| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kanavan numerossa 6/2024 ja Suomen Kuvalehden nettisivuilla 2.11.2024. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tässä. |
Demokratiaa vai valinnaisen eliitin valtaa?
Demokratia on liukas käsite. Siitä on vaikea saada otetta. 'Demokratia' tuntuu viittaavan välillä yhteen asiaan ja välillä taas johonkin aivan muuhun. Usein ajatellaan, että demokratia on kansan valtaa. Toisaalta demokratiaksi hyväksytään sellaisetkin maat, joissa pienellä raharikkaalla joukolla on valtava vaikutus siihen, ketä voi äänestää ja millaisen tiedon pohjalla äänestyspäätökset tehdään. Joskus näyttää siltä, että vaalisirkuksen pelkkä olemassaolo tekee maan demokraattiseksi riippumatta siitä, kuinka paljon kansalaisilla on todellisuudessa valtaa. Toisaalta joissain tapauksissa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan suoritetut vaalitkaan eivät riitä tekemään maata demokraattiseksi, jos ihmiset ovat valinneet ehdokkaan, josta demokraattisiksi julistautuneet maat eivät pidä.
Mistä oikein on kysymys tässä käsitesotkussa? Asiaa selvittänee lyhyt sukellus demokratian käsitehistoriaan.
Nykyiset valtiomuodot ja niitä koskeva moderni puhetapa ovat syntyneet reaktiona demokratiaa vaatineisiin yhteiskunnallisiin hyökyaaltoihin, jotka alkoivat Pohjois-Amerikan itsenäisyysliikkeestä ja Ranskan suuresta vallankumouksesta. Valtaeliitti pyrki parhaansa mukaan patoamaan näitä uusilla organisatorisilla ja ideologisilla järjestelyillä.
1700-luvun lopun liikkeille 'demokratia' ei tarkoittanut vaaleihin ja edustukseen perustuvaa järjestelmää vaan väestön suurelle osalle avoimiin neuvonpitoihin pohjautuvaa kansanvaltaa. Tällainen järjestelmä on kautta historian ollut ajoittain käytössä lukemattomissa kylissä ja kaupungeissa ympäri maailmaa1. Sitä myös toteutettiin monissa Pohjois-Amerikan itäosien kaupungeissa ja vallankumousajan Pariisin sektioissa eli kaupunginosissa2.
Sen sijaan nykyisen kaltaista poliittista järjestelmää ei 1700-luvun lopulle saakka kutsuttu demokraattiseksi vaan republikaaniseksi3. ”Republik” sanan suomenkielinen vastine 'tasavalta', johtaa harhaan, sillä vallan ei missään tapauksessa ajateltu jakautuvan tasan vaan se kuului hallitsijoille, joita oli enemmän kuin yksi ja jotka oli valittu suuremman tai pienemmän ihmisryhmän keskuudesta. Latinan ilmauksesta res publica, yhteinen tai yleinen asia, juontuva sana viittaa siis valinnaisen eliitin valtaan.
Kun itsenäistyneelle Yhdysvalloille luotiin sen nykyinen hallitusmuoto, sen ei sanottu olevan demokraattinen. USA:n ”perustajaisät” eivät pitäneet demokratiasta lainkaan. He pyrkivät tekemään säädökset sellaisiksi, ettei tavallinen kansa pääsisi suistamaan eliittiä vallasta. Yksi heistä, James Madison, kirjoitti vuonna 1787, että ”maan pysyvä etu on estää uudistukset, ja valtiollisen järjestyksemme tulisi turvata se” luomalla pidäkkeitä ja vastavoimia, ”jotka suojaavat äveriästä vähemmistöä enemmistöltä”4.
Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen demokratia-sanaa alettiin käyttää sen nykyisessä – monella tavoin harhaanjohtavassa – merkityksessä. 'Demokratia' alkoi tarkoittaa kansan vallan lisäksi myös järjestelmää, jossa osa valtaeliitistä valitaan jonkinlaisilla vaaleilla5. Viitattaessa vanhaan demokratiakäsitteeseen demokratia-sanan eteen oli nyt liitettävä määre 'suora'. Se, että eliitti alkoi kutsua itseään ja luomaansa järjestelmää demokraattiseksi, ei johtunut heidän mielenlaatunsa muuttumisesta vaan siitä, että vanhaa elitististä republikanismia haluttiin oikeuttaa kutsumalla sitä kansanvallaksi.
Demokraattista oikeutusta oli kuitenkin vaikea ylläpitää, kun vain pieni osa väestöstä saattoi osallistua hallitsevien valitsemiseen. Niinpä työväenliikkeen nousun myötä äänioikeutta vähitellen laajennettiin. Tällöin nousi esiin vaara, että raharikkaan eliitin asema alkaisi horjua, kun hallitsijoiden joukkoon tulisi köyhien väestöryhmien edustajia. Siksi oli keksittävä keinoja, joilla äänestämisen vaikutusta heikennettäisiin.
Yksi niistä oli muuttaa edustamisen luonnetta. Eliitin omissa vanhoissa parlamenteissa annettiin edustajille yleensä vain sidottu eli imperatiivinen valtakirja eli mandaatti. Heitä siis velvoitettiin noudattamaan valitsijoidensa näkemyksiä. Omavaltainen edustaja voitiin kutsua pois ja valita hänen tilalleen uusi. Tällaista edustusta ajoi myös vanha työväenliike Suomessa ja muualla.6
Yleisen äänioikeuden myötä imperatiivisen mandaatin kiellosta tuli kuitenkin olennainen osa "demokratioiden" perustuslakeja. Näin uudet edustajat saatettiin integroida vanhaan hallitsevaan luokkaan. Maanpuolustuskursseilla, taloudellisen johtamisen seminaareissa ynnä muissa voitiin keltanokat indoktrinoida ymmärtämään, mikä oli ”maan etu”, ja äänestämään sen mukaisesti välittämättä valitsijoidensa jupinoista.
