Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Ydin-lehden numerossa 1/2000 ja ruotsiksi Ny Tidin numerossa 3 (21.1.2000). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
WTO-alkemia osoittautui halvaksi taikatempuksi
Vanhin tapa rikastua on ryöstö.
Tämä menetelmä ei kuitenkaan valitettavasti oikein sovellu
herrasmiehelle. Niinpä monia kunniallisia kansalaisia on kiinnostanut
alkemia, menetelmä, jolla epäjalot aineet saadaan muuttumaan
kullaksi ilman mainittavia ruumiillisia ponnistuksia. Parhaiten menestyneitä
alkemian muotoja on kapitalistinen rahatalous, jossa paperitavara - esimerkiksi
velka- ja osakekirjat - saadaan kuin ihmeen kautta muuttumaan kullaksi.
Kullan ja muun arvoaineen määrä sitä paitsi kaiken
aikaa kasvaa, vaikka kyseiset paperit säilyttäisi kassakaapissa
ihmiskäden koskemattomissa(1).
Alkemistien harmiksi luonnon ja ihmisten
maailma ei aina tahdo suostua yhteistyöhön kullan teossa. Sitä
on autettava sotajoukoilla, raivaustraktoreilla, maailmanpankeilla, lähetyssaarnaajilla,
rakennesopeutusohjelmilla ynnä muilla sellaisilla. Tällainen
aina tilanteen mukaan tapahtuva vallankäyttö on kuitenkin
ikävää
ja voimia kuluttavaa. Sitä paitsi se voi saada jotkut epäuskoiset
kuvittelemaan, että kulta ei syntyisikään luonnon sekä
hengen voimien ja lainalaisuuksien tuottamana uutena rikkautena vaan se
otettaisiin jostakin laittomasti ja pakottamalla. Niinpä valta on
parempi järjestää toimimaan pysyvien organisaatioiden kautta.
Ne ikään kuin muuttavat maailman sellaiseksi, että alkemia
toimii luonnostaan.
Yksi keskeisiä raha-alkemialle suotuisan
maailman instituutioita on WTO. Sitä kaavailtiin jo toisen maailmansodan
aikana istuneessa USA:n liittovaltion komiteassa. Se etsi järjestelyjä,
jotka mahdollistaisivat pohjoisamerikkalaisten elintilan ilman, että
tarvitsisi turvautua "imperialismin tavanomaisiin muotoihin". Järjestö
onnistuttiin perustamaan USA:lle sopivassa muodossa kuitenkin vasta Marokon
Marrakeshissa vuonna 1994. Muodollisesti suurin osa maailman maista osallistui
perustamisprosessiin, mutta käytännössä vain USA, EU
ja muutamat suuret maat ratkaisivat asiat muilta suljetuissa neuvotteluissa.
Keskeiset neuvottelukomiteat olivat täynnä ylikansallisten yhtiöiden
miehiä.
Seattlessa oli tarkoitus jatkaa Marrakeshin
viitoittamalla tiellä. Kuten tunnettua toisin kävi. Mutta miksi
näin kävi?
Myös Marrakeshin ja sitä edeltäneen
niin sanotun Uruguayn kierroksen neuvotteluihin vaikutti suuri joukko alkemiaskeptisiä
kansalaisjärjestöjä. Niillä oli käytössään
kansainvälisen kauppajuridiikan kiemurat läpikotaisin tuntevia
asiantuntijoita, jotka tuottivat kasoittain erittäin hyvin perusteltuja
tekstejä. Mutta eri alojen kansalaisjärjestöt eivät
juurikaan olleet yhteistyössä, eivätkä ne onnistuneet
saamaan - tai edes yrittäneet saada - omissa maissaan aktiivisia ihmisiä
ymmärtämään asian tärkeyttä ja tulemaan mukaan
toimintaan.
Seattlea edeltävinä vuosina
kansalaisjärjestöt
onnistuivat parantamaan keskinäisiä yhteyksiään. Ne
saivat ihmisiä liikkeelle maailmantalouskysymyksissä. Seattleen
oli tulossa suuri joukko kansalaisaktiiveja puhumaan, lobbaamaan ja osoittamaan
mieltä. Silti ammattiyhdistysliikkeen ja muiden liikkeiden väliset
erimielisyydet uhkasivat antaa "suurvaltaapitäville" mahdollisuuden
pelata liikkeitä toisiaan ja "pienvallanpitäjiä" vastaan.
