jättikaupunki sykkii voimakkaana, eikä ainakaan bensiinistä näytä olevan pulaa. Sota näkyy ainoastaan metron liukuportaissa silloin tällöin näkyvissä julisteissa, joissa värvätään ”sankarikaupungin” sankareita sopimussotilaiksi huomattavilla rahallisilla palkkioilla.
Hostellini sijaitsee vastapäätä kaunista Vladimirin tuomiokirkkoa, jossa Dostojevski kävi usein. Kirjailijan kotimuseo ja patsas ovat myös lähistöllä. Yöllä, kun liikenne on hiljentynyt, voi kuvitella Fjodor Mihailovitšin kävelevän näitä katuja. Dostojevskin ajalta peräisin olevan rakennuksen kolmannessa kerroksessa saan noin kahdeksalla eurolla siistin ja hyvin tuulettuvan makuupaikan 12 hengen huoneessa.
Matkalla on ehtinyt tulla kova nälkä. Onneksi aivan hostellin vieressä on stolovaja eli ruokala. Näitä neuvostoajalta periytyviä edullisia ruokapaikkoja on joka puolella Venäjää. Vitriinin takaa katsellen ja valiten saan myyjän laittamaan tarjottimelleni sopivan määrän tattaria, kasviksia ja kalaa. Palan painikkeeksi otan hedelmäkeiton kaltaista juomaa kompotia. Maksan tästä kaikesta noin viisi euroa. Hetken syötyäni viereiseen pöytään istuu nuorehko nainen. Ilmenee, että hän on psykologi, joka on juuri käynyt harrastamassa itämaisia tansseja viereisessä tanssikoulussa. Hän on asunut kymmenen vuotta Pietarissa, muttei ole vielä kertaakaan käynyt kotikaupungissaan Habarovskissa tapaamassa vanhempiaan. Tähän Kiinan rajalla, noin 600 kilometrin päässä Japanista sijaitsevaan kaupunkiin matkustaminen on hänelle liian kallista: matkaa kertyisi lentäen 6200 kilometriä, junalla tai autolla vielä paljon enemmän.
Käyn lähellä olevassa hollantilaisen Spar-ketjun isossa myymälässä ostamassa aamiaistarvikkeita. Kaupassa on kaikkea mahdollista ruokaa: iso valikoima tuoreita hedelmiä ja kasviksia, monenlaisia tuoremehuja ja viljatuotteita, kaikkia mahdollisia maitotuotteita – myös laktoosittomia ja vegaanisia – puolivalmiita ja valmiita ruoka-annoksia ja niin edelleen. Suurin osa tuotteista on venäläisiä, mutta joukossa on myös ”ystävällismielisten” lähiulkomaiden tuotteita ja kaukomaiden hedelmiä. Saan kuudella eurolla aamiaistarpeet kolmeksi päiväksi.
Hostellissa ei juuri ole turisteja. Suurin osa on työläisiä, jotka haluavat asua halvalla lähellä työpaikkojaan. Minskistä tullut nuori mies kertoo, että valkovenäläisillä on ylipäänsä vaikea saada asuntoa Pietarista.
Joitakin kaukomatkalaisia hostellissa kuitenkin on. Ruokasalissa törmään isokokoiseen intialaiseen, joka harrastaa moldovalaisen kanssa turhanpäiväistä väittelyä vieraille hymyilemisestä. Väittelyä seuraa Chilestä tullut nuori mies. Intialaisen firma välittää opiskelijoita Pietarin yliopistoon Afrikasta ja muualta. Hän kehuu Intiaa ja pääministeri Modia vuolaasti ja kertoo, kuinka Intia auttaa Venäjää.
Vähän myöhemmin huomaan toisen intialaisen huoneessamme. Hänen sänkynsä vieressä on iso kulmikas kassi ja kaksi pyörän akkua latautumassa. Hän työskentelee ruokalähettinä.
Seuraavana päivänä tapaan lounaalla vanhan aktivistituttuni Katjan. Ravintolassa on mukava tunnelma. Se tarjoaa työpaikkoja myös lievistä mielenterveysongelmista kärsiville. Katja kertoo, että sotaa ynnä muita poliittisia kysymyksiä koskevaa oppositionaalista toimintaa ei enää voi järjestää. Näitä koskevia keskustelutilaisuuksia kuitenkin on, mutta niiden ajoista ja paikoista kerrotaan vain suullisesti luotettaville ihmisille kahdenkeskisissä ulkosalla tapahtuvissa kohtaamisissa.
