| Tämä Olli Tammilehdon novelli on julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 3/2025. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tässä. |
Maailman turvallisin maa
Suomen hallituksella oli vaikea kysymys pohdittavaan: Kansainväliset vertailut eivät enää osoittaneet Suomen olevan maailman onnellisin maa. Jotain oli tehtävä maan maineen palauttamiseksi. Puolustusministeri Matti Miekkanen keksi loistavan idean: tehdään Suomesta maailman turvallisin maa: nostetaan puolustusmenojen osuus bruttokansantuotteesta 25 prosenttiin! Kun noin puolet verotuloista laitettaisiin aseisiin, Suomi kiilaisi kärkeen sotilasmenotilastoissa. Muut ministerit innostuivat kovasti Miekkasen ajatuksesta. Pääministeri Taisto Kallio määräsi heti kaikki ministerit laatimaan reippaita leikkaussuunnitelmia omissa hallinnonhaaroissaan. Perustettiin ministeriryhmä korjaamaan seuraavan vuoden budjettia niin, että maailman huonontunut turvallisuustilanne otettaisiin täysipainoisesti huomioon.
Eduskunnassa kaikki puolueet suhtautuivat myönteisesti hallitukseen uuteen linjaukseen. Tosin Vihreät vaativat, että aseet oli tilattava vain ekosertifikoiduilta yhtiöiltä. Vasemmistoliitto vaati, että asehankinnat oli suunnattava yrityksiin, joissa työntekijöiden oikeudet otetaan huomioon. Kristilliset tähdensivät, että varusteluyhteistyötä on harjoitettava ennen kaikkea sellaisten yhtiöiden kanssa, joiden johdossa on tunnettuja kristittyjä. Keskustapuolue puolestaan kantoi huolta siitä, että uusia aseita käyttävät sotilaat saavat täysipainoista kotimaista ruokaa. Perussuomalaiset taas vaativat, että aseiden mukana tulevien ulkomaisten kouluttajien on oltava valkoisen rodun edustajia.
Tuota pikaa Suomi ryhtyi tilaamaan USA:sta ja muista Nato maista sekä Israelista kaikkia mahdollisia aseita: hävittäjiä, pommikoneita, sukellusveneitä, sotalaivoja, drooneja, tankkeja, tykkejä, ohjuksia ynnä muuta tarpeellista. Suomeen alkoikin virrata mitä tehokkaimpia tappokoneita, ja turvallisuus lisääntyi lisääntymistään.
Kohta kuitenkin hallitus havahtui vakaviin puutteisiin länsimaiden asemarkkinoilla: useimpien sotateknologiayhtiöiden tilauskirjat olivat täynnä ja toimitusajat venyivät. Muutkin Nato-maat varustautuivat ja aseita ei riittänyt kaikille. 25 %:n bruttokansantuoteosuuden saavuttaminen näytti nyt uhanalaiselta. Samaan aikaan alkoi kiertää huhuja, joiden mukaan Yhdysvaltojen aseissa oli Starlink-sattelliittien kautta kauko-ohjattavia tappokytkimiä, jotka tekisivät sotimisen mahdottomaksi silloin, kun USA ei katso sen olevan omien intressiensä mukaista.
Hallitus pohti tätä dilemmaa viikosta viikkoon. Vihdoin ulkoministeri Ulla Ulpunen keksi ratkaisun: tilataan osa aseista Venäjältä! Siellä oli runsaasti tuotantokapasiteettia ja todennäköisesti Yhdysvaltain ja Venäjän tappokytkimet eivät olisi päällä yhtaikaa, joten aina toimisivat jotkut aseet. Venäjän sodankäynnin tukemista koskevat syytökset voitaisiin torjua sillä, että aseiden tuonti naapurimaasta konkreettisesti vähentäisi Venäjän asearsenaalia. Hallitus lämpeni heti Ulpusen ehdotukselle. Puolustusministeriön virkamiehet alkoivat tuota pikaa ottaa yhteyttä Venäjän viranomaisiin ja asevalmistajiin.
Joidenkin kuukausien kuluttua ensimmäinen aselasti saapui Vaalimaan raja-asemalle, jonka rajapuomi nostettiin ylös juhlallisin muodollisuuksin. Kohta avattiin kaikki muutkin suljetut rajanylityspaikat, jotta aseiden virralla Venäjältä ei olisi mitään estettä. Muutaman vuoden kuluttua saavutettiin 25 % varustelumeno-osuus. Suomalaiset juhlivat: he elivät nyt maailman turvallisimmassa maassa.
