Tämä Olli
Tammilehdon kirjoitus on julkaistu esipuheena Noam
Chomskyn kirjaan "Uusi sotilaallinen humanimi, Kosovon opetukset, joka
ilmestyi hutikuussa 2000. Kirjaa saa kirjakaupoista, mutta sitä
voi tilata suoraan myös kustantajilta eli Likestä
ja Rauhanpuolustajista. |
Esipuhe Noam Chomskyn kirjaan "Uusi sotilaallinen humanismi"
Vaikka tämän kirjan nimi on
Uusi sotilaallinen humanismi, se kertoo itse asiassa vanhasta sotilaallisesta
humanismista. Kuten Chomsky toteaa, mm. Hitler, Mussolini ja USA:n intiaanien
kansanmurhaajat väittivät toimintaansa humanitaariseksi.
Muodollisesti kirjan teemana on vuoden
1999 Naton ja Jugoslavian välinen sota, mutta tosiasiallinen aihepiiri
ulottuu paljon laajemmalle. Erityisesti se käsittelee kahta, myös
Suomessa jatkuvasti äärimmäisen ajankohtaisia teemaa. Ensinnäkin
sitä, että kuinka oikein toimii se globaali valta kaikkine ydin-
ynnä muine hirvittävine tappoaseineen, johon Suomikin on yhä
tiiviimmin yhdennetty. Kun suomalainen eliitti samaistuu aina vain saumattomammin
suurvaltajohtoiseen ja itse suurvallaksi pyrkivään EU:hun, on
hyvä tajuta, millaisia terroritekoja, kansanmurhia ja muita
äärimmäisiä
rikoksia suurvalta-aseman säilyttäminen näyttää
vaativan niin nyt kuin aikaisemminkin.
Toinen teema taas liittyy siihen, miten
valtajärjestelmään kytketyt tai sitä hännystelevät
tiedotusvälineet ja intellektuellit vääristelevät maailmantapahtumista
saamaamme kuvaa suurten valtakeskusten eduksi. Olemme tottuneet
liittämään
tällaiset vääristymät muihin maihin. Mutta kun lukee
Chomskyn analyyseja yhdysvaltalaisten ja englantilaisten lehtien sotapropagandistisista
valheista, olennaisten tietojen pimityksestä ja tarkoituksenmukaisesta
uuskielestä, tajuaa väistämättä, että syystä
tai toisesta nämä samat harhat päätyivät kritiikittä
suomalaiseen mediaan.
Esimerkiksi kirjaan tutustuessa voi
hämmästyneenä
alkaa ymmärtää, että se järjestely, jota Kosovossa
alettiin muun muassa suomalaisten voimin kesällä 1999 toteuttaa,
ei suinkaan ole Ahtisaaren neuvottelema Kosovon rauhansopimus. Se on todellisuudessa
USA:n pakottamana syntynyt Nato-johtoinen manööveri, joka sivuutti
sekä kyseisen rauhansopimuksen että YK:n turvallisuusneuvoston
päätöslauselman. Tätä eivät niin suomalainen
media kuin Ahtisaari itsekään ole meille kertoneet.
Kirjan lähes joka sivulla paljastuvat
median ja intellektuellien petokset tuntuvat helposti niin räikeiltä,
ettei niitä voi uskoa tosiksi. Suomalaisille, jotka ovat eläneet
kahden imperialistisen järjestelmän rajamailla, tarjoutuu kuitenkin
ehkä muita helpommin välineitä tiedon ja vallan suhteiden
ymmärtämiselle. Ahaa-elämyksiä voivat tuottaa vaikkapa
kohtaamiset entisen Neuvostoliiton kansalaisten kanssa. Minä esimerkiksi
kysyin kerran eräältä Suomeen muuttaneelta virolaiselta,
mitä hän eniten oudoksui yhteiskunnassamme.
Epäröimättä
tämä läntiseen järjestelmään varsin myönteisesti
suhtautuva ihminen vastasi: "Sitä, että suomalaiset uskovat sanomalehtiin."
Toinen ymmärtämistä helpottava
rikas kokemusaineisto on 1970-luvun politikointi neuvostosuhteilla. Se,
että nyt valikoidaan ja tulkitaan tietoa USA:n ja EU-suurvaltojen
hyväksi, käy käsitettävämmäksi, kun muistaa,
että kolme vuosikymmentä sitten samanlaiset ja osittain jopa
samat ihmiset tekivät samaa Neuvostoliiton hyväksi.
Chomskyn teksti tuntuu varmaankin useimmista
lukijoista olennaiselta tämän päivän maailman
ymmärtämisen
kannalta. Silti, kun tietää, että Chomsky on kuuluisa kielitieteilijä
ja maailman tunnetuimpia intellektuelleja, voi filosofisesti suuntautunut
lukija jäädä kaipaamaan jotain yleisempää ja teoreettisempaa
analyysiä. Yleisiä näkemyksiä vallasta, tiedosta ja
politiikan etiikasta kirjasta kyllä löytyy, mutta ne ovat lähinnä
yksittäisiä lauseita konkreettisten tapauskuvausten ja -analyysien
lomassa. Yleensä yhteiskunnallisista kysymyksistä kirjoittavat
filosofit -- ja usein myös sosiologit ja politologit -- ottavat tosiasiat
annettuina ja keskittyvät abstraktiin käsiteanalyysiin, josta
vedettävät johtopäätökset kuitenkin riippuvat
ratkaisevasti tosiasioista.