Olennaista lopputuloksen kannalta olivat
ihmiset, jotka syystä tai toisesta olivat menettäneet kokonaan
uskonsa raha-alkemiaan. Näitä oli suuri joukko köyhien maiden
talonpoikaisliikkeiden aktiiveja, joiden mielestä kullan tekeminen
vaati heiltä kohtuuttomia uhrauksia - jopa heidän henkensä.
Mutta näitä oli myös pienempi joukko pääasiassa
nuoria aktiiveja Amero-Euroopassa, joiden illuusiot tutustuminen kolmannen
maailman tilanteeseen oli karistanut. Näiden kahden ryhmittymää
yhdisti mm. PGA-verkosto (Peoples' Global Action against "Free" Trade and
the WTO). Etelän köyhien ja Pohjoisen aktivistien yhteistyön
koulimat ihmiset saivat liikkeelle Pohjois-Amerikan suoran toiminnan verkoston.
Tähän taas kuului suuri joukko opiskelijoita ja muita aktivisteja,
joilla oli kokemusta mm. metsien tuhoamisen ja ydinaseiden vastaisesta
kansalaistottelemattomuudesta. Heidän riveissään kouluttajina
toimivat monet 1960- ja 1970-lukujen liikkeiden naispuoliset veteraanit.
Verkosto onnistui organisoimaan kaikkien väkivallattoman vastarinnan
sääntöjen mukaisesti toimivan, etukäteen koulutetun
ja pieniksi läheisryhmiksi jaetun 10 000-päisen joukon estämään
fyysisesti WTO-kokouksen avaamisen. Poliisi, kansalliskaarti ja armeija
reagoivat kyynel- ja hermokaasulla, tärähdyskranaateilla ja muoviluodeilla,
jotka suunnattiin erottelematta kaikkiin paikalla olleisiin. WTO-alkemian
lumouksen rippeet alkoivat karista myös vähemmän radikaaleilta
mielenosoittajilta ja köyhien valtioiden kokousedustajilta.
WTO:n ministerikokouksen täydellisen
pilaamisen merkitys on siinä, miten se tehtiin. Vaikka apuna käytettiin
internettiä ja tietokoneita, olennaista olivat pienten ihmisten vastarinnan
klassiset menetelmät: erilaisten ihmisten organisointi toimimaan lukemattomien
yksittäisten uhkien takana piilevää suurta valtakeskusta
vastaan ja heidän fyysinen ja käsikosketeltava yhteistyönsä.
Ja tämä kaikki tapahtui ajassa ja paikassa, jossa postmodernin
teorian mukaan pitäisi olla vain lukemattomia erillisiä, kunkin
yksilölliseen elämäntapaan liittyviä kamppailuja. Pomo-teorian
mukaisia olivat kylläkin Marrakeshin epäonnistuneet yhden asian
lobbarit. Samaten postmodernismiin sopivat muutamat yksilölliset,
Seattlen aktivistien keskinäisistä sopimuksista piittaamattomat,
vallitsevalle järjestelmälle tyypillisiä keinoja käyttäneet
ikkunoiden särkijät.
WTO:n käyttökelpoisuus raha-alkemian
avittajana on nyt ratkaisevasti heikentynyt: kultaahan on vaikea tehdä,
jos laboratoriossa on liikaa ihmisiä tuijottamassa. Alkemialle suotuisan
maailman rakentamiseen on käytettävä muita välineitä:
eri mannerten välisiä vapaakauppasopimuksia, Kansainvälistä
valuuttarahastoa, YK:ta, G7:ää, Trilateraalista komissiota ja
sen sellaisia. Jos yhteiskunnalliset liikkeet heikentävät myös
näiden taikavoimaa, on ehkä turvauduttava jälleen imperialismin
tavanomaisiin muotoihin. Mutta silloin 2000-luvun alkemistejämme vastassa
voivat olla yhä tavanomaisemmiksi käyvät, jo 1950-luvulla
kuolleeksi julistetut suuret kansanliikkeet.
1. Talous alkemiana
on mm. Goethen Faustin aiheena, mitä ei tosin aina ole huomattu.
Takaisin
Olli Tammilehdon kotisivun alkuun
9.3.2000
Palautetta kirjoittajalle voi
lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa.
Siitä tarkemmin tekijän
kotisivulla.