| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 30.9.2014. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Ydinvoiman vaarat ja tieteen korruptio
Suomen nykyiset ja mahdolliset tulevat ydinvoimalat eivät ole olemassa vain poliittisten päätösten seurauksena sekä insinöörien ja lukemattomien kaivos-, tehdas- ja rakennustyöläisten uurastuksen tuloksena. Ne lepäävät paljolti ydinenergiaa koskevien käsitysten jalustalla. Olennainen osa tästä ydinvoimatiedosta on käsitys siitä, miten vaarallista tai vaaratonta normaalikäytössä ja onnettomuuksissa ympäristöön pääsevä radioaktiivinen säteily on. Tätä tietoa eivät ole tuottaneet Suomen säteilyturvakeskus eivätkä suomalaiset yliopistot. Siitä ovat paljolti vastuussa Yhdysvallat ja muut ydinvoimaloita ensimmäisenä rakentaneet maat. Siksi on tärkeää tietää, miten virallinen käsitys säteilyn biologisista vaikutuksista alun perin synnytettiin USA:ssa. Prosessia valaisee hyvin kahden etevän säteilybiologin John Goffmanin ja Arthur Tamplinin tarina.
Goffman ja Tamplin tutkivat säteilyn biologisia vaikutuksia 1960-luvulla yhdessä USA:n tärkeimmistä ydinaseita kehittävistä tutkimuslaitoksista, Lawrence Livermore Laboratoryssa. He päätyivät siihen, että kaikkein pienimmätkin säteilyannokset aiheuttavat syöpää ja geneettisiä muutoksia ja että säteily ylipäänsä on kymmeniä kertoja vaarallisempaa kuin mitä siihen asti oli yleisesti ajateltu. Kun he vuonna 1970 esittelivät tuloksiaan senaatin kuulemistilaisuudessa Washington DC:ssä, ydinvoimateollisuus ja valtiollinen Atomienergiakomissio eli AEC kauhistuivat: ei siksi että säteily uhkasi ihmisten henkeä, vaan siksi että uusi säteilytieto uhkasi ydinvoimahankkeita.
Muita tutkijoita yritettiin nopeasti valjastaa kumoamaan Goffmanin ja Tamplinin tulokset. Yksityiskohtia ajattelutavasta, joka oli oikeauskoisen ydinvoimaopin puolustamisen takana, tiedämme yhden USA:n valtion kansanterveyspalvelun tutkijan vuodon perusteella. Kyseinen tukija sai eräänä lauantaina vieraakseen AEC:n korkean virkamiehen, joka kertoi, että komissio tarvitsi apua Gofmanin ja Tamplinin tuhoamiseen. Tutkija vastasi, että hänestä Gofmanin ja Tamplinin tutkimus vaikutti pätevältä tieteeltä. Tällöin AEC:n virkamies sanoi: ”En välitä ovatko Gofman ja Tamplin oikeassa vai väärässä tieteellisesti. On välttämätöntä tuhota heidät. Syynä on se, että silloin kun ihmiset saavat syövän tai leukemian, sinä olet eläkkeellä ja minä olen eläkkeellä, niin mitä väliä sillä on juuri nyt. Me tarvitsemme ydinvoimaohjelmamme, ja jollemme tuhoa Gofmania ja Tamplinia, se, mitä he sanovat, aiheuttaa todellisen vaaran ydinvoimalaohjelmalle.”
Vaikkei läheskään kaikkia tutkijoita saatu mukaan kumoamaan Gofmanin ja Tamplinin tuloksia, heidän maineensa onnistuttiin tahraamaan. Heistä levitettiin perättömiä huhuja. Heitä yritettiin estää puhumasta tuloksistaan tieteellisissä konferensseissa. Tamplinin tutkimusryhmässä työskennelleistä 13 ihmisestä 12:lle annettiin lähtöpassit. Gofman päätti jättää Lawrence Livermore -laboratorion ja jatkaa työtään Berkeleyn yliopistossa. Häneltä evättiin kuitenkin kaikki rahoitus.
Vähitellen useimmat säteilytutkijat oppivat säännöt ja tulkintakehikon, joita noudattaen ydinvoiman käyttöä vaarantavia tuloksia ei syntynyt ja jotka samalla takasivat rahavirtojen jatkumisen. Oli syntynyt byrokraattinen tiede, jonka puitteissa isojen organisaatioiden edut jyräsivät tutkimuksen vapauden.
