Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on julkaistu kirjasssa Ruohonjuurista elämänpuuksi , Suomalainen vaihtoehtoliikehdintä, toim. Tuula Heima-Tirkkonen, Tarja Kallio-Tamminen & Tove Selin, Vihreä Sivistysliitto ry, Helsinki 1996. Aiemmin se on ilmestynyt julkaisussa  Liikkeen voima - kansalaistoiminta ympäristökysymysten muovaajana, toim. Timo Myllyntaus, Oulun Yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitos, tutkimusraportteja 122, Oulu 1994. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla .

Miksi viidettä ydinvoimalaa ei rakennettu?

- Ydinvoimanvastaisen liikkeen historiaa

Atomikullan aika Asiantuntijarivit hajoavat Liikkeen alku Suomessa EVY syntyy Aktivismi nousee Karilla käynti
Vaihtoehtoisuus vahvistuu Uusi nousu Hiljaiseloa Loppukiri Arvioita Kirjallisuutta

Eduskunta päätti 24. syyskuuta 1993, että uuden ydinvoimalan rakentaminen ei ole "yhteiskunnan kokonaisedun mukaista". Näin tapahtui siitä huolimatta, että teollisuus ja erityisesti Suomen elinkeinoelämän "selkäranka", metsäteollisuus, suurimmat ammattiliitot ja suurin osa johtavista poliitikoista halusivat lisää ydinvoimaa. Uutta ydinvoimalaa pidettiin talouden ja työllisyyden kannalta täysin välttämättömänä. Päätös tehtiin, vaikka valtaosa energia-alalla ammatikseen toimivista asiantuntijoista piti ydinvoimaa parhaimpana ratkaisuna, lähes kaikki ydinvoimainsinöörit vakuuttivat ydinvoiman olevan turvallista ja monet yliopistojen ympäristö tutkijat puhuivat ydinvoimaloiden ympäristöystävällisyyden puolesta.

Vielä ihmeellisemmältä ydinvoiman torjuminen näyttää, kun tuntee hankkeen historiaa: Viides ja kuudes ydinvoimala oli yhtiöiden ja valtion elimissä tuottanut runsaasti puhetta, päätöksiä ja suunnitelmia yli 20 vuotta. Niistä puhuttiin Imatran Voiman suunnitelmissa jo vuonna 1970 (Vahtera 1986,204). Julkisuudessa uusista, Loviisan ja Olkiluodon neljän yksikön jälkeisistä ydinvoimaloista oli puhuttu vuodesta 1973 lähtien. Vuodesta 1982 alkaen oltiin yleisesti sitä mieltä, että päätös uudesta ydinvoimalasta oli jo kulissien takana tehty: vastustaminen oli turhaa. [Suuri osa tässä artikkelissa esitetystä perustuu tekijän muistiinpanoihin ja muistinvaraiseen tietoon, jota on kertynyt ydinvoima-asioiden harrastamisesta 60- luvulta lähtien ja toiminnasta ydinvoimanvastaisessa liikkeessä vuosina 1977-1987. Teksti ja sen tietojen luotettavuus ja monipuolisuus ovat merkittävästi parantuneet kommenteista ja täydennysehdotuksista, joita ovat antaneet Henrik Hausen, Kaarina Järventaus, Ulla Klötzer, Raimo Lilja, Matts Roos ja Tove Selinheimo.]

Mikä siis sai kansanedustajien enemmistön kaikesta huolimatta asettumaan ydinvoimaa vastaan? Varmasti asiaan vaikutti heidän viisautensa, mutta viisauden voittoon asantuntijoiden,talousmiesten yms. "edullisuudesta" ja "järkevyydestä" tarvittiin jotain poikkeuksellista. Poikkeuksen syntymistä voi osaltaan ymmärtää tuloksena päätöstä edeltäneiden vuosien toiminnasta, jota EVY, Suomen luonnonsuojeluliitto, Greenpeace ja vihreät olivat harrastaneet eduskunnan portailla, käytävillä ja istuntosaleissa. Mutta miksi totuttuun teknis-taloudelliseen rationaalisuuteen ja arvovaltaan vetoava teollisuuden, ay-organisaatioiden ja voimayhtiöiden lobbaus ei olisi vienyt voittoa vaatimattomilla resursseilla toimivista ydinvoimanvastustajista? Poikkeuksellisen päätöksen osittain kyllä selittää yhteiskunnallinen liike, muttei pelkästään silloinen ja pelkästään Suomessa toimiva: ydinvoimanvastainen liike oli vaikuttanut lukuisissa maissa energiapoliittisiin käsityksiin jo 20 vuoden ajan. 

Page Top Next
 Item Atomikullan aika

Vielä 60-luvun lopulla Suomen luonnonsuojeluyhdistys [Suomen luonnon suojeluliiton edeltäjä] ja lähes kaikki muutkin eri puolilla maailmaa toimivat luonnonsuojelujärjestöt kannattivat ydinvoimaa: ne näkivät sen puhtaaksi vaihtoehdoksi kivihiilelle ja öljylle. Sen ajan lähes rikkumattomassa teknologiamyönteisessä ilmapiirissä tämä ei ollut ihmeellistä. Edistyksen lippulaivan aseman oli ydinvoimalle varmista nut heti Hiroshiman jälkeen syntynyt "atomin ihmeet" -kertomaperinne. Esimerkiksi "Atomienergia - Tulevaisuuden voima" -kirja kertoi jo vuonna 1945 englanniksi ja seuraavana vuonna suomeksi "niin pätevästi kuin se on nykyoloissa mahdollista" mm. seuraavaa:

"Kun autoilija nykyisin joutuu täyttämään autonsa bensiinisäiliön kahdesti tai kolmesti viikossa, hän voi tulevaisuudessa ajaa vuoden umpeensa vitamiinipillerin kokoisella energiamäärällä. Samankokoinen pilleri riittaa myös talon lämmitykseen.

...

Atomienergian aikakaudella kulta menettää nykyisen mahtiasemansa. Syy siihen on yksinkertainen. Atomienergian aikakaudella tiedemies voi kehittää tavan, jolla kultaa voidaan tuottaa tehdasmaisesti. alkemistien vanha unelma valmistaa epäjaloista metalleista - esim. raudasta ja lyijystä - kultaa on toteutuva". (Dietz & Niini 1946,11,12)

Walt Disneyn ja Heinz Haberin "Ystävämme atomi" kertoi runsaat kymmenen vuotta myöhemmin sanoin ja kuvin "varttuneelle nuorisolle" saloja, joita tarvittiin "maamme jatkuvaan teknilliseen kehittymiseen":

"Atomin haltijan taikavoima työskentelee pian koko ihmiskunnan hyväksi. Se saattaa viedä nykyajan saavutukset syrjäisimpienkin seutujen omaisuudeksi. Se voi antaa enemmän ravintoa parempaa terveyttä - tieteen monia hyviä hedelmiä kaikille ihmisille." (Disney & Haber 1958,160)

Ydinasemaiden ydinvoimamessut eli Geneven ensimmäinen atomienergiakonferenssi vuonna 1955 sai aikaan varsinaisen atomikuumeen: ydinvoimaohjelmia käynnistettiin ja uraania alettiin etsiä ympäri maailmaa. Ainoa ongelma, josta puhuttiin oli ydinaseiden leviäminen: suurvallat eivät tie tenkään halunneet horjuttaa ylivalta-asemaansa. (Laurila 1967 ja 1977,31-36, Vahtera 1986,41-43) Niin idässä kuin lännessä sattuneet suuret onnettomuudet salattiin (Vahtera 1986,43-45).

Niinpä ensimmäiset ydinvoiman liittyvät hankkeet eivät juuri missään maassa herättäneet vastustusta. Suomessa Imatran Voima Oy sai ilmeisesti kaikessa rauhassa suorittaa uraanimalmin liuotus- ja rikastuskokeita Askolassa vuosina 1956-57 ja Atomienergia Oy avata varsinai sen uraanilouhoksen Enossa vuonna 1960 (Laurila 1967, Tekniikan kirja 1963,121). Samaten Teknillisen korkeakouluun keskelle pääkaupunkiseutua vuonna 1957 pystytetty "alikriittinen miilu" ja vuonna 1962 samassa paikassa käynnistetty yhdysvaltalainen tutkimusreaktori eivätjuuri ketään huolestuttaneet (Vahtera 1986,192).

