Tämä artikkeli on ilmestynyt lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä 11.6.1993. Ruotsinkielinen käännös on julkaistu Ny Tidissä 27.5.1993.

Ydinvoimaylimieli

Syksyllä 1979 suomalaisen ydinvoimaestablishmentin johtohahmo saapui ympäristöaktivistien opintopiirin vieraaksi. Hän meni suoraan asiaan ja aloitti kertomalla olevansa hyvin etevä. Asian vakuudeksi hän ilmoitti lukion päästötodistuksensa keskiarvon lähennelleen kymmentä. ***

Kun ihanteet ja niihin liittyvät pyrkimykset ovat vanhoja, ne sekaantuvat helposti todellisuuteen. On helppo kuvitella ihanteiden jo toteutuneen ja sulkea silmät niiden kanssa ristiriidassa olevalta tiedolta.

Tämä on yksi syy vaikeuteen ymmärtää ydinvoimaa. Ydinteknologiassa kulminoituu kaksi uuden ajan Euroopan keskeistä ihannetta ja projektia. Niiden kehittymiseen paljon vaikuttaneiden filosofien René Descartesin (1596-1650) ja Tho mas Hobbesin (1588-1679) mukaan ihanteita voidaan kutsua kartesiolaiseksi ja hobbesilaiseksi.

Kartesiolainen ihanne on luonnon hallitseminen yleisten lakien perusteella. Näistä johdetaan logiikan ja matematiikan avulla kaikki muu luontoa koskeva tieto -esimerkiksi säännöt, joiden mukaan on toimittava, jotta luonnonaineita ja -voimia voidaan käyttää sähkön tuottamiseen. Ihanne merkitsee pyrkimystä saattaa tieto hierarkkiseen järjestelmään, jossa pyramidin huipulla olevista totuuksista johdetaan seuraavan kerroksen yksityiskohtaisemmat totuudet ja näistä taas vielä tarkemmat tiedot jne., kunnes päädytään käytännön työntekijöiden tarvitsemaan hyvin yksityiskohtaiseen ja yksinkertaiseen tietoon.

Hobbesilainen ihanne taas merkitsee yhteiskunnan ja sen minkä tahansa osan saattamista toimimaan hierarkkisesti järjestettynä organisaationa. Hierarkian huipulla päätetään organisaation kulloisetkin tavoitteet. Pyramidin seuraavalla tasanteella johdetaan niiden ja huipun aiemmin päättämien yleisten sääntöjen perusteella tarkempia tavoitteita, joita pannaan toteuttamaan seuraavan tason työntekijät, jotka vastaavalla tavalla johtavat vielä yksityiskohtaisempia tehtäviä jne. Lopulta pyramidin pohjalla olevat ihmiset tekevät käytännön työn ylhäältä tulevien määräysten mukaisesti. Oleellista on, että ihmisten toimiessa organisaatiossa he sivuuttavat heille muussa elämässä ominaiset pyrkimykset ja arvot, sekä korvaavat ne ylhäältä tulevilla määräyksillä ja normeilla. Omantunnon kuulostelu ja arvojen punninta on pantava syrjään ja keskityttävä miettimään, miten ylhäältä valmiina annetut tavoitteet voidaan mahdollisimman järkiperäisesti toteuttaa.

Nämä ihanteet ovat alustapitäen tukeneet toisiaan. Kartesiolainen ihanne on oikeuttanut organisaatiopyramidin ylimpien kerroksien hallinnan: koska niissä vaikuttavilla on käytössään tietopyramidin yleisin tieto, he tietävät, miten alempien kerrosten väen on toimittava, paremmin kuin nämä itse. Toisaalta koska valtioiden ja muiden organisaatioiden toimintaa hallitsevat normit on järjestetty hierarkkisesti, on ollut luonnollista ajatella, että myös luontoa ja yhteiskunnan kehitystä koskeva tieto on järjestettävissä samalla tavalla.

Myös ihanteiden käytännön toteuttajat ovat tukeneet toisiaan. Valtiot ja yhtiöt ovat avokätisesti rahoittaneet kartesiolaiseen tietokäsitykseen perustuvaa tiedettä ja teknologian kehittämistä. Muuten epävarmuutta korostavat tutkijat ovat organisaatioiden asiantuntijoina kyenneet esittämään näkemyksensä kiitettävän yksiselitteisesti.