Katja ei enää opeta yliopistolla, mutta antaa sen sijaan kielten yksityistunteja netin kautta. Vaikka kotona tiskivuoret helposti kasautuvat, hän on mieltynyt tähän ravintolaan niin paljon, että on ryhtynyt tiskaamaan siellä kerran viikossa.
Katja on perinyt isältään asunnon vanhassa hruštšovkassa eli Hruštšovin aikana rakennetussa viisikerroksisessa talossa. Tätä kuten monia muitakin vastaavia kerrostaloja uhkaa purku, sillä rakennusyhtiöt haluavat näiden tontit tehokäyttöön. Niinpä Katja harkitsee ryhtymistä asuntoaktivistiksi. Asukasliikkeet voivat edelleen toimia Venäjällä.
Käyn Nekrasovin kadulla sijaitsevassa Vse svobodny -kirjakaupassa. Tässä ”Kaikki ovat vapaita” -kaupassa näyttää sananvapaus kukoistavan: hyllyt ja pöydät pursuavat kaikenlaista toisinajattelua: anarkismia, undergroundia, trotskilaisuutta, vastakulttuuria, vallankumouksellisuutta ja niin edelleen. Kysyn hyllyjä täyttävältä myyjältä, miten sananvapauden laita Venäjällä oikein on. Hän kertoo, että vaikka yleisellä tai historiallisella tasolla liikkuvia kriittisiä kirjoja voi kustantaa ja myydä, Ukrainan sotaa kritisoivia ei. Sodanvastaiset kirjailijat ovat pääasiassa paenneet ulkomaille ja heidän tekstejään voi lukea vain internetin välityksellä. Kirjat, jotka voidaan tulkita propagoivan sukupuolivähemmistöjen näkemyksiä, ovat pannassa. Yksi kustantaja on hiljattain tuomittu 8000 euron sakkoihin LGTB-propagandan levittämisestä, ja kyseessä olevan kirjan painosta uhkaa hävitys.
Seuraavana päivänä kuljeskelen Nevan valtakadulla. Paljon nuoria kiinalaisia turisteja, jotka kasvonpiirteitä lukuun ottamatta muistuttavat kovasti meikäläistä nuorisoa. Keskustan valtakunnasta pääsee nyt Moskovaan ilman viisumia parilla sadalla eurolla. Törmään yhdysvaltalaiseen matkailijaryhmään mutten yhteenkään länsieurooppalaisen turistiin. Yleisöä kerääviä taitavia katusoittajia esiintyy useassa paikassa. Käyn komeassa Kirjatalossa eli entisessä Singer-yhtiön pääkonttorissa. Sotilaallista erityisoperaatiota kiittäviä kirjoja näkyy, mutta ne eivät ole ainakaan tämän kirjakaupan asiakkaiden suosiossa.
Siirryn metrolla Vasilin saarelle. Kuljen pitkillä linjoilla ja rantakaduilla, joiden varrella on monia kauniita rakennuksia. Päädyn Pietarin vanhimpaan osaan, jossa sijaitsee yliopisto. Pääsen yliopistoalueen sisällä sillä verukkeella, että haluan käydä tiedekirjakaupassa. 1700-luvun alkupuolella rakennetun yli 400 metriä pitkän, Kaksitoista kollegiota -rakennuksen ja muiden vanhojen talojen keskellä on kaunis puistomainen sisäpiha. Sen läpi käveltyäni tulen Akateemikko Saharovin aukiolle, jota reunustaa muun muassa Venäjän tiedeakatemian entinen päärakennus. Aukion keskellä on Neuvostoliiton tunnetuimman toisinajattelijan, ydinfyysikko Andrej Saharovin patsas.
Lounaskahvilassa vieressäni istuu nuori nainen, joka ei muiden tapaan tuijota kännykkää vaan lukee kirjaa. Ilmenee, että kirja on Isaac Newtonin elämänkerta. Nora ei ole aiemmin ollut kiinnostunut matemaattisista aineista: hän haluaa selvittää, kävisikö fysiikan opiskelu hänelle. Kokeen tulos on jo nyt negatiivinen, ja Nora uskoo biologian sopivan hänelle paremmin. Toisin kuin monet muut kahviloissa kohtaamani ihmiset, hän haluaa puhua Ukrainan sodasta. Nora on kovasti sitä vastaan. Hänen setänsä on kuollut rintamalla.