Imatran Voima päätti tilata maahan ensimmäisen varsinaisen ydinvoimalan jo vuonna 1965, mutta vasta vuonna 1970 allekirjoitettiin hankintasopimus Loviisaan rakennettavasta voimalasta IVOn ja neuvostoliittolaisen Teknopromeksportin välillä. Loviisan kakkosyksikön tilaamisesta sovittiin jo seuraavana vuonna.

Valtion omistaman IVOn kilpailijat teollisuuden voimantuottajat eivät halunneet olla huonompia. Vuonna 1969 15 suuryritystä perustivat Teollisuuden Voiman. Se tilasi vuonna 1972 ruotsalaiselta Asea-Atomilta ydinvoimalan, jota alettiin rakentaa Eurajoen Olkiluotoon. Kahden vuoden kuluttua TVO ja Asea sopivat toisen yksikön tilaamisesta. (Vahtera 1986,193-6)

Päätökset näistä neljästä ensimmäisestä ydinvoimalasta eivät juuri aikaansaaneet vastareaktioita. Viivytyksiä aiheuttaneet poliittiset kiistat koskivat vain sitä, mistä ilmansuunnasta ydinvoimaloita ostetaan ja ketkä niitä rakennuttavat. Loviisassa ja Eurajoella ydinvoimaloiden rakentaminen kuitenkin herätti jonkin verran paikallista vastustusta. Erityisesti kalastajat näkivät ydinvoimaloiden vaikeuttavan ratkaisevasti toimeentuloaan. Eurajoen valtuustossa äänesti vuonna 1973 Olkiluodon ydinvoimalaa koskevaa rakennus- ja yleiskaavaa vastaan seitsemän 21:stä valtuutetusta (sosialidemokraatit ja toinen kahdesta kansandemokraatista, Kommonen & Rundt 1976,125). 

Previous Item Page Top Next Item Asiantuntijarivit hajoavat

Paljolti samanlainen oli tilanne muualla maailmassa: ydinvoimahankkeita vastustettiin vain paikallisesti, jos ollenkaan. Vastustaminen ei saanut tukea lukeneistolta eikä juuri päässyt laajaan julkisuuteen. Se voitiin helposti sivuuttaa yhteiskunnan kokonaisedun vastaisena. Kuitenkin joissakin tapauksissa USA:ssa vastustus sai jo varhain paikallisen yhteiskunnallisen liikkeen luonteen. Ilmeisesti ensimmäinen ydinvoimanvastainen mielenosoitus järjestettiinvuonna 1957. Se kohdistui Pittsburghin lähellä sijaitsevaa Shippingportin ydinvoimalaa vastaan (Rüdig 1990,108-125).

Mikä muutti tilanteen? Miten ydinvoiman vastustuksesta tuli ensin valtakunnallinen kysymys ja sitten myös valtakunnallinen ja kansainvälinen liike?

Olennainen tekijä oli asiantuntijoiden ydinvoiman turvallisuutta koskevan yksimielisyyden rikkoutuminen ja virallisen kannan vastaisten tutkimusraporttien ja niiden tulkintojen leviäminen paikallisille ydinvoiman vastustajille. Voidaan tosin väittää, että paikallisilla vastustusliikkeillä on aina ollut pätevää tietoa kantojensa tueksi, mutta koska se on kuulunut toiseen tietojärjestelmään tai diskurssiin kuin modernin yhteiskunnan asiantuntijatieto, sitä ei ole laajemmalti noteerattu (vallasta, joka perustuu asiantuntijatie tojärjestelmän ylivaltaan käytännön tietoon perustuvien järjestelmien yli, ks. Marglin 1990,231-243).

Asiantuntijoiden välisen erimielisyyden syntyyn vaikuttivat paljon ilmakehässä 1950-luvulla suoritetut vetypommikokeet. Niiden seurauksista, varsinkin matalatasoisen ionisoivan säteilyn ja radioaktiivisten aineiden vaikutuksista, syntyi kiistaa tutkijoiden kesken. Erityisesti USA:ssa ne asiantuntijat, jotka eivät olleet tyytyväisiä Atomienergiakomission (AEC) viralliseen linjaan, muodostivat omia toimikuntiaan ja olivat tiiviissä yhteistyössä kokeita vastaan muodostumassa olevan kansalaisliikkeen kanssa. Näin syntyi 50-luvun lopun ja 60-luvun alun voimakas ydinaseiden vastainen liike. Sen vaikutuksesta solmittiin vuonna 1963 osittainen ydinkoekieltosopi mus, joka kielsi räjäytykset ilmakehässä.

Kriittisillä tiedemiehillä ja heidän toimikunnillaan ei enää ollut juuri tekemistä alkuperäisellä tehtäväsarallaan. Mutta koska he olivat toiminnan kuluessa syventäneet tietojaan vieraiden aineiden vaikutuksesta ympäristössä, oli luonnollista, että he käänsivät katseensa siviilituotannon ympäristövaikutuksiin. Tähän vaikutti se, että uusi ympäristöliike oli juuri samoihin aikoihin heräämässä mm. Rachel Carsonin ja Murray Bookchinin kirjojen vaikutuksesta. Esimerkiksi St. Louisissa toimiva Ydintiedotustoimikunta muutti nimensä Ympäristötiedotus toimikunnaksi. Sen puheenjohtajasta Barry Commonerista tuli pian USA:n tunnetuin ympäristönsuojelija. (Rüdig 1990,55)

Näin syntyneen radioaktiivisuuteen erityisesti perehtyneen ympäristöliikkeen piirissä ruvettiin kiinnittämään huomiota ydinvoiman siviilikäyttöön. USA:ssa alkoi 60-luvulla kertyä ydin- ja säteilytutkijoiden kirjoja ja kirjoituksia, joissa ydinvoiman kaikenlainen käyttö kyseenalaistettiin. Jätteistä ja "normaa likäytön" päästöistä aiheutuvan matalatasoisen säteilyn lisäksi kritiikin keskeisenä perusteena oli suuren ydinvoimalaonnettomuuden mahdollisuus.

Ydinvoimaloiden suuret turvallisuusriskit pääsivät ensimmäisen kerran julkisuuteen vuonna 1956. Silloin USA:n ydinvoimaestablishmentin sisällä syntyi erimielisyyttä 100 megawatin hyötöreaktorin turvallisuudesta, joka oli määrä rakentaa 40 kilometrin päähän Detroitista. Ydinturvallisuuden asiantuntijakomitea (ACRS) antoi Atomienergiakomissiolle raportin, jossa se epäili hankkeen turvallisuutta. Komission demokraatteihin kuuluva jäsen vuodatti raportin julkisuuteen vastustaakseen republikaanihallituksen suunnitelmia yksityistää ydinvoiman kehitystyö. Seuranneessa voimalanvastaisessa kampanjassa, johon osallistui mm. autotyöntekijöiden ammattiliitto, ydinturvallisuus sai paljon julkisuutta.