Valitettavasti juhlatunnelma ei kestänyt kauan, sillä jälleen alkoi Valtioneuvostonlinnan yläpuolelle kasaantua synkkiä pilviä. Kaupunkien kaduilla näkyi yhä enemmän kerjääviä vanhuksia, joiden eläkkeet oli uhrattu maanpuolustuksen alttarille. Kaikki kaupat joutuivat palkkaamaan raskailla aseilla varustettuja vartioita pitääkseen edes jotenkin kurissa työttömyysturvat minimoimisesta aiheutuneen varkausaallon. Köyhillä perheillä ei ollut enää varaa laittaa lapsiaan kouluun, kun kaikilla koulutusasteilla oli otettu käyttöön lukukausimaksut. Kuolleisuus kasvoi ja syntyvyys laski terveydenhoitoon ja sosiaaliturvaan tehtyjen raskaiden leikkausten seurauksena. Suurella vaivalla luotua maanpuolustuskonsensusta alkoivat rikkoa kerettiläiset äänet, joiden mukaan armeijaan ei tarvitsisi enää investoida 25 % kansantuotteesta, koska asekauppa jokaiseen ilmansuuntaan oli luonut hyvät suhteet kaikkiin maihin.
Hallitus tunsi, ettei se yksin kyennyt ratkaisemaan syntynyttä yhteiskunnallista kriisiä. Onneksi poliittista historiaa opiskellut pääministeri muisti Korpilampi-seminaarin, jonka 1970-luvulla istunut Kalevi Sorsan hallitus oli toteuttanut. Espoossa sijaitsevassa Korpilammen hotellissa päätettiin nyt järjestää uusi laajapohjainen seminaari, jossa hahmotettaisiin Suomen tietä ulos kriisistä. Sinne kutsuttiin virkamieskunnan, elinkeinoelämän, kansalaisyhteiskunnan ja akateemisen maailman terävimmät aivot.
Korpilampi-II-seminaarin ensimmäisenä päivänä käytettiin satoja puheenvuoroja, mutta ei päästy puusta pitkälle. Hyvin syödyn ja juodun illan ja lyhyeksi jääneen yön jälkeen väsynyt seminaariväki kokoontui aamun ensimmäiseen istuntoon. Tunnelma ei ollut valoisa. Ensimmäisen puheenvuoron käytti antiikin historian professori Pontus Vanharaunio. Hän kertoi, miten yhteiskunnallisia kriisejä oli ratkaistu Rooman valtakunnassa. Vanharaunio ehdotti, että vastaavia menetelmiä käytettäisiin Suomessa.
Kokousväki innostui tavattomasti professorin ehdotuksesta, jota alettiin kutsua koodinimellä PEC (lyhenne sanoista panem et circenses). Lähes jokainen halusi käyttää sitä kannattavan puheenvuoron. Elinkeinoelämän edustajat ilmoittivat olevansa valmiita osallistumaan PEC:in toteuttamiseen. Seminaarin lopulla hallitus velvoitettiin jatkamaan PEC:in valmistelua ja viemään asia mitä pikimmin eduskuntaan.
Kun vuosi oli kulunut seminaarista, Helsingin liepeille alkoi nousta ensimmäinen PEC-stadion. Se oli valtava: kahdeksan jalkapallokentän kokoista, soikion muotoista kenttää ympäröivät portaittain nousevat katsomot, joihin mahtui 300 000 ihmistä. Stadionin keskelle saattoi ajaa isoillakin ajoneuvoilla katsomon alla olevien tunnelien kautta. Koko komistuksen yllä oli avattava lasikatto.
Avajaispäivänä stadionille alkoi virrata ihmisiä heti aamuvarhaisella. Ilmaiset bussivuorot olivat lähteneet liikkeelle Pohjois-Suomesta jo edellisenä iltana. Näytös oli maksuton, joten myös eläkeläiset ja työttömät pääsivät mukaan. Portilla kaikille katsojille jaettiin sotilaskypärät. Katsomojen käytävillä oli satoja soppatykkejä, joista tarjottiin ilmaista hernerokkaa. Jokaisen istumapaikan edessä oli syvennys, josta sai mielimäärin Vaasan Voima -näkkiä tai muuta vanikkaa.
Tasavallan presidentti Risto Rajakivi piti juhlallisen avajaispuheen, jossa hän korosti sitä, että PEC-stadionin myötä maailman turvallisin maa oli muuttunut vieläkin turvallisemmaksi. Orkesterin soittaman Finlandian jälkeen näytös pääsi alkamaan.
Stadionin toisesta päästä kentälle ryntäsivät länsiaseilla taistelevat Valkoiset ja toisesta päästä taas venäläisillä aseilla taistelevat Punaiset. Meteli oli huumaava, kun tankit jyrisivät kentällä ja konetuliaseet räksyttivät.
Stadionin katto avattiin ja jokainen istumapaikka muuttui automaattisesta makuupaikaksi. Katsojat näkivät, kuinka venäläiset ja yhdysvaltalaiset hävittäjät ja droonit ottivat yhteen stadion yläpuolella.