Chomskyn lähestymistapa on lähes
päinvastainen: Hänen näkemyksensä on, että yleisistä
eettisistä ja yhteiskunnallisista periaatteista ei yleensä vallitse
ratkaisevaa erimielisyyttä -- ainakaan vallan korruption välttäneiden
ihmisten keskuudessa. Sen sijaan yhteiskunnalliset ja poliittiset tosiasiat
ovat äärimmäisen ongelmallisia: poliittisin perustein tapahtuva
suodatus ja tulkinta määrää suurelta osin sen vaikutelman,
joka meille tosiasioista vaivatta aukenee. Varmaankin tästä syystä
Chomsky on jo vuosikymmeniä keskittänyt
hämmästyttävän
suuren intellektuaalisen energiansa annettujen poliittisten tulkintojen
kritiikkiin, tosiasioiden uudelleen tulkintaan ja pimentoon jäävien
faktojen esiin vetämiseen. Tämä työ on intellektuellin
poliittista ja eettistä toimintaa parhaimmillaan.
Itse asiassa hyvinkin monen yhteiskuntateoreetikon
omasta teoriasta päädytään samanlaiseen käsitykseen
yhteiskunnallisten tosiasioiden ongelmallisuudesta. Tästä ei
kuitenkaan yleensä vedetä käytännöllisiä
johtopäätöksiä, vaan keskitytään edelleen
abstraktiin käsiteanalyysiin, josta he itse tai muut vetävät
vääriä johtopäätöksiä, koska
lähtökohtana
käytetyt tosiasiat ovat vääriä. Yhtenä syynä
näin epätarkoituksenmukaiseen toimintaan saattaa olla se, että
chomskylaisesta intellektuaalisesta poliittisesta aktivismista ei yleensä
makseta.
Mutta miksi tähän poliittisten
tapahtumien uudelleen tulkintaan tarvitaan sellaisia intellektuelleja kuin
Chomsky? Eivätkö valtasidoksesta jollain tavalla vapautuneiden
lehtimiesten kyvyt riitä tähän tehtävään,
ja eivätkö intellektuellit voisi keskittyä johonkin vaikeampaan?
Valtamediassa ovat kuitenkin näkyvästi esillä Helsingin
Sanomien Max Jakobsonin kaltaiset järjestelmäintellektuellit,
jotka säännöllisesti kokoontuvat nousevien poliitikkojen
ja yhtiöjohtajien kanssa kehittämään ideologisia
viritelmiään
Trilateraaliseen komissioon ja muihin globaaleihin herrakerhoihin. He
lisäävät
median esittämien näkemysten uskottavuutta ja ympäri maailmaa
toimivien tiedotusvälineiden sanomien yhtenäisyyttä. Tässä
tilanteessa tavallinen toimittaja, joka huomaa todellisuuden ja vallitsevan
tulkinnan välisen ristiriidan, on helposti pulassa. Jollei hänen
uskonsa omiin havaintoihinsa ala horjua, niin ainakin muiden usko häneen.
Intellektuelli sen sijaan on luonnostaan muita ihmisiä vähemmän
oman aikansa vanki, ja hänen on helpompi nähdä
yhtäläisyyksiä
menneiden ja nykyisten typeryyksien välillä. Toisaalta hänen
koulutuksensa usein korostaa ja menestyksensä perustuu kykyyn olla
hyväksymättä vallitsevaa näkemystä
itsestäänselvyytenä.
Chomsky tuo kirjassaan esiin seuraavan
moraalisen itsestäänselvyyden: "moraalisista kysymyksistä
(rikoksista ym.) kannettavan huolen tulisi suhteutua vaikutusmahdollisuuksiin
näissä asioissa." Valtamedia ja poliitikot perustelivat Suomen
hakeutumista EU:n kovaan ytimeen kansalaisten suuresta vastustuksesta huolimatta
sillä, että näin saadaan vaikutusvaltaa EU:n asioihin. Näitä
vaikutusmahdollisuuksia nyt sitten ilmeisesti on, mutta tästä
huolimatta niin poliitikot kuin media kantavat moraalista huolta lähinnä
heikentyneen Venäjän tai sellaisten pienten maiden tekemisistä,
joiden kanssa Suomi ei ole minkäänlaisessa liittosuhteessa. Sen
sijaan siitä kansanmurhasta, jota Turkki on suorittamassa Kurdistanissa
Nato-maiden vahvalla tuella, ei juuri kanneta huolta. Päinvastoin
ollaan yhdessä muiden EU-maiden kanssa palkitsemassa Turkkia avaamalla
sille portit EU:n jäsenyyteen. Tshetshenian siviilien kokemista hirveyksistä
syytetään -- öljyn ja kaasun virtojen asettamissa rajoissa
-- aivan oikein Venäjää eikä tshetsheniseparatisteja,
vaikka nämä eivät olekaan mitään pulmusia. Sen
sijaan siitä, että pääasiassa USA:n ja Englannin toimeenpanema
Irakin saarto on tappanut yli puoli miljoonaa lasta, ei syytetä suurvaltoja
vaan Irakin johtoa (ks. esim. Helsingin Sanomat 16.8.99).
Tämä vaikutusvaltaisten suomalaisten
toimintatapa ei edusta Chomskyn mainitsemaa moraalista itsestäänselvyyttä,
mutta sen moraali tai moraalittomuus on kuitenkin kaikille varsin tuttua.
Se on paljolti samaa kuin koulukiusaajien: rohkeasti sorretaan ja pilkataan
sitä, jota kaikki muutkin sortavat ja pilkkaavat, mutta vaietaan visusti
kiusaajajoukon johtajien typeryydestä ja törkeästä
pahanteosta.
Takaisin Olli
Tammilehdon
kotisivun alkuun
13.4.2000