Vielä enemmän onnettomuuskeskusteluun vaikutti tutkimus, jonka Atomienergiakomissio itse julkisti vuonna 1957. Komissio halusi, että julkisuudessa kiinnitettäisiin huomiota siihen, että tämän WASH 740:nä tunnetun raportin mukaan ydinvoimalaonnettomuus oli erittäin epätodennäköinen. Kriittisten tutkijoiden vaikutuksesta julkisuudessa painottuikin tutkimuksen toinen tulos: pahimmassa skenaariossa onnettomuudessa kuolisi 3400, loukkaan tuisi 43 000 ja tuhoutuisi tai vahingoittuisi 7000 miljoonan dollarin arvosta omaisuutta.(Rüdig 1990,59-60)

Virallisten tahojen kanssa eri mieltä olevien tutkijoiden levittämä tieto alkoi 60-luvun lopulta lähtien vahvistaa ydinvoimanvastaisia liikkeitä, ensin USA:ssa, sitten muualla. Paikalliset liikkeet voimistuivat ja, mikä tärkeintä, nyt syntyi myös valtakunnallisia kampanjoita.Esimerkiksi USA:n suurimman luonnonsuojelujärjestön Sierra Clubin sisällä syntyi näkemys ydinvoimanvastaisen kampanjan tarpeesta. Kun järjestön puheenjohtaja David Brower ei kuitenkaan saanut aikaan päätöstä Diablo Canyonin ydinvoimalan vastustamisesta, hän erosi vuonna 1969 kannattajineen Sierra Clubista ja perusti uuden järjestön. (Falk 1982,55) Näin syntynyt Friends of the Earth sai pian sisarjärjestöjä ympäri maailmaa ja vaikutti osaltaan siihen, että ydinvoimanvastustuksesta muodostui itsestään selvä osa ympäristöliikettä.

Vuosien 1973 ja 1979 öljykriisit saivat monet valtiot suunnittelemaan uusia ydinvoimaloita. Taloudellisen ajattelutavan sisällä saattoi moni kuvitella kriisejä kuolin iskuiksi heräävälle ydinvoimaliikkeelle. Toisin kuitenkin kävi: öljykriisit heikensivät ainakin tilapäisesti kasvu haikuisen ideologian uskottavuutta. Energiansäästöstä ja muista kriitikoiden esittämistä ratkaisuista tuli osa normaalia yhteiskunnallista puhetta. Näin öljykriisit itseasiassa vahvistivat ydinvoimanvastaista liikettä. Energiatalouden lasketut välttämättömyydet osoittautuivat energiapolitiikaksi. 

Previous Item Page Top Next Item Liikkeen alku Suomessa

Suomessa ei ydinvoimanvastustus ollut kansainvälisen kärjen tuntumassa vielä 60-luvun lopulla. Mutta jo vuonna 1974 se alkoi olla. Helmikuussa 1973 Imatran Voima oli julkistanut suunnitelmansa rakentaa ydinvoimala Inkoon Kopparnäsiin. Kunnanvaltuusto teki asiasta tavanmukaisen myönteisen päätöksen samana vuonna. Mutta jo seuraavana vuonna oli kunnassa voimakas ydinvoimanvastainen liike, jonka toiminta lopulta johti hankkeen kaatumi seen. (Kommonen & Rundt 1976,101-113) Liikkeen syntymiseen vaikutti ratkaisevasti se, että nyt ydinvoimanvastustajien tueksi tulivat toisinajattelevien asiantuntijoiden näkemykset.

Argumentaatioapu saatiin osittain Ruotsin kautta, sillä siellä ydinvoimakeskustelu oli vähän aiemmin alkanut voimistua. Tähän taas vaikuttivat ratkaisevasti kaksi ruotsalaista tutkijaa, Hannes Alfvén ja Björn Gillberg, jotka olivat USA:ssa tutustuneet sikäläiseen ydinvoiman asiatuntijakritiikkiin. Alfvén oli Nobel-palkittu fyysikko, joten hänen sanansa painoi, kun hän vuonna 1970 asettui vastustamaan Ruotsin ydinvoimaohjelmaa. Hänkään ei kyennyt vaikuttamaan suoraan hallitukseen vaan ainoastaan välillisesti ympäristöliikkeen ja oppositiossa olleen keskustapuolueen kautta. (esim. Rüdig 1990,68-9) Ruotsin ydinvoimanvastaisen liikkeen varhaiseen nousuun vaikutti myös Gillbergin perustama riippumaton tiedotus- ja tutkimuskeskus, Miljöcentrum. Ruotsinmaalainen keskustelu välittyi nopeasti Inkooseen, koska siellä enemmistö oli ruotsinkielisiä.

Ratkaisevan panoksen Kopparnäsin ydinvoimalan vastaiseen liikkeeseen antoi metsänhoitaja Sven Pettersson. Hän oli sattumalta oleskellut Englannissa vuonna 1957, kun plutoniumin tuottoreaktorissa syttyi tulipalo. Suuri ydinvoimalaonnettomuus oli hyvin lähellä. Radioaktiivisia aineita levisi laajalle alueelle. Maidon myynti kiellettiin 1300 neliökilometrin alueelta - mutta vasta useita päiviä palon alkamisen jälkeen. (Hawkes et al 1986,55-56) Viranomaisten leväperäinen suhtautumistapa ja heidän salailuyrityksensä, joista Pettersson sai tietää, jättivät häneen syvän epäilyn ydinvoimaa kohtaan.

Kielitaitoisena ja kansainvälisiin kontakteihin tottuneena ihmisenä Pettersson loi Kopparnäs-suunnitelmien tultua julkisuuteen nopeasti hyvät yhteydet kansainvälisen kriittisen tiedon lähteille. Hänen ansiostaan varsinkin ruotsinkielisissä lehdissä ilmestyi lukemattomia ydinvoiman vaaroja selvittäviä kirjoituksia. Hän hankki Finlandia-talolla vuonna 1975 järjestettyyn ydinvoimanvastaiseen konferenssiin Björn Gillbergin ja kaksi USA:n ydinvoima-alan vasta-asiantuntemuksen kärkinimeä, USA:n arvovaltaisimman teknillisen korkeakoulun, MIT:n korkeaenergiafysiikan professorin Henry W. Kendallin (joka sai 80-luvun lopulla Nobelin palkinnon) ja matalatasoista säteilyä ja plutoniumia tutkineen Arthur Tamplinin.

Helsingin länsipuolella sijaitsevaan Kopparnäsiin suunnitellun ydinvoimalan vastustus sai heti alussa tukea Helsingin itäpuolelta. Vuonna 1973 julkistettiin suunnitelma rakentaa sekä Helsingin itä- että länsipuolelle kaksi suurta ydinvoimalaa, jotka sähkön lisäksi tuottaisivat kaukolämpöä Helsingin seudulle. Idänpuoleiset rakennettaisiin ensin. Sijoituspaikkavaihtoehdot olivat Sipoon Löparö, Norrkullalandet ja Granö sekä Helsingin Vuosaari. (Kommonen & Rundt 1976,102,111, Rüdig 1990,140)

Painavia vastalauseita ilmaantui heti. Sipoon luonnonsuojelijat ry keräsi nopeasti yli 11 000 nimeä vastalauseadressiin. Painoon vaikutti paitsi vastustajien määrä myös heidän laatunsa: Sipoon vakituisten tai kesäasukkaiden joukkoon kuului mm. lukuisia korkeakoulujen tutkijoita ja professoreita.

Maaliskuussa 1974 esitti 18 Helsingin yliopiston fyysikkoa kritiikkinsä suunnitelmaa kohtaan. Heihin kuuluivat mm. Helsingin yliopiston ydinfysiikan apulaisprofessorit Matts Roos ja Folke Stenman, joista varsinkin ensin mainitulla oli runsaasti yhteyksiä eri maiden ydinvoimakriitikoihin. (Vahtera 1986,200) Kritiikki julkistettiin Ilta-Sanomien keskiaukeamalla samana päivänä, kuin Helsingin kaupunginvaltuuston piti käsitellä ydinvoimakysymystä. Valtuutettujen lukiessa Ilta-Sanomia istunnon alussa, esittelijä veti asian pois esityslistalta. Varsin pian havaittiinkin, ettei itäpuolelta löydy sopivaa paikkaa ydinvoimalalle, ja Helsingin Seudun Lämpövoima Oy keskitti toiveensa Kopparnäsiin. Tällöin myös useat itähankkeen aktivoimat fyysikot ja muut ihmiset siirsivät kiinnostuksensa länteen.