Vastahankainen todellisuus

Todellisuus ei kuitenkaan ole valitettavasti sopinut ihanteiden edel lyttämään kaavaan. Huolimatta kartesiolaisen mekaniikan suuresta suosiosta yläluokan keskuudessa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa sillä ei ollut juuri mitään merkitystä niin sano tussa teollisessa vallankumouk sessa, jota on pidetty ihmisen tiedon riemuvoittona. Sikäli kuin tämä mullistus ei perustunut taloudellisiin ja valtapyrkimyksiin, se perustui tavallisten (käsi)työläisten tietoon ja taitoon sekä tieteellisesti täysin sivistymättömien ihmisten tekemiin keksintöihin, joista monet olivat peräisin ajoilta ennen kartesiolaista luonnonhallintaideaa.

Vaikka teknologian muuttamisella, työn osittamisella ja muilla menetelmillä on pyritty vähentämään käytännön teknisen tiedon merkitystä, siinä on tavan takaa epäonnistuttu: Tehtaan käynnissä pitämiseen ja varsinkin sen rakentamiseen eivät ole riittäneet insinöörien laskelmat ja suunnittelijoiden piirustukset. On tarvittu käytännön osaajia, joiden tietämys on perustunut kirjojen yleisten totuuksien sijasta juuri tiettyjen aineiden, työkalujen ja laitteiden kanssa työskentelystä saavutettuun kokemukseen.

Insinöörien ja muun "yläkerran väen" esityksissä tästä ei paljon puhuta. Useimmat maallikot lienevät kuitenkin osallistuneet vähintään myötäilevästi teoreetikkoja vähättelevään ja käytännön ih mistä arvostavaan kertomaperinteeseen, jota yleisesti esiintyy virallisen yhteiskunnan pinnan alla.

Hobbesilaisen ihanteen käytännön toteutuksella on ollut samanlaisia vaikeuksia. Organisaatioaseman ja yksityisen elämän erottaminen on onnistunut vain harvoin. Erilainen korruptio on hyvin tavallista. Monissa valtioissa - ei yksin Italiassa - lahjonta on sääntö eikä poikkeus. Kurinalaisimmissakin valtioissa liike-elämä ja hallintokoneistoovat liittyneet lukemattomin sitein yhteen "byrokraattis-taloudelliseksi kompleksiksi", jota virallisesti ohjaava hallitus ja eduskunta tulevat helposti itse ohjatuiksi. Useimmissa yhtiöissä on virallisen hierarkian ohella epävirallisia organisaatioita ja sosiaalisia verkostoja, joiden sivuuttaminen johtaa suuriin menetyksiin.

Lisäksi, vaikka ihanteet ovat samanhenkisiä, niiden käytännön yhdistäminen on tuottanut ongelmia. Hobbesilaiset pyramidit eivät ole olleet parhaita tuottamaan kartesiolaisen ihanteen mukaista tietoa. Jäsentymätöntä informaatiota niistä tosin on pursunnut kilometrikaupalla. Tiedon hierarkian rakentamista voimakkaasti edistäneet huippututkijat ovat usein viihtyneet paremmin epämuodollisissa verkostoissa kuin hierarkkisissa organisaatioissa.

Manhattanin taikalamppu

Ydinvoiman kohdalla kartesiolainen ja hobbesilainen ihanne näyttävät kuitenkin toteutuvan ja kohtaavan erityisen hyvin. Sen valjastaminen aloitettiin sodan aikana Manhattan-projektissa. Uutta teknologiaa organisoitiin tiukan hierarkkisesti kehittämään 150 000 ihmistä, joista vain aniharvat tiesivät työnsä päämäärät. Projekti pohjautui olennaisilta osiltaan pelkästään siihen tietoon, joka kartesiolaisen mallin mukaan voitiin johtaa uusista fysiikan teorioista. Nyt ei voitu nojautua käytännön koneenrakentajien ideoihin kuten höyryveturia kehitettäessä eikä tiedemiesten teoreettisten ennusteiden inspiroimien "nuorten kokeilijain ja keksijäin" käytännön tietoon kuten radiota synnytettäessä. Kaiken lisäksi uuden tiedon tuottaneita fyysikoita ei jätetty ulkopuolisiksi neuvonantajiksi, vaan heidät yhteytensä kansainväliseen tutkijaverkostoon katkottiin ja heidät organisoitiin kiinteäksi osaksi Manhattan-pyramidia.