Illalla tapaan toisen vanhan tuttavani. Nastja tekee mieleistään työtä kustantamossa, joka sijaitsee yhdessä Pietarin monista biznes-tsentreistä. Kahdeksan tunnin työpäivän lisäksi häneltä menee matkoihin joka päivän puolitoista tuntia. Kohtuuhintaisia yksiöitä löytyy vain kaukaa, eikä Nastja halua vuokrata pelkkää huonetta jostain kommunalkasta, joita on vanhan Pietarin isoissa asunnoissa. Venäjän mediaanipalkkaa lähellä olevasta 500 euron nettopalkasta menee 300 euroa vuokraan, sähköön ja lämpöön. Työmatkoihin kuluu kuukausittain 50 euroa. Ruokaan ja muuhun elämiseen jää siis vain 150 euroa. Nastja harkitsee muuttoa pienempään kaupunkiin, jossa metroissa ja busseissa ei tarvitsisi viettää näin suurta osaa ”vapaa-ajasta”.
Matkustan junalla Sortavalaan. Vastapäätä istuu juristi, joka on töissä pietarilaisessa yhtiössä. Sofia ei ole innostunut työstään, mutta luonnonsuojelu ja ortodoksinen usko ovat lähellä hänen sydäntään. Hän matkustaa joka viikonloppu kotitaloonsa ”rakkaaseen Karjalaan”, missä hänen äitinsä vielä asuu. Se sijaitsee Lahdenpohjan pikkukaupungissa, joka on 40 kilometrin päässä Sortavalasta.
Sortavala on kovasti muuttunut viime vierailuni jälkeen. Seitsemässä vuodessa kaupunkiin on rakennettu monia uusia hotelleja ja Laatokan lahden rantaan on tehty siisti kävelykatu. Vanhat suomalaiset rakennukset ovat hyvässä kunnossa, ja jo kerran palanut pormestari Bergin talo on rakennettu uudelleen paikallisen miljardöörin varoin. Rakennuksessa on hieno kahvila, jossa tarjotaan karjalalaisia herkkuja.
Sortavala on nyt pikku-Suomi. Se ja sen lähiluonto ja Laatokan saaristo korvaavat matkat suljetun rajan taakse. Sanktiot ovat johtaneet Venäjän oman tavaratuotannon kasvuun. Näköjään sama pätee myös elämysten tuotannossa.
Tuttavaperheeni asuu kaupungin ulkopuolella. Ivan ja Masha hakevat minut uudella kiinalaisella katumaasturilla. Metallisia rakenneosia rautakaupalle tekevä Ivan kertoo matkalla, kuinka uusia lomakyliä nousee tälle seudulle kuin sieniä sateella. Hän on hyötynyt trendistä, sillä yksi lomayrittäjä on rakennuttanut tien, joka kulkee hänen tonttinsa vieritse niin, ettei enää tarvitse käyttää kärrypolkua. Ivan on itse rakentanut tilavan omakotitalon, joka seisoo osittain palaneen suomalaismökin perustuksilla. Tontille on nousemassa myös toinen talo hänen vanhimmalle pojalleen. Myös keskimmäinen poika on myöhemmin saamassa talon. Turismi on nostanut Sortavalan asuntojen hinnat ja vuokrat Karjalan tasavallan pääkaupunkia Petroskoitakin korkeimmiksi. Siksi parempi rakentaa itse, kun tontilla kerran on tilaa. Masha tuottaa osan perheen ruosta itse: tontilla on kanala, kanihäkkejä, kasvihuone, vihannesmaa ja omena- ja luumupuita.
Kaikki kolme poikaa asuvat edelleen kotona, vaikka kaksi heistä on jo työelämässä. Ammattikoulua käyvän nuorimmaisen tyttöystäväkin näyttää kotiutuneen taloon. Kaikki neljä nuorta muistuttavat kovasti suomalaisia ikätovereitaan tatuointeineen, vaatteineen ja harrastuksineen.
Hyvän illallisen jälkeen Masha avaa vodkapullon. Vaikka ilmaisen karsastavani väkeviä, hän saa minutkin juomaan jälleennäkemisen kunniaksi.
Juttu luistaa hyvin. Masha harmittelee sitä, ettei rajan sulkemisen jälkeen enää nähdä tuttuja, jotka ovat muuttaneet Suomeen avioliiton tai muun syyn takia. Hän kertoo polviongelmistaan. Nivelrikon takia polvet on täytynyt leikata. Leikkaukset ja hoito Pietarin ja Petroskoin sairaaloissa eivät maksaneet perheelle mitään.