Voimakkaimman sysäyksen vuoden 1974 ydinvoimanvastustuksen nousu aallolle antoi kuitenkin toukokuussa julkistettu voimalaitosaluetoimikunnan mietintö. Siinä ehdotettiin varattavaksi tilaa yli 30 ydinvoimalalle, jotka sijaitsisivat kymmenellä paikkakunnalla. Ympäri maata nousi protestiliikkeitä. Monet niistä olivat tosin alkaneet jo, kun julkisuuteen oli päässyt mietintöön liittyviä esitöitä, joita seutukaavaliitot ja itse toimikunta oli teettänyt. Esimerkiksi toimikunnan puheenjohtajan Leo Neuvon vieraillessa kevättalvella 1974 Suonenjoella häntä vastassa oli paikkakuntalaisten vihainen mielenosoitus (Kommonen & Rundt 1976).

Paikallisten liikkeiden ja niitä tukevan vasta-asiantuntemuksen vaikutuksesta sijoituspaikoiksi kaavaillut kunnat tekivät yksi toisensa jälkeen ydinvoimalle kielteisen päätöksen. Koska Suomessa on kunnilla kaavoitusmonopoli, valtio ja voimayhtiöt eivät voineet muuta kuin perääntyä. Jossain vaiheessa Kopparnäsin kohdalla puhuttiin kuitenkin jopa kaavoitusmonopolin purkamisesta lainmuutoksella.

Jäljelle jäivät kuitenkin kaksi neitsyytensä menettänyttä kuntaa. Loviisassa ja Eurajoella - kuten muidenkin maiden ydinvoimalapaikkakunnilla (Rüdig 1990) - enemmistö oli ydinvoiman puolella: työpaikat, verotulot ja voimayhtiöiden vaikutusvaltaisten miesten muutto paikkakunnalle ratkaisivat asian ydinvoiman eduksi huolimatta pienten paikallisten ympäristöryhmien sitkeistä ponnisteluista.

Viidennen ydinvoimalan sijoituspaikaksi kaavailtiin vielä vuonna 1975 julkistetussa energiapoliittisen neuvottelukunnan väliraportissa Helsingin seutua. Sen jälkeen uusi ydinvoimala oli pitkään nimenomaan Loviisa kolmonen. Koska paikallisen vastustuksen varaan ei voinut laskea, ydinhankkeen estäminen oli vaikeampaa kuin 70-luvun alkupuolen tapauksissa. Monille vaihtoehtoisesta energiapolitiikasta kiinnostuneille selvisi, että tarvittiin valtakunnallinen vastustusliike.

Sen syntymisen tiellä oli kuitenkin monia esteitä. Yksi oli muualtakin maailmasta tuttu vanhojen luonnonsuojelujärjestöjen kankeus ottaa itselleen uutta kampanjakohdetta. Pelkästään tämä oli monissa maissa, kuten USA:ssa (ks. edellä), Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa, johtanut uusien järjestöjen syntymiseen.

Suomessa oli kuitenkin vielä vastassa aivan erityinen hankaluus: "erityissuhde" Neuvostoliittoon ja sen mahdollistama taistolaisuus eli vähemmistökommunismi. "Kauppapoliittisista" syistä viides ydinvoimala oli määrä tilata itäisestä naapurista. Monien silloisten poliitikkojen tai poliitikon alkujen - ei yksin taistolaisten - mielestä tämä oli aivan riittävä syy olla vastustamatta hanketta.

Taistolaiset toimivat tai jarruttivat muiden toimintaa lukuisissa kansalaisjärjestöissä. Heitä oli myös Suomen luonnonsuoje luliitossa ja sen nuo risojärjestössä Luonto-Liitossa.Vaikka molemmat järjestöt olivat muodollisesti asettuneet vastustamaan uutta ydinvoimalaa, aktiivitaistolaisen Yrjö Hailan epämuodollisesti johtama taistolaismyötämielinen fraktio sai -järjestöjen yleisen konservatiivisuuden avustamana - käytännön toiminnan estettyä.

Previous Item Page Top Next Item EVY syntyy

Tilanne herätti suurta tyytymättömyyttä monien ympäristöaktivistien keskuudessa - etenkin ruotsinkielisessä luonnonsuoje lujärjestössä Natur- och Miljövårdissa (NoM) ja Luonto-Liiton Uudenmaan pii rissä (LUP) toimivissa. Myös useat Helsingin seudun ydinvoimahankkeita vastustaneet ihmiset halusivat toimia valtakunnallisella tasolla. Lisäksi professori Matts Roosille oli Sipoon ja Inkoon hankkeita vastustaessaan kertynyt laaja ydinvoima- ja energiakirjallisuuden arkisto, paljon kansainvälisiä kontakteja sekä muita resursseja. Kaikkien näiden tahojen yhteisvoimin alettiin vuonna 1976 valmistella "Sulku ydinvoimalle - Stoppa kärnkraft" -yhdistyksen perustamista. Mm. Luonto-Liiton kokouksissa ja tapaamisissa kierrätettiin listoja, joissa ihmiset ilmoittautuivat yhdistyksen perustajiksi. Listoihin kertyi noin 200 nimeä. (Tammilehto 1981a)

Perustava kokous pidettiin 31.1.1977 Helsingin Säätytalolla, joka silloin oli tieteellisten seurojen käytössä. Valmistelujen kuluessa nimi oli Ruotsalaisen kansanpuolueen nuorisojärjestön Svensk Ungdomin silloisen puheenjohtajan Björn Månssonin aloitteesta muuttunut ja nyt oltiinkin perustamassa Energiapoliittista yhdistystä - Vaihtoehto Ydinvoimalle (Energipolitiska föreningen - Alternativ till Kärnkraft, EVY - EAK). Paikalla oli varsinaisia aloitteentekijöitä edustavien varttuneiden kriittisten energiapoliitikkojen lisäksi suuri joukko "LUPpilaisia". He pitivät tärkeänä, ettei yhdistyk sestä tule vain lausuntoja antavaa "herrakerhoa". Asian varmista miseksi he valituttivat LUP:ä lähellä olevia ihmisiä hallitukseen, mm. Luonto-Liiton toimistosihteeri Tea Nikkasen sekä minut. Olin silloin neljän vuoden ajan harrastanut itsekseni ydinvoima- ja energiakysymyksiä, kirjoittanut aiheesta muutamia juttuja ja toiminut muutamiakuukausia Helsingin yliopiston ympäristöseurassa. Puheenjohtajaksi valittiin Matts Roos ja varapuheenjohtajaksi Keskustapuolueen espoolaispoliitikko Toivo J. Kankaala.

Uuden yhdistyksen sisällöllisestä linjasta päästiin helposti riittävään yksimielisyyteen: uutta ydinvoimalaa vastustetaan ja vaihtoehdoksi esitettään energiansäästöä ja uusiutuvia energianlähteitä; sopivissa tilanteissa myös toiminnassa tai rakenteilla olevia ydinvoimaloita arvostellaan ja vaaditaan käynnistys- tai käyttölupien eväämistä. Yksimielisyys vallitsi myös siitä, että tietoa ydinvoiman ongelmista ja sen vaihtoehdoista on levitettävä sekä vaikutettava poliitikkoihin ja muihin vallankäyttäjiin. Linjaerimielisyys kehittyi kuitenkin vähitellen siitä, millä keinoilla tiedottaminen ja vaikuttaminen parhaiten tapahtuu.