Tutkijoiden teoreettiseen tietoon siitä, miten väkevöidystä uraanista valmistetut kappaleet käyttäytyvät, luotettiin niin paljon, että ydinvoima pantiin muitta mutkitta käytännön työhön. Toisaalta Hiroshima ja Nagasaki tuottivat autiomaaräjäytyksiä ratkaisevasti enemmän kokeellista aineistoa säteilyn biologisten vaikutusten teoriaa vasta hahmotteleville tiedemiehille.

Ydinvoimaloiden kehittäminen toteutettiin samaan tapaan kuin atomipommien. Sotilaallisesti järjestetyn organisaation ensimmäiset saavutuksetkin olivat militaristisia: ne tuottivat voimaa sukellusveneisiin tai plutoniumia pommeihin. Varsin pian kuitenkin osa ydinohjelmasta irrotettiin sotilaiden kontrollista, mutta tämä ei merkinnyt kartesiolaisen ja hobbesilaisen projektin kuhertelun päättymistä. Suhteen jatkumisen yhtenä syynä oli monien ydinfyysikoiden huono omatunto ja siitä seurannut kova halu osallistua ydinteknologian valtiolliseen säätelyyn. Monet tutkijat oppivat kantamaanvastuuta kansallisista eduista ja jättivät taakseen tutkijayhteisön "anarkistisen" keskustelu- ja kritiikkikulttuurin.

Tiede ja modernit organisaatiot näyttivät nyt löytäneen tien yltäkylläiseen ja onnelliseen tulevaisuuteen. "Alkemistien vanha unelma valmistaa epäjaloista metalleista -esim. raudasta ja lyijystä - kultaa on toteutuva", kirjoittivat David Dietz ja Risto Niini. Walt Disney ja Heinz Haber valistivat 50-luvulla nuoria viinasia, väyrysiä ja tiureja seuraavaan tapaan: "Atomin haltijan taikavoima työskentelee pian koko ihmiskunnan hyväksi. Se saattaa viedä nykyajan tekniikan saavutukset syrjäisimpienkin seutujen omaisuudeksi. Se voi antaa enemmän ravintoa, parempaa terveyttä - tieteen monia hyviä hedelmiä kaikille ihmisille."

Kultaus rapisee

Ydinvoiman kullattu julkisivu alkoi kuitenkin repeillä 60-luvun lopussa. Nousevan ympäristöliikkeen rohkaisemina useat ydinfyysikot ja säteilybiologit alkoivat julkisesti arvostella byrokraattisen "ydinvoimatieteen" käsityksiä säteilyn vaarallisuudesta ja onnettomuuksien mahdollisuudesta. Oikeuden päätöksellä saatiin vuonna 1973 julki suuteen USA:n atomienergiakomission vuonna 1964 teettämä tutkimus, jonka mukaan suuri ydinvoimalaonnettomuus tappaisi 65 000 ihmistä, vammauttaisi 100 000, saastuttaisi Englannin kokoisen maa-alueen ja aiheuttaisi 17 miljardin dollarin omaisuusvahingot.

Onnettomuuksia myös tapahtui ja vanhoista salatuista tai vähätellyistä "ydintapauksista" alkoi tulla lisää tietoa. Atomin lumous laukesi.

Mutta hobbesilais-kartesiolaisen ihanteen uljaita esitaistelijoita löytyi vielä, eivätkä he noin vain hylänneet lemmittyään. Sitäpaitsi ydinvoimaan sijoitetut miljardit dollarit, ruplat, punnat, frangit, markat, jenit, kruunut, työtunnit ja "arvovaltayksiköt" vaativat uusintamistaan.

"Ydinvoimatieteilijöiden" puolustuksen keskeiseksi käsitteeksi muotoutui 'inhimillinen erehdys': Teknologiassa sinänsä ei ole mitään vikaa. Kaikki onnettomuudet johtu vat inhimillisistä erehdyksistä. Useimmiten käyttöhenkilökunta on ollut holtiton eikä ole reagoinut oikein valvontajärjestelmän tietokoneiden välittämiin viesteihin. Tavallinen syyllinen on myös huoltomies: hän on esimerkiksi käyttänyt taskulampun sijasta tupakansytytintä valonlähteenä. Monasti on kysymys rakennusmiehen leväperäisyys: hän on esimerkiksi jättänyt jakoavaimensa reaktorin vesikiertopiirin sisälle. Joskus myönnetään suunnittelijankin erehtyneet, kun hän ei ole ottanut huomioon esiin tullutta tilannetta.