Ivanin laajasta tuttavapiiristä ovat useat lähteneet sotimaan Ukrainaan aatteellisista, taloudellisista tai muista syistä. Kolme heistä on kuollut. Hän kuitenkin hyväksyy sotilaallisen erityisoperaation, koska Naton työntyminen Ukrainaan on vaarantanut Venäjän turvallisuuden. Lisäksi Ukrainan hallitus vei maan venäläisiltä kielelliset oikeudet ja alkoi sotia oikeuksien puolustajia vastaan vuonna 2014.
Masha ja Ivan eivät tunnu pelkäävän poikiensa joutuvan pakolla Ukrainaan. Nyt on kyseessä sotilaallinen erityisoperaatio eikä varsinainen sota. Lähtijät ovat vapaaehtoisia, ja suuri joukko syyskuun 2022 osittaisessa liikekannallepanossa kutsutuista palasi heti takaisin, koska heitä ei tarvittu.
Aamulla lähden linja-autolla takaisin Pietariin. Bussissa on hyvin toimiva vessa ja niinpä mennään lähes yhtä kyytiä perille saakka. Asfalttitie levenee ja suoristuu vähitellen. Pietarin lähellä se muuttuu moottoritieksi. Nyt tullaan pohjoisesta, mutta linja-autoasema on eteläisellä keskusta-alueella. Bussi ei kuitenkaan jumitu keskustan ruuhkiin, sillä kaupunkia kiertää lännessä lähellä Suomenlahtea pilareille rakennettu uusi moottoritie.
Alan suunnistautua takaisin Viroa kohti. Baltian aseman edessä kolme sotavammaista esittää sodasta kertovia haikeita bardilauluja. Yleensä tähän tarvitaan vain mies ja kitara, mutta nyt mukana on myös valmiita äänitteitä. Kolmikko mainostaa yhtyeensä konserttia ja kerää sille tukea.
On jo myöhä, kun pääsen neljän euron lippu taskussani rajalle menevään paikallisjunaan. Vasemmalla puolellani on nuori nainen, joka laittaa jalkansa vastapäiselle istuimelle eikä ota onkeensa vieressä istuvan eläkeläisen paheksuntaa. Vastapäätä oikealla puolellani on toinen nuori nainen, joka tiedustelee kohteliaasti, haittaako minua istuminen selkä menosuuntaan. Valitsen keskustelukumppanikseni jälkimmäisen.
Ksenja on pietarilaisessa vakuutusyhtiössä töissä, mutta käy työpaikallaan vain kaksi kertaa viikossa. Kolmena päivänä hän tekee etätöitä kotikylässään 60 kilometrin päässä Pietarista. Ksenja on kokeillut kaupungissa asumista, mutta viihtyy paremmin maalla. Hänen äidillään on lehmiä, ja maitotuotteita myydään suoraan tilalta. Kylään on viime aikoina noussut paljon pietarilaisten datšoja. Vanhainkodissa asuu myös suomenkielisiä, ilmeisesti inkeriläisiä. Ksenjan puoliso on töissä rakennuksilla. He eivät ole keskustelleet siitä mahdollisuudesta, että mies joutuisi lähtemään Ukrainan sotaan.
Kello lähentelee kymmentä, kun saavumme Kingiseppiin. Tämä 40 000 asukkaan kaupunki sijaitsee noin 20 kilometrin päässä rajalta. Jään pois junasta, sillä seuraava asema, Ivangorod on rajavyöhykettä, jolla ulkomaalaiset eivät saa yöpyä. Kingisepp ei ole tunnettu virolaisista kenkäsepistä eli suutareista, vaan nimi on peräisin virolaiselta kommunistijohtajalta. Ennen neuvostoaikaa tätä vanhaa kaupunkia kutsuttiin Jaamaksi tai Jamburgiksi.
Aseman lähellä olevan hostellin huoneet muistuttavat työmaaparakkia. Asukkaat ovat Valko-Venäjältä, Kirgisiasta ja muista entisistä neuvostotasavalloista. He ovat Venäjän rautateiden palveluksessa: korjaavat kalustoa, asfaltoivat teitä rautateille kuuluvilla alueilla ja hoitavat muita raskaita töitä. Joka aamu auto tulee hakemaan heitä työmaille.