Matts Roos ja yhdistyksen hallituksen enemmistö olivat työpaikkaorganisaatioiden keskimääräistä ylemmillä portailla ja perinteisissä suomalaisissa yhdistyksissä toimiessaan tottuneet kahteen asiaan: 1) päätökset ja asioiden paneminen paperille on olennaista - sihteerit ja muut työntekijät hoitavat loput; 2) julkisuus ja vaikuttaminen hoituu helposti, koska arvovallan tai hyvien suhteiden takia toimittajat ja valtaapitävät kuuntelevat. Näiden olettamusten varassa EVYn toiminta näytti alussa onnistuvan: Professorin, lääketieteen tohtorin ja insinöörien arvovalta toi jonkin verran julkisuutta; julkaisut "Ydinvoiman ongelmat" ja "Vaihtoehtoinen energiapolitiikka" sekä joukko jäsenkirjeitä ja yksi jäsenlehti saatiin ulos ilman että hallituksen juuri tarvitsi pohtia, mistä tulivat käytännön työhän tarvittavat resurssit. Vaikutuksiakin näytti syntyvän: jo EVYn ensimmäisen vuoden joulukuussa perustettiin parlamentaarinen energiapolitiikan neuvosto, jolloin tavallaan tunnustettiin, etteivät energiakysymykset kuuluneet vain asiantuntijoille. Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana siihen valittiin Philip Hildén, joka toimi aktiivisesti EVYssä ja oli vuonna 1978 varapuheenjohtaja. Neuvoston aktiivisin jäsen oli monet vuodet Keskustapuolueen mandaatilla toiminut Markku Nurmi, joka oli EVYä lähellä mutta jolla ei ollut jäsenyyttä lukuunottamatta ollut muodollisia siteitä EVYyn. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 2/1977,3-4, 1/1978,3) Vuoden 1978 energiatutkimusbudjetissa energiansäästön ja vaihtoehtoisten energialähteiden osuudet kasvoivat merkittä västi.

EVYn alkuvuosien "vasta-asiantuntijalinja" aikaansai kuitenkin tyytymättömyyttä ensin taloudenhoitajaksi valitussa Tea Nikkasessa ja hänen luontoliittolaistovereissaan, sitten myös minussa. Käytännön töiden tekeminen oli hyvin hankalaa olemattomien resurssien takia. Nikkasen työpaikkaa Luonto-Liiton toimistoa käytettiin hyväksi, mutta se ei ollut ongelmaton ta isäntäväen byrokraattisen jäykkyyden tai sitten neuvostoydinvoimasympatioiden takia - taistolaisilla vähemmistökommunisteilla oli politrukkeja myös luonnonsuojeluliikkeessä.

Hallituksen ja puheenjohtajan palkattomana sihteerinä tai juoksupoikana toimimisen olisi ehkä voinut hyväksyä, jos tätä olisi arvostettu ja työtaakan oikeudenmukaisesta jakamisesta olisi kunnolla ja avoimesti keskusteltu. Lisäksi käytännön töitä tekevien keskuudessa alkoi olla suuria epäilyjä pelkän asiantuntijatiedottamisen ja -vaikuttamisen tehoon: nähtiin keskeiseksi kehittää EVYä yhteiskunnallisen liikkeen suuntaan monipuolistamalla toimintaa sekä lisäämällä aktivistien ja tukijoiden määrää ja kirjoa.

Perusteita vasta-asiantuntijalinjan riittämättömyydelle saatiin lisää, kun uuden ydinvoimalan hankkiminen eteni nopeasti ja se kytkeytyi entistä tiiviimmin neuvostosuhteiden vastaan sanomattomaan logiikkaan. Toukokuussa 1977 presidentti Kekkonen allekirjoitti Moskovassa 15-vuotisen kauppasopimuksen, jossa mainitaan uusi ydinvoimala tutkimisen arvoiseksi suurprojektiksi. Marraskuussa samana vuonna kertoi Imatran Voima Oy:n (IVO) toimitusjohtaja, että kyseistä voimalaa koskevat suunnitelmat oli viety jo pitkälle. Rakentamisaikataulusta oli tehty alustava suunnitelmia ja rakentamisen valmistelut aloitettu. (Vahtera 1986,206-8) 

Previous Item Page Top Next Item Aktivismi nousee

"Aktivistilinjaa" tukivat tiedot ulkomaiden ydinvoimaliikkeistä. Saksassa oli tuohon aikaan voimakas aktivistiliike Hampurin lähelle Brokdorfiin rakenteilla ollutta ydinvoimalaa vastaan.USA:n itärannikolla Clamshell Alliance harjoitti suoraa toimintaa Seabrookin ydinvoimalaa vastaan. (Falk 1982,126-129,55-56) Erityisesti pohjoismaiset yhteydet olivat tärkeitä uuteen toimintakulttuuriin siirtymisessä. Varsinkin ruotsalaiselta uudelta ympäristöjärjestöltä Miljöförbundetilta ja tanskalaiselta EVYn sisarjärjestöltä OOA:lta saatiin paljon "liikeideoita".

Aktivistilinjan vahvistumiseen vaikutti ratkaisevasti Pohjoismainen energiakampanja, joka järjestettiin Luonto-Liiton norjalaisen sisarjärjestön Natur og Ungdomin aloitteesta vuonna 1978. Kampanjan ansiosta EVYn hallitukseen valittiin uusia luontoliittolaisia, mm. Marja-Liisa Hovi, josta tuli sihteeri. Itse osallistuin alkuvuodesta Norjassa järjestettyyn suunnittelukokoukseen. Luonto-Liiton ja EVYn lisäksi kampanjaan saatiin mukaan Suomen luonnonsuojeluliitto ja NoM. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 3/1978)

Kampanja toi ydinvoimanvastustajien vaatimusten joukkoon Ruotsin ja Norjan ympäristöliikkeiden silloisia yleisiä tunnuksia: "Maapallon luonnonvarojen oikeudenmukaiseen jakoon!" "Luonnonvarojen kestävään käyttöön!" Yhdeksän vuotta ennen Brundtlandia tällaisilla vaatimuksilla oli radikaali sisältö.

Kesän alussa aloitettiin varsinainen aktivointi: kaikille toimintakiinnostuksena jollain tavalla ilmaisseille EVYn jäsenille soitettiin ja pyydettiin kokoukseen. Löytyi tusinan verran halukkaita ihmisiä, joista monet lähtivät erittäin innokkaasti toimintaan mukaan. Näin syntyi joidenkin Luonto-Liiton aktiivien täydentämänä vapaamuotoinen toimikunta, joka käytännössä järjesti kampanjaan kuuluvat lukuisat tapahtumat EVYn ja muiden järjestöjen hallitusten siunauksella. Aktivointia jatkettiin koko kampanjan ajan ja toimivien ihmisten määrä kasvoi. Lähes kaikki aktivistit olivat tuolloin kuten myöhemminkin alle 30-vuotiaita.

EVY sai ensimmäisen toimitilansa, joka oli lämmittämätön ja siivoton puusepän verstaana käytetty kellaritila. Se sijaitsi pihan alla Laivanvarustajankadulla. Tila oli ollut aikoinaan KOM-teatterin ensimmäinen harjoitustila, mikä sopi hyvin tilanteeseen, sillä energia-aktivistit muistuttivat tuolloin teatteriryhmää. Aktivisti ryhmän piirissä syntyi jopa oma näytelmä,Ydinvoimala Suomenlinnaan, jota esitettiin mm. Senaatintorilla.

Suuri määrä lennäkkejä jaettiin ELMUn ensimmäisissä konserteissa Kaivopuistossa. Suomalais-saksalaisen aktivistin konsultoimana aloitettiin julisteiden liisteröinti sähkönjakelukaappeihin. Ne olivat tuolloin lähes puhtaita: näytti siltä, ettei 60-luvun lopun Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten jälkeen juuri kukaan ollut niitä kaunistanut. Tähän valtion ja yhtiöiden mainontamonopolin vastaiseen kansalaistottelemattomuuteen osallistuivat perässä lukemattomat muut ryhmät ja tilaisuuksien järjestäjät, jopa jotkut pienyrittäjät.

Elokuussa järjestettiin Helsingin ensimmäinen ydinvoimanvastainen mielenosoitus, johon osallistui sateisena päivänä noin 200 ihmistä (Vaihtoehto Ydinvoimalle 3/1978,8). Lokakuun energiaviikolla marssi Hakaniementorilta eduskuntatalolle jo noin 600 ihmistä (Vaihtoehto Ydinvoimalle 4/1978). Viikon ohjelmaan kuului myös mm. "solidaarisuus konsertti tulevien sukupolvien hyväksi". Tällä ja monilla muilla vastaavilla musiikkitapahtumilla oli merkitystä liikkeen sosiaalisen pohjan syntymisen kannalta. Yksi energiakampanjan keskeisistä tiedotus- ja organisoin tivälineistä oli nelisivuinen tabloidikokoinen ilmaisjakelulehti, joka sekin oli pohjoismaisten kampanjoiden innovaatio. Tätä "Energia-aviisia" painettiin 30 000 kappaletta.