Yleisö oli riemuissaan päästessään keskelle oikeaa taistelua. Tosin granaattien ja muiden aseiden sirpaleita lensi silloin tällöin katsomoon, mutta tästä ei liikaa huolestuttu, sillä tuhat lääkintämiestä piti huolta haavoittuneista.
Näytöksen loputtua hyvin ravittu ja onnellinen väkijoukko purkautui ulos stadionilta. Tyytyväisyyttä häiritsi kuitenkin kiistely siitä, voittivatko Punaiset vai Valkoiset. Kiista jatkui kapakoissa, työpaikoilla ja mediassa vielä monta kuukautta. Lopullinen totuus selviäisi vasta, kun Sotakorkeakoulun tutkijat olisivat huolellisesti analysoineet kummankin puolen kalustolle ja miehistölle aiheutuneet vauriot.
Hallituksen seuraavissa istunnoissa nähtiin hymyileviä naamoja. Vallitsevaa politiikkaa kannattivat nyt köyhimmätkin väestökerrokset. PEC-stadionin rakentaminen oli lisännyt puolustusmenoja, joten nyt oltiin ylitetty 25 % osuus! Näytös ja koko PEC-konsepti olivat herättäneet tavattomasti kiinnostusta ulkomailla, ja media kirjoitti niistä jatkuvasti. Aseyhtiöt ja armeijat ympäri maailmaa olivat ottaneet yhteyttä Suomen viranomaisiin, ja niiden edustajat halusivat päästä seuraavaan näytökseen.
Hallitus päätti järjestää ulkomaisille sota-asiantuntijoille erikoisnäytöksen. Se ei olisi ilmainen vaan pääsymaksu olisi tuhansia euroja. Valtionvarainministeriön nopeat laskelmat osoittivat, että erikoisnäytöksen tuloilla voitaisiin rakentaa uusi PEC-stadion Tampereelle tai Turkuun. Asian ratkaisisi se, kumpi kaupunki pystyisi nopeimmin muuttamaan riittävän laajan puisto- tai asuinalueen palvelemaan maanpuolustusta.
Kului muutamia vuosia. Suomen innovatiivinen turvallisuuspolitiikka omaksuttiin ympäri maailmaa. PEC-stadioneita alettiin rakentaa lukuisiin maihin. Koska aseiden osto kaikista ilmansuunnista oli parantanut idän ja lännen suhteita, Ruotsin hallitus päätti, ettei aseita hankittaisi enää entisiä määriä. Siksi se ryhtyi rakentamaan PEC-stadionia, jonka näytöksissä aseita ei tuhottaisi ja kustannukset olisivat siksi merkittävästi alhaisemmat: oikeat tankit ja lentokoneet aiottiin korvata kolmiulotteisilla hologrammikuvilla, ja ammusten äänet ja ruudin tuoksu oli tarkoitus aikaansaada ilotulitteilla.
Naapurimaan puolustuspolitiikan muutos herätti suurta närkästystä ja halveksuntaa Suomen eduskunnassa ja mediassa. Tulevaa tekelettä ei missään tapauksessa saanut kutsua PEC-stadioksi. Sotia kokemattomat ruotsalaiset eivät taaskaan ymmärtäneet lainkaan sotilasasioita. Halpanäytösten myötä puolustusmenojen osuus kansantuotteestahan laskisi roimasti, ja Ruotsin turvallisuus heikkenisi ratkaisevasti.
Suomi pysyi linjassaan eikä ruvennut lepsuilemaan. Vähitellen ulkomaiset aseyhtiöt alkoivat siirtää tuotantoaan Suomeen, ja suuria tehtaita rakennettiin aivan PEC-stadionien tuntumaan. Bruttokansantuote kasvoi ja työllisyys pysyi korkealla tasolla. Kansalaisten hyvinvointi oli tosin vaatimatonta, mutta toki jotain oli uhrattava, jotta saatiin elää maailman turvallisimmassa maassa.
13.06.25
Lisää kommentti
|
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
|
Suomessa vapaiden kirjoittajien on yhä vaikeampaa saada toimeentuloa työstään – varsinkin jos kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä ja kertomuksia. Toivon siksi, että te, lukijani, tukisitte suoraan rahallisesti työtäni. Ulkomailla on paljon nettipalveluja, joiden kautta minun kaltaiseni kirjoittajat keräävät tukea. Kuitenkin Suomessa yksityinen rahankeräys on laitonta. Siksi rahallisen tuen täytyy tapahtua ostamisen muodossa. Linkki tukikauppaani: https://tammilehto.info/tuki/index.php |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
Comments (1)
Kiitos! Mielenkiintoinen tarina, vaikka lyhyehkö sellainen. Joskus 1930-luvulla Mihail Bulgakov kirjoitti loistavan scifi-fantaasion diktatuurin tulevaisuudesta nimeltä Me (Мы), jossa kapinoiva kansa tehdään lopulta onnelliseksi väkisin.