Tapahtumia täynnä olevan päivän jälkeen en pysty heti nukkumaan. Koska makuusali on hämärä, menen keittiöön lukemaan. Minun jälkeeni hostelliin saapunut yöpyjä tulee keittiöön juomaan vettä. Hän on selvästikin päivän mittaan nauttinut runsaasti vettä väkevämpiä nesteitä. Igor kiinnostuu minusta kovasti, kun saa tietää, että olen Suomesta. Hän ihmettelee, etten ymmärrä kaikkia puhekielen ilmaisuja, vaikka luen venäläistä lehteä. Igor vakuuttaa minulle, että venäläiset ovat hyviä ihmisiä ja pitävät muista kansoista. Ukrainalaisista hänellä on kuitenkin jotain pahaa sanottavaa.
Igor kertoo olevansa sotilas. Hän on Kingiseppissä lomalla tai jonkin erityistehtävän takia. Hän väittää osallistuneensa ukrainalaisten valloittaman Kurskin alueen vapauttamiseen. Igor kuului siihen ryhmään, jonka onnistui päästä kaasuputkea pitkin ukrainalaisjoukkojen selustaan. Hän ei kuitenkaan ihannoi sotimista, vaan sanoo sen olevan kurjaa, koska koko ajan joutuu pelkäämään ammutuksi joutumista. Igor näyttää selässään olevaa arpea, josta luoti oli mennyt läpi. Kun utelen Igorilta lisää hänen sotakokemuksistaan, hän kysyy närkästyneenä, olenko jokin vakooja. Igor vaikuttaa havahtuneen siihen, että on ehkä jo nyt kertonut sodasta enemmän kuin on sallittua.
Igor alkaa purkaa minulle omantunnon tuskiaan. Hänellä on vaimo ja lapset Uralin takana Tjumenissa. Hän on ilmeisesti jättänyt perheensä. Igor puhuu pitkään siitä, että kaiken voi antaa anteeksi muttei pettämistä. Välillä hän palaa sotaan. Igor väittää, ettei ole koskaan tappanut ketään ihmistä.
Kun Igor herää aamulla ja huomaa minun olevan jo ylhäällä, hän ihmettelee, eivätkö suomalaiset nuku ollenkaan. Hän lähtee kauppaan ja kysyy, mitä juomaa hän tuo minulle: vodkaa vai jotakin muuta? En jää odottamaan Igorin tuomisia, sillä minulla on jo kiire jatkaa matkaa.
Paikallisbussi on täynnä matkustajia. Rahastaja pujottelee taitavasti seisovien ihmisten välistä. Kun lähestymme Ivangorodia, bussi pysähtyy ja kaikkien passit tarkastetaan. Pian huomaan tulleemme Pietarin bussini lähtöpaikalle ja ilmaisen kiireesti haluavani pois seuraavalla pysäkillä. Ostan viimeiset tuliaiset Magnit-kaupasta ja ihailen hetken kukkulalta avautuvaa näköalaa Narvanjoelle ja sen ylitystä vartioiviin linnoihin.
Tullissa ei näin aamulla ole ruuhkaa. Minun kanssani tarkistuksiin menee vain kaksi eläkeläistä, jotka taluttavat polkupyöriä. Narvanjoen ylitettyäni kirjaimisto ja tekstien kieli vaihtuvat. Ihmiset näyttävät kuitenkin samanlaisilta ja puhuvat samaa kieltä kuin rajan toisella puolella.
12.03.26
Lisää kommentti
|
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
|
Suomessa vapaiden kirjoittajien on yhä vaikeampaa saada toimeentuloa työstään – varsinkin jos kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä ja kertomuksia. Toivon siksi, että te, lukijani, tukisitte suoraan rahallisesti työtäni. Ulkomailla on paljon nettipalveluja, joiden kautta minun kaltaiseni kirjoittajat keräävät tukea. Kuitenkin Suomessa yksityinen rahankeräys on laitonta. Siksi rahallisen tuen täytyy tapahtua ostamisen muodossa. Linkki tukikauppaani: https://tammilehto.info/tuki/index.php |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
Comments (3)
Oikein hyvä matkakertomus! Lisää näitä!
Mukava tarina. Kiva kuulla tuoreita kokemuksia naapurista. Sinne mennään heti kunhan raja avataan!
Terveiset muuten Ullalle. Olimme Suomen Muinaistaideseuran matkalla Äänisellä v.2011.
Arto Tuomi Kerava
Tuli kovasti ikävä Pietaria ja muita seutuja, stolovajoja, historiaa, Dostojevskia, ihmisiä eri kansallisuuksista, kirjakauppoja, karjalaisuutta ym.
Pitää saada vain tuo kieli sen verran tutuksi että uskaltaisi yksin lähteä matkaan.
Kiitokset kuvailevasta kirjoituksesta sinulle !