Kampanjan seurauksena EVY ja yleensä ydinvoimanvastustus löivät itsensä Suomessa läpi keskeisenä "vaihtoehtoliikkeenä", millä termillä monenlaista toimintaa niihin aikoihin alettiin kutsua. Nyt EVYstä pyydettiin ihmisiä puhumaan energian lisäksi myös liikkeistä. Taistolaiset näkivät EVYn kiusallisena haastajana ja taittoivat lehdissään peistä sitä vastaan (evyläisten ja taistolaisten väittelystä ks. esim. Soihdun Kantaja 8/78-2/79).

Silti kuviteltavissa olevat "objektiiviset tarkkailijat" olisivat tulleet - kuten monet tapahtumien seuraajat tulivatkin - siihen tulokseen, että pienen vaihtoehtoliikkeen on täysin mahdotonta kaataa hanketta, joka kytkeytyy niin voimakkaasti suuryhtiöiden ja itäkumarruksiin perustuvan poliittisen järjestelmän etuihin. Vaikka liikkeen vahvistumisesta ei ollut tietoa, toiminta jatkui pienistä osaprojekteista toiseen innostuksen voimin sekä epämääräisen ja vain ajoittain tiedostetun filosofian kannustamana, joka piti maailmaa yllättäviä mahdollisuuksia täynnä olevana virtana.

Ja onnistumisen mahdollisuuksia lisääviä yllätyksiä maailmalla todella oli tarjota: Three Mile Islandin ydinvoimalassa Harrisburgin lähellä sattui 28.3.1979 sydämensulamisonnetto muus, jollaisesta ydinvoimanvastustajat olivat paljon puhuneet (tarkemmin esim. Ford 1982). Ydinvoimanvastustus nousi nopeasti ja Helsingissä saatiin kolmen päivän valmisteluilla kasaan mielenosoitus, jollaisen järjestämiseen syksyllä oli mennyt kuukausia (Vaihtoehto Ydinvoimalle 2/1979,2). Onnettomuus sai Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen kääntämään kelkkansa ja suostumaan ympäristöliikkeen vaatimukseen ydinvoimaa koskevasta kansanäänestyksestä. Se päätettiin järjestää vuoden kuluttua. Ruotsin käänteellä oli paljon vaikutusta Suomeen, koska Keski-Eurooppaan kurkottamisen vaihe ei vielä ollut alkanut maamme historiassa.

Lähes yhtä paljon EVYn toimintaan vaikutti ympäristö- ja muiden vaihtoehtoliikkeiden yleinen voimakas nousu. Huhtikuussa 1979 aloitettiin kansalaistottelemattomuus Koijärven laskuojalla ja heinäkuussa järjestettiin Inkoossa suuri pohjoismainen ympäristöleiri. Syksyllä vallattiin Lepakko ja joukko muita tyhjillään olleita taloja toimintatiloiksi tai asuinkäyttöön.

Uuden aktivismin kanavoituminen EVYyn ei ollut kuitenkaan mitenkään itsestäänselvää. Lennäkkien jakamisen uuvuttamana valitti elokuussa 1979 Espoon vanhan aseman portailla Raimo Lilja, joka silloin käytännössä veti toimintaa: "Kyllähän tätä jaksaisi tehdä, kun olisi edes yksi toinen aktivisti, joka ottaisi homman tosissaan."

Vuoden lopulla Liljan toivomus oli toteutunut moninkertaisesti. EVYn kellaritoimistossa Valpurintiellä työskenteli säännöllisesti viikottain toistakymmentä ihmistä - useat heistä käytännössä kokopäivätoimisesti. Aktivistilistoilla oli useita satoja nimiä. Eri puolilla Suomea toimi kymmenkunta paikallisryhmää ja noin 30 ryhmätöntä yhdyshenkilöä. Kaikki aktivistit toimivat vapaaehtoisesti ilman palkkaa. Parille ihmiselle maksettiin ajoittain pimeästi työttömyyskorvausta vastaavaa rahaa elämiseen. Jäsenmäärä oli nopeasti kasvanut 2000:een. EVY julkaisi neljää lehteä: paikallisryhmä- ja aktivistikirjettä Ketjureaktiota, Kapula-jäsentiedotetta, sen ruotsinkielistä vastinetta Budkavlenia ja laajemmille piireille tarkoitettua Vaihtoehto Ydinvoimalle -lehteä. Se valmisteli lisäksi massajakeluun tarkoitettua KLAPIa (KampanjaLehti Atomiuhan PoistamiseksI), jota levitettiin 200 000 kappaletta.

Miten tähän oli päästy?

Syyskuussa aloitettiin aktivointi edellisen vuoden kokemusten pohjalta: levitettiin lennäkkejä ja muita aineistoa, joissa olevalla kaavakkeella saattoi ilmoittautua aktivistiksi. Kaikille ilmoittautuneille soitettiin ja heitä kutsuttiin kokouksiin. Jäseniä ja vanhoja aktivisteja kutsuttiin kirjeitse tapaamisiin. Aktivistit jakautuivat kiinnostuksensa mukaan ryhmiin, jotka hoitivat eri tehtäviä toimistorutiineista katuteatteriin. Olennaista oli, että toiminnalla oli selviä konkreettisia lyhyen tähtäyksen päämääriä. Tärkein oli keväällä 1980 Ruotsin kansanäänestyksen aattona järjestettävä mielenosoitus.

Pelkästään nuorten aktivistien voimin syksyllä alkanut kampanja olisi saattanut marginalisoitua ja ajautua taloudellisiin vaikeuksiin. Siksi kutsuttiin lukuisia järjestöjä neuvottelemaan yhteistyöstä, joukossa myös kaikkien poliittisten puolueiden nuorisojärjestöt. Useimpien edustajat myös saapuivat EVYn kellariin. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 4/1979,4) Parempiin tiloihin tottuneet nuorisopoliitikot - mm. Kepun Matti Vanhanen ja Esa Härmälä - pikkutakeissaan ja kylmille lattioille liian ohuissa sukissaan erottautuivat hyvin jossain määrin boheemista aktivistijoukosta. Myös heidän huolenaiheensa olivat toisenlaiset kuin muilla: olennaista oli, että kampanjaa ei tulkittaisi neuvostovastaiseksi. Siksi mm. SMP:n nuorisojärjestö oli syytä pitää ulkona, mikä onnistuikin, kun sen edustajia ei jostain syystä ollut kokouksessa paikalla. Taistolaisten järjestöjen poissaoloa pidettiin luonnollisena. Vaikka poliittisten nuorisojärjestö jen vaatimuksiin voitiin suostua, ne katsoivat kuitenkin parhaaksi, että heidät mainitaan vain kampanjan tukijoina. Varsinaisina virallisina järjestäjinä olivat ympäristöjärjestöjen lisäksi Unioni Naisasialiitto, Feministit, Helsingin Sadankomitea, Ylioppilaskuntien liitto ja Finlandss venska skolungdomsförbundet.