Säteilynormien luonti kansainvälisellä tasolla annettiin itse itseään täydentävälle suljetulle elimelle ICRP:lle eli Kansainväliselle säteilysuojelukomissiolle. Sen vastuuntuntoiset jäsenet tajusivat, että ydinvoimateollisuutta oli suojeltava. ICRP perusteli vuonna 1969 säteilyannosrajaansa seuraavasti: "Komissio uskoo, että tämä taso turvaa kohtuullisen toimintavapauden ydinvoimaohjelmien laajentamiselle näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa."
Ydinvoimalaonnettomuuksien terveydellisiä seurauksia koskevan tiedon tuottamisen ja normittamisen taas kaappasi itselleen IAEA eli Kansainvälinen atomienergiajärjestö. Järjestön yksi päätehtävä on ydinvoiman käytön edistäminen. Niinpä se on luonut dogmijärjestelmän, jonka mukaan suuretkin säteilypäästöt voivat aiheuttaa vain muutamia sairauksia ja useimpia niitäkin vain vähän ja pitkällä aikaviiveellä. Näin esimerkiksi suurin osa riippumattomien tutkijoiden havaitsemista Tshernobylin onnettomuuden vaikutuksista on voitu suoralta kädeltä hylätä mahdottomina. IAEA:n ja WHO:n eli Maailmanterveysjärjestön vuonna 1959 solmima sopimus rajoittaa voimakkaasti WHO:n mahdollisuuksia tehdä itsenäistä, IAEA:sta riippumatonta ydinvoiman terveydellisiä vaaroja koskevaa tutkimustyötä.
IAEA käytännössä määrittelee normit, joiden puitteissa kansalliset säteilyturvakeskukset toimivat. Säteilyturvakeskusten henkilökunnan uraan kuuluu usein toiminta IAEA:ssa sekä ydinvoimalayhtiöissä. Lähes kaikki ydinvoima-alan työntekijät ovat samaa yhtenäisen dogmijärjestelmän omaksunutta keskenään seurustelevaa seurakuntaa. Tilannetta kuvaa hyvin Jukka Laaksosen ura: Ennen tuloaan säteilyturvakeskuksen pääjohtajaksi hän työskenteli IAEA:ssa ja USA:n ydinturvakomissiossa. Vuonna 2012 hänestä tuli Rosatomin vientiosaston varajohtaja.
Jotkut kuitenkin ajattelivat, että tiedemies voi säteilyalallakin toimia niin kuin hän parhaaksi näkee. Niinpä esimerkiksi eräs Turun yliopistollisen keskussairaalan säteilyfyysikko tuli mukaan vuonna 1979 ydinvoimaa vastustavan järjestön EVY:n asiantuntijaneuvostoon. Noin puolen vuoden kuluttua hän kuitenkin ilmoitti, että hänen on erottava neuvostosta: hänen uransa säteilyasiantuntijana olisi muuten vaarantunut.
Tiede ei eroa muusta tiedosta siksi, että sen edustajat olisivat älykkäämpi tai viisaampia tai heidän käytössään olisi enemmän kirjoja ja kalliimpia tutkimusvälineitä kuin muilla. Olennainen ero on se, että tieteellinen tieto ei perustu auktoriteettiin, perinteeseen, taloudellisten etujen ajamiseen tai joidenkin valtahierarkian huipulla olevien ihmisten mieltymyksiin ja intuitioihin. Tiedonmuodostusta säätelee sen sijaan parhaimman argumentin pakoton pakko, joka vaikuttaa tieteellisessä yhteisössä käytävässä keskustelussa. Kaikki mikä näyttäytyy tieteenä ei todellisuudessa ole sitä vaan kyse on tuosta samasta organisaatioiden sovinnaistiedosta, johon Galilei ja muut tieteen pioneerit törmäsivät 400 vuotta sitten katolisen kirkon oppineiden esittämänä: argumentin paremmuuden sijasta ratkaisee sen sopivuus valtajärjestelmän etuihin.
Kun taloudelliset ja sotilaalliset intressit jonkin teknologian vaarattomuususkon levittämiseen ovat valtavat, tiede korruptoituu lähes väistämättä. Tiedeyhteisö tarvitsee silloin tuekseen ydinvoimanvastaisen liikkeen kaltaisia kansalaisliikkeitä, jotka helpottavat toisinajattelevien tutkijoiden asemaa ja auttavat nostamaan tuon kuuluisan tieteen soihdun ylös voitontavoittelun ja valtakamppailun suosta.
01.10.14
Lisää kommentti
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
Comments