Toinen tapa ”tehdä demokratia vaarattomaksi” oli propaganda. Keskeinen hahmo modernin propagandan kehittämisessä oli Sigmund Freudin sisaren poika Edward Bernays. Hänen mukaansa propagandaa voitiin käyttää niin, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla äänestyskäyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita.7 Hän sovelsi enonsa piilotajuntateoriaa kehittäessään eliitin aseman turvaavaa kaupallista ja poliittista propagandaa, jota alettiin myöhemmin kutsua kauniimmilla nimityksillä: PR, suhdetoiminta, mainonta, strateginen viestintä ja havaintojen hallinnointi8.
Näillä keinoilla demokratialta leikattiin siivet. John Dunnin mukaan ”edustuksellinen demokratia on demokratiaa, joka on tehty vaarattomaksi modernille valtiolle: demokratiaa, joka on muutettu kurittomasta ja epäjohdonmukaisesta herrasta säyseäksi ja luotettavaksi palvelijaksi”9.
On siis aika luopua illuusioista, jotka koskevat poliittisen järjestelmämme luonnetta. Se ei todellisuudessa on kansavaltainen vaan on rakennettu edistämään pienen raha- ja valtaeliitin etuja. Järjestelmää ei voi muuttaa sisältäpäin, mutta riippumattomat kansanliikkeet voivat estää sen pahimmat tuhohankkeet ja lopulta muuttaa yhteiskuntamme aidosti demokraattiseksi.
Muutosmahdollisuus perustuu pohjimmiltaan siihen, että valtajärjestelmä ei ole mikään kivestä rakennettu linnoitus vaan se rakentuu joka päivä valtaapitäville suotuisasta käytöksestämme. Tämän tajusi jo lähes 500 vuotta sitten nuori oikeustieteen ylioppilas Étienne de La Boétie, joka teoksessaan ”Vapaaehtoisesta orjuudesta” kirjoitti:
”En pyydä, että käytte käsiksi tyranniin ja kaadatte hänet vaan että yksinkertaisesti ette enää tue häntä. Silloin voitte katsoa, kun hän kaatuu omasta painostaan ja murskautuu kappaleiksi kuin kolossi, jonka jalusta on vedetty pois.
1David Graeber ja David Wengrow: Alussa oli…: ihmiskunnan uusi historia, käänt. Anna Tuomikoski (Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2022).
2Murray Bookchin: The Third Revolution: Popular Movements in the Revolutionary Era, Volume 1 (London: Cassell, 1996); Kåre Tønnesson: ”La démocratie directe sous la Révolution française - la cas des districts et sections de Paris”, teoksessa The French Revolution and the Creation of Modern Political Culture, Vol. 2, The Political Culture of the French Revolution (Oxford: Pergamon, 1988), 295–308.
3David Graeber: The Democracy Project, A History, a Crisis, a Movement (London: Penguin Books, 2013).
4Noam Chomsky: Powers and Prospects: Reflections on Human Nature and the Social Order (London: Pluto, 1997), 117.
5Graeber, The Democracy Project, A History, a Crisis, a Movement; Murray Bookchin: The Rise of Urbanization and the Decline of Citizenship (San Francisco: Sierra Club, 1987).
6Venice Commission: ”Report on the Imperative Mandate and Similar Practices” (Strasbourg: Council of Europe, 2009), https://www.venice.coe.int/webforms/documents/default.aspx?ref=cdl-ad(2009)027&lang=EN; Suomen kansanedustuslaitoksen historia, osa I (Helsinki: Eduskunnan historiakomitea, 1962); Suomen kansanedustuslaitoksen historia, osa IX (Helsinki: Eduskunnan historiatoimikunta, 1971).
7Alex Carey: Taking the Risk out of Democracy, Corporate Propaganda versus Freedom and Liberty (University of Illinois Press, Urbana, 1997).
8Edward Bernays: Propaganda (New York: H. Liveright, 1928), http://www.historyisaweapon.com/defcon1/bernprop.html.
9John Dunn, toim.: Democracy, The Unfinished Journey 508 BC to AD 1993 (Oxford University Press, Oxford, 1992), 248.
03.10.24
Lisää kommentti
|
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
|
Suomessa vapaiden kirjoittajien on yhä vaikeampaa saada toimeentuloa työstään – varsinkin jos kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä ja kertomuksia. Toivon siksi, että te, lukijani, tukisitte suoraan rahallisesti työtäni. Ulkomailla on paljon nettipalveluja, joiden kautta minun kaltaiseni kirjoittajat keräävät tukea. Kuitenkin Suomessa yksityinen rahankeräys on laitonta. Siksi rahallisen tuen täytyy tapahtua ostamisen muodossa. Linkki tukikauppaani: https://tammilehto.info/tuki/index.php |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
Comments (1)
Mainio kirjoitus Tammilehdolta taas kerran. Siellä missä demokratia ainakin käsitteenä keksittiin se kuului "vapaille miehille". Mikä on muuttunut parempaan suuntaan? Tietysti se että nainenkin voi olla tässä mielessä vapaa, kuulua muutaman prosentin hallitsevaan eliittiin.
Nostan itsekin ikämiehenä Tammilehdolle hattua varovaisesta optimismista. Toivottavasti paitsi sukupuolia myös sukupolvia riittää vastakin...