Aktivistitoiminnan laajeneminen oli johtanut siihen, että viikkokokous oli käytännössä EVYn varjohallitus. Koska varsinaisella hallituksella oli kuitenkin valta talous- ja monissa muissa asioissa, tilanne oli turhauttava ja hallituksen päätösten odottelu viivytti monia asioita. Osittain omasta takaa, osittain Tanskan OOA:lta ja muilta aktivistiryhmiltä omaksuttuna oli monille evyläisille syntynyt edustuksellisen eli representatiivisen sijaan "presentatiivinen" demokratiakäsitys: niillä piti olla valta, jotka asian käytännössä tekivät eli olivat kulloinkin paikalla (present) toiminnan keskellä pidettävissä kokouksissa. Tämän takia EVYn perinteistä yhdistyskäytäntöä pidettiin vääränä. Niinpä yhdistyksen syyskokouksessa tehtiin "vallankaappaus". Hallitukseen valittiin vain aktivisteja ja minusta tehtiin puheenjohtaja. "Vasta-asiantuntijalinjalaisia" varten perustettiin EVYn asiantuntijaneuvosto. Sen puheenjohtaja oli Matts Roos. Jäseninä olivat mm. Philip Hildén, Rainer Lahti, Jarl Ahlbeck, Riitta Auvinen, Hilkka Pietilä, apul. prof. Iiro Hartimo, fil. tri Pertti Puhakka, dos. Gustav Tallqvist, apul. prof. Antero Jyränki, prof. Raimo Väyrynen, apul. prof. Kyösti Pulliainen, prof. Ulf B. Lindström ja dos. Pekka Suominen. (Kapula 1/1980,7)

Vuoden 1980 alussa kun uusi organisaatio oli toiminnassa ja kampanjan valmistelut pitkällä, EVY muistutti paljon monien ulkopuolisten päähän syntynyttä ideaalityyppisen vaihtoehtoliikkeen kuvaa. Niinpä uusia aktivisteja tuli nyt jatkuvasti ilman, että heitä piti erikseen houkutella. Esimerkiksi mielenosoituksen alla marssi toimistoon suurin osa Suomen maolaisista, jotka silloin jo kutsuivat itseään itulaisiksi. Ainakin yksi heistä jäikin toimimaan pitkäksi aikaa.

Katutoimintaan löytyi helposti ihmisiä. Kun ohikulkijoille jakoi Klapi-lehteä, saattoi joskus saada kimppuunsa taistolaisen, joka ei voinut sietää sitä, että (USA:n) ydinaseiden vastustus ei ollut kampanjan pääteema ja että ydinvoiman ja ydinaseiden yhteyksiä korostettiin.

Katutoimintaan perustui näihin aikoihin paljolti myös EVYn rahoitus: OOA:n ansiosta hymyilevästä auringosta oli näihin aikoihin tullut koko kansainvälisen ydinvoimanvastaisen liikkeen symboli. Eri kielisillä "Atomivoimaako? Ei kiitos!" -teksteillä varustettuja aurinko merkkejä oli helppo myydä kaduilla ja yleisötilaisuuksissa.

Aurinkoisena kevätpäivänä lauantaina 15.3.1980 Töölön kisahallin viereen alkoi kasaantua ihmisiä. Bussilasteittain ihmisiä tuli Oulusta saakka. Kulkueen reitin varrella ihmisiä tuli mukaan yhä enemmän. Senaatintori näytti täyttyvän mielenosoittajista. Poliisin arvion mukaan mielenosoitukseen osallistui 5000 ihmistä. Tapahtuma oli suuri menestys. Sitten Vietnamin sodan vastaisen liikkeen päivien ei suomalaisia ollut saatu osoittamaan mieltä näin sankoin joukoin. Uuden ydinvoimalan kaataminen näytti nyt olevan todella mahdollista.

Onnistumisen iloa himmensi kuitenkin kaksi seikkaa: Ruotsin kansanäänestyksessä ydinvoimanvastaisen liikkeen "ei" oli hävinnyt sosialidemokraattien vesitetylle "eille", minkä seurauksena naapurimaan liikkeen voima alkoi nopeasti hiipua. Suuremman varjon EVYn aktivistien joukkoon näytti kuitenkin luovan kahden aktivistin välille syntynyt riita, joka liittyi mielenosoituksen järjestelyjen yksityiskohtaan: oliko oikein komennella toisia, jotta Senaatintorilla ilmenneet äänentoiston puutteet olisi saatu korjattua. Riita soviteltiin vapaamuotoisessa iltatapaamisessa, mutta silti kumpikin riidan osapuolista kaikkosi toiminnasta.

Tämä oli vain yksi esimerkki EVYn aktivistijoukon psykologiasta, jonka hoitamiseen ei useinkaan ollut kokemusta, kykyä eikä aikaa. Vaikka noin kerran kuussa istuttiin iltaa tarkoituksena aktivistien välisten ihmissuhteiden hoitaminen, se ei riittänyt: ihmissuhdeongelmilla monet ainakin perustelivat toiminnasta luopumistaan.

Menestyksen tunne oli kuitenkin vahva. Tämä nosti tavoitetasoa ja yhä useammin alettiin puhua toiminnassa olevien ydinvoimaloiden sulkemisesta. Vaatimusten esittämiseen tarjoutuikin samana keväänä hyvä tilaisuus, kun lehdistössä alettiin kohuta käynnistyslupaa odottavan Loviisa II:n paineastian heikkoudesta. Touko-kesäkuussa järjestettiin useita aktioita käynnistysluvan eväämiseksi: mm. IVOn pääkonttorin edessä katuteatteria, jossa "uhrit" kaatuivat töistä poistuvien ivolaisten eteen, "hautakiviä" kuvitellun ydinvoimalaonnettomuuden uhrien muistoksi eri puolille Helsinkiä ja mielenosoituksen Smolnan edessä hallituksen käsitellessä asiaa (Kapula 3/1980,3). 

Previous Item Page Top Next Item Karilla käynti

Mutta myös EVYn asiantuntijaneuvosto oli aktiivinen. Se oli saanut runsaasti kriittisiä tietoja Loviisan voimaloista mm. niissä työskennelleeltä insinööri Matti Naavasalolta. Naavasalon antamat voimalan tietokoneen tulostamat listaukset osoittivat Loviisa I:n silloin tällöin ylittävän suurimman sallitun tehonsa.

Juuri kun neuvosto oli aikeissa julkistaa saamansa tiedot, eräs teknikko otti yhteyttä neuvoston puheenjohtajaan Matts Roosiin. Hän kertoi keksimällään mittausmenetelmällään pystyneensä paljastamaan uusia heikkouksia Loviisa II:n paineastiassa. Roos innostui asiasta ja kutsututti kesällä koolle lehdistötilaisuuden, jossa neuvoston muun kritiikin ohella esiteltiin teknikon tuloksia. Asia herätti tiedotusvälineissä tavatonta mielenkiintoa, sillä paineastian vaurioista tiedettiin jo. Tämä uusi paljastus voisi olla viimeinen naula voimalan "sarkofagissa": hallitus ei uskaltaisi antaa IVOlle sen jo pitkään odottamaa käyttölupaa.

Pian kuitenkin sekä EVYssä että lehdistössä huomattiin, että teknikko oli väittänyt paineastian rakenteesta asioita, jotka eivät selvästikään pitäneet paikkaansa. (EVYn lehdistötiedote 10.7.1980, Kapula 3/1980) Selvisi, että hänet oli pantu eläkkeelle mielenterveydellistä syistä. Viimeistään teknikon yölliset puhelinsoitot hänen salaisesta laboratoriostaan selvittivät mistä oli kysymys: hän oli lahjakas ihminen, joka tunsi ydintekniikkaa, mutta uskoi tuntevansa sitä vielä enemmän - itse asiassa enemmän kuin kukaan; niinpä teknikko kuvitteli, että Neuvostoliiton agentit hääräsivät hänen kimpussaan ja olivat vietelleet hänen vaimonsa.

Episodi johti tietenkin Roosin ja EVYn asiantuntijaneuvoston uskottavuuden romahtamiseen. Paljon ei painanut se, että suurin osa asiantuntijaneuvoston kritiikistä oli pitävää. Roos vetäytyikin kohta toiminnasta. Vetäytymiseen vaikutti kesän onnettoman tapahtumakulun lisäksi se, että toimiminen neljän vuoden ajan ydinvoimanvastaisen liikkeen julkisena keulahahmona oli alkanut häiritä hänen työtään ja perhe-elämäänsä: kun jotain tapahtui jossakin ydinvoimalassa, toimittajat soittivat hänelle mihin aikaan tahansa.

Onneksi EVY oli jo puoli vuotta aikaisemmin ottanut näkyvästi etäisyyttä arvovallalla pelaamisesta. Siksi se säästyi pahimmilta vaurioilta. Noihin aikoihin alkoi kuitenkin EVYn aktivistien lukumäärän lasku. Siihen vaikuttivat tietysti monet muutkin syyt, mm. samoja ihmisiä puoleensa vetävien uusien liikkeiden synty ja vanhojen voimistuminen. Useita keskeisiä aktivisteja kiehtoi vaihtoehtoisen elämäntavan toteuttaminen käytännössä, mikä sai heidät muuttamaan maalle.

Aktiivisuus säilyi kaikesta huolimatta vielä pitkään jokseenkin suurena. Esimerkiksi samana kesänä järjestettiin hyvin onnistunut kampanja Kittilän Pahtavuomaan suunniteltua uraanikaivosta vastaan. Siltojen rakentamiseksi paikkakuntalaisiin keskityttiin puhumaan kaivokselle vaihtoehtoisista elinkeinoista ja työskenneltiin elokuun alussa viikon ajan Kittilän pelloilla ja metsissä (Uraani ja ympäristö 1981).

Tämän tapahtumarikkaan vuoden syyskokouksessa, joka järjestettiin Kiskossa sijaitsevassa Lapintilan yhteisössä, ilmeni uusi linjaerimielisyys: Raimo Liljan artikuloiman näkemyksen mukaan EVYstä piti kehittää yleisempi vaihtoehtojärjestö, joka voisi organisoida muutakin kuin energiaa koskevia kampanjoita. Hän uskoi, etteivät aktivistit jaksa muuten jatkaa toimintaa. Häntä tukivat Kuopiosta tulleet evyläiset ja monet muut. Minä sen sijaan puolustin EVYn tuona vuonna vakiintunutta linjaa ja uskoin energiakysymyksistä löytyvän riittävän monipuolista toimintaa. (Keskustelun puheenvuoroja: Ketjureaktio 9/1980)

Ajamani linja voitti. Seuraavina vuosina tapahtunut aktivistien siirtyminen muihin liikkeisiin, toimettomuuteen tai kokonaan muuhun toimintaan viittaa siihen, että Lilja ja"maakuntien miehet" olivat sittenkin olleet oikeassa. 

Previous Item Page Top Next Item Vaihtoehtoisuus vahvistuu

Vaikka EVYstä ei tullut yleistä vaihtoehtoliikettä, sen organisaatio muuttui 80-luvun alussa yhä vaihtoehtoisemmaksi. Puheenjohtajista luovuttiin kokonaan (Vaihtoehto Ydinvoimalle 4/1980,40) - tosin yhdistysrekisteri ei koskaan hyväksynyt kyseistä sääntömuutosta. Hallituksen kokoukset syrjäytti viikkokokous, jossa jokainen aktivisti saattoi osallistua päätösten tekemiseen riippumatta siitä, kuuluiko hän muodollisesti hallitukseen vai ei. Kokouksien puheenjohtajan ja valmistelijan sekä sihteerin tehtävät kiersivät aktivistilta toiselle. Viikkokokouksien aluksi toimistolla syötiin yhdessä yksinkertainen illallinen, jonka kukin vuoronperään valmisti.

Kevätkauden 81 suurin projekti oli hajautettu ydinvoimamielenosoitus. Ydinvoimaa, ei yksin uusia ydinvoimaloita, vastaan marssi yhteensä noin 3000 ihmistä Helsingissä, Raumalla, Tampereella, Lappeenrannassa, Kuopiossa, Joensuussa, Jyväskylässä ja Oulussa. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 2/1981) Valmisteluja haittasi kahden muun liikkeen nousu tuon vuoden alussa. Pohjois-Norjaan rakenteilla ollutta Alta-joen vesivoimalaa ja patoa vastaan lähtivät monet evyläiset harjoittamaan suoraa toimintaa keskelle kylmintä ja pimeintä arktista talvea. EVY oli periaatteessa mukana kampanjassa, mutta tukitoiminta Suomessa järjestettiin pääasiassa EVYn ulkopuolelta eikä sitä kyetty niveltämään muuhun toimintaan.

Kaikkialla Länsi-Euroopassa oli tuolloin nousussa uusi risteilyohjusten vastainen rauhanliike. Ydinvoimanvastainen liike oli vaikuttanut paljon sen syntyyn: puhumalla ydinteknologian vaaroista se oli alentanut kynnystä arvostella Neuvostoliiton uhalla vahvasti oikeutettua NATO-politiikkaa. Suomessa tällaista kynnystä ei ollut ja risteilyohjusten vastaisen liikkeen rakentaminen oli paljon helpompaa kuin muualla - ja helpompaa myös kuin ydinvoimanvastaisen liikkeen organisoiminen.

Jotkut taistolaiset kuitenkin pitivät uuden rauhanliikkeen vakavana esteenä juuri ydinvoimanvastaista liikettä - tai sitten he näkivät tässä tilaisuuden palauttaa vaihtoehtoliikkeiden heiltä viemä aktivistisen yhteiskunnallisen toiminnan hegemonia. Taistolaislehdissä ja kokouksissa kerrottiin, kuinka EVY on hajoittamassa Suomen "nuorisoliikettä". Paljastettiin, kuinka keskeisiä evyläisiä on nähty johtavien maolaisten seurassa. (Tiedonantaja 1.4.1981, Komposti 5/1981, Toveri 3 ja 4/1981, Ketjureaktio 3/1981, EVYn Ajankohtaistiedote n:o 4, toukokuu 1981) Joensuulaiset taistolaiset menivät pisimmälle: He ilmoittivat järjestävänsä huhtikuussa mielensoituksen euroaseita ja yleensä lännen ydinasepolitiikkaa vastaan. Kummallista kyllä mielenosoituksen aika ja paikka olivat täsmälleen samat kuin EVYn järjestämän. Onneksi ainoastaan yksi mielensoitus toteutui eikä siinä näkynyt taistolaistunnuksia.

Konflikti johti EVYn korostamaan entistä enemmän ydinvoiman ja ydinaseiden yhteyksiä ja osallistumaan kaikkiin rauhanmarsseihin.

Ydinvoimanvastainen liikkeen nousu ja uutta ydinvoimaa koskevien päätösten lykkäytyminen vaati suomalaiselta ydinvoimaestablishmentilta vastaiskua. Toimintaa haittasi kuitenkin se, että energiantuottajat olivat jakautuneet kahteen leiriin: suurteollisuus ja valtion energiayhtiöt, kuten IVO, olivat perinteisesti olleet kilpailijoita energiantuotannossa. Siksi teollisuuspiirit eivät olleet varauksettomasti innostuneita IVOn ydinvoimahankkeesta. Vuonna 1982 IVO kuitenkin solmi Teollisuuden Voima Oy:n kanssa sopimuksen, jonka mukaan ne suunnittelevat ja rakentavat uuden ydinvoimalan yhdessä. Tämä laukaisi suurteollisuuden ydinvoimainnostuksen. Käynnistettiin kampanja ydinvoiman puolesta. (Ks. esim. Vaihtoehto ydinvoimalle 1/1981,15 ja 1/86 (Lähde) s. 3)

Näytti siltä, että keväällä 1983 valittava eduskunta ratkaisisi asian. Tosin vielä tuolloin atomienergialaki ei edellyttänyt kansanedustajien kuulemista, mutta ydinvoimanvastaisen eduskunnan yli tuskin käveltäisiin varsinkin, kun kansanedustajille valtaa siirtävän uuden ydinenergialain valmistelut olivat jo pitkällä. Niinpä ortodoksisen kirkon kurssikeskuksessa Kiihtelysvaarassa kesällä 1982 järjestetyllä EVYn leirillä päätettiin organisoida uusi mielensoi tukseen huipentuva kampanja. Sillä pyrittiin vaikuttamaan nimenomaan vaaleihin.

Huolimatta pakkasesta saatiin helmikuun alussa 1983 tuhansia ihmisiä liikkeelle. Mielenosoitus sai paljon myönteistä julkisuutta.

Kampanja, siihen liittyvä tiedotus ja sen alleviivaama suomalaisten enemmistön mielipide vaikuttivat merkittävästi kansanedustajaehdokkaiden näkemyksiin ja jonkin verran myös siihen, ketkä valittiin. Kun heti vaalien jälkeen Seura-lehti kartoitti kansanedustajien