Ihmiskoneet

Mutta mitä oikein tarkoitetaan, kun sanotaan, että onnettomuuden syynä oli inhimillinen erehdys? Koska erehtyminen tunnetusti on inhimillistä, kysymys on ilmeisesti siitä, että turvallinen ydinvoiman käyttö edellyttäisi ihmisten toimivan epäinhimillisesti: koneen kaltaisesti. Myös ihmisten yhteistyön olisi toimittava virheettömästi. Toisin sanoen organisaation olisi oltava kone. Ja juuri tämähän on hobbesilaisen ihanteen ydin: ajatus siitä, että yhteiskunnan tai sen osan pitää toimia ja se voidaan saada toimimaan yhtä orjallisesti ja täsmällisesti kuin kone.

Thomas Hobbes kuten monet hänen aikalaisensa oli ilmeisen vaikuttunut sillois ten kelloseppien työn tuloksista, joissa viisarien lisäksi liikkuivat nuket ja soittopelit. Hän halusi rakennettavan ihmisrattaista kellon kaltaisen valtion.

Organisaatio koneena on muuttunut vähitellen puhemaailmamme jokapäiväiseksi elementiksi: on valtiokoneistoja ja puoluekoneistoja, joita täytyy tosin välillä "rasvata"; yhtiön työvoimayksiköiden materiaali- ja informaatiopanoksia ja -tuotoksia optimoidaan siinä kuin sen käyttämien teräksestä tai piistä koostuvien koneiden toimintaa.

Ydinvoimalaitoksen suunnittelutyön tekijöiltä edellytetään koneena toimimisen lisäksi vielä sitä, että he tuntevat ennakolta voimalan käyttäytymisen kaikissa tilanteissa ja tietävät, miten eri tilanteisiin on valmistauduttava ja miten niissä on toimittava. Tässä vaativalta kuulostavassa tehtävässä heillä on kannustavana apuna kartesiolai nen ihanne: he voivat ajatella voivansa tietohierarkian huipun hallitsevina fyysikkoina ja tekniikan tohtoreina tietokoneiden avulla laskea, miten voimala kulloinkin käyttäytyy.

Tietenkin muidenkin teknisten laitteiden ja tuotantolaitosten rakennuttajat ja suunnittelijat usein kuvittelevat tai ainakin toivovat, että kaikki käy piirustusten mukaan. Useimmiten on kuitenkin kaksi olennaista eroa ydinvoimaan nähden: Ensinnäkin se, että kaikkea ei tarvitse laskea inhimillisten erehdysten välttämisen varaan: vaikka kaikki menisi pieleen, ei tapahdu valtavaa katastrofia.

Tietotukokset

Toiseksi se, että käytännön teknikoiden ja työntekijöiden tietohierarkiaan kuulumatonta tietoa on enemmän ja sitä voidaan paremmin hyödyntää kuin ydinvoimaprojekteissa. Tämä johtuu usein siitä, että laite tai laitteisto on ydinvoimalaa ratkaisevasti halvempi ja nopeampi rakentaa. Voidaan tehdä koekappaleita, joille aiheutetuista onnettomuuksista saadaan uutta tietoa varsinaiseen käyttöön tulevien yksiköiden tekemiseen. Samasta "pienuuden ekonomiasta" johtuu se, että yksiköiden lukumäärä on suurempi ja niiden rakennusajat eivät mene niin paljon päällekkäin kuin ydinmiilujen, jolloin vanhoista yksiköistä saatuja käytännön kokemuksia on enemmän hyödynnettävissä uusia suunniteltaessa ja rakennettaessa.

Massiivisuuden lisäksi käytännön tiedon kerty mistä rajoittavat ydinteknologian muut erityispiirteet. Koska ydinvoimatutkijat ovat alusta pitäen olleet voimakkaasti kytkyksissä valtiollisiin, sotilaallisiin ja suuryhtiöbyrokratioihin, yritykset toteuttaa hobbesilaista ihannetta tutkimuksessa ovat tavallisempia kuin muualla. Hierarkkisessa tutkimusorganisaatiossa organisaatioon kuulumattomien tai sen alimmilla portailla olevien tuottama tai johdon ja sen liittolaisten päämääriä kyseenlaistava tieto ei aina välity suunnittelijoille ja jos välittyy, sitä ei välttämättä noteerata.

Toisaalta käytännön työntekijöiden omaa tiedon muodostusta rajoittavat monet seikat: Hobbesilaisen ja kartesiolaisen ihanteen mukaan suunnitellulla työpaikalla heidän oma-aloitteisuutensa ja luovuutensa on normaalisti turhaa tai jopa haitallista. Seurauksena on passiivisuus, joka ei ole omiaan edistämään käytännön tiedon kartuttamista - eikä myöskään kykyä sen luovaan soveltamiseen onnettomuustilanteissa.

Samaan tulokseen johtaa ydinvoimalan voimakas säteily: työntekijät eivät yleensä voi mennä laitoksen toiminnan kannalta keskeisiin paikkoihin. Ja jos voivat, he eivät havaitse olennaisia ilmiöitä muuta kuin mittarien välityksellä. Kun joku kaikesta huolimatta lähetetään korjaamaan vaarallisimpia paikkoja, hän on useimmiten tilapäinen työntekijä, joka ei kokemattomuutensa ja säteilyn aiheuttaman kiireen vuoksi voi oppia uusista kokemuksistaan. Jos hän kuitenkin "säteilysukelluksensa" aikana saa arvokasta käytännön tietoa, sitä ei hänen lyhyen työperiodinsa aikana voida laitoksella hyödyntää.

Ydinvoima nojautuu siis enemmän kartesiolaiseen tietoon ja sitä soveltavan hobbesilaisen organisaatiokoneen virheettömään toimintaan kuin useimmat muut tekniikan alat. Kun ihmisen kyky tietää yleispäteviä totuuksia on kuitenkin rajallinen eikä ihminen ole kone, väitteet ydinvoiman turvallisuudesta perustuvat toiveisiin, jotka eivät voi toteutua.

Konepsykologia

Tietenkin utopiaa kohti voidaan edetä vähän matkaa, jos ihmiset jossain sattuvat keskimääräistä enemmän toimimaan koneen kaltaisesti. Mutta näin saavutettavan keskimääräistä hiukan pienemmän vaarallisuustason ja sen edelleen pienentämisen varaan on vaarallista heittäytyä:

Kyky jäljitellä konetta perustuu tiettyyn mentaliteettiin ja työetiikkaan, joita esiintyy varsinkin Euroopan luterilaisten maiden miehissä. Mentaliteetti merkitsee poikkeuksellista tapaa samaistua - varsinkin päiväsaikaan ja selvänä - tietynlaiseen järjen käyttöön sekä sivuuttaa arvoajattelu, tunteet ja oma ruumiillisuus. Se on ilmeisesti syntynyt lastenhoitotapojen, kasvatuksen ja kulttuuri-ihanteiden tuloksena. Tällaisen mentaliteetin aiheuttamien henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten ongelmien takia sen väistyminen on toivottavaa. Tähän näyttävät johtavan sekä pyrkimys voimistaa kulutuskulttuuria että sille vastakkainen pyrkimys muuttaa yhteiskuntaa inhimillisemmäksi ja ekologisemmaksi. Työetiikka, joka saa ihmiset tekemään ikävää ja sinänsä mieltä vailla olevaa työtä tunnollisesti, on vielä selvemmin väistyvä ilmiö. Näin ollen pienet erot eri maiden ydinvoimaloiden vaarallisuudessa ovat katoavaisia.

Mutta mikä hierarkkisessa tietojärjestelmässä ja organisaatiokoneen ideassa oikein niin viehättää? Mikä on saanut jotkut päättäjät jättämään laajojen alueiden turvallisuuden näiden tuulentupien varaan?

Yhtenä syynä on se, että ne näyttävät lupaavat joillekin ihmisille suunnattoman vallan sekä toisten ihmisten että luonnon yli. Vaikka maailma ei olekaan vastannut kartesiolaista ja hobbesilaista ihannetta, nämä ovat vallitsevan puhetavan keskeisinä osina oikeuttaneet yhteiskunnan eliittien todellisen vallankäytön ja etuoikeudet: perustasolla toimivien ihmisten tiedon ja luovan toiminnan merkitys on voitu tehdä näkymättömäksi. Tämän oikeutuspuheen sokaiseman eliitin ylimielisyys on saanut sen ryhtymään ydinvoimankäytön kaltaisiin suuruudenhulluihin hankkeisiin: rakentamaan järjestelmiä, joiden luuloteltu turvallisuus perustuu haaveeseen - kuvitelmaan, että eliitillä todella olisi jumalallinen tieto ja valta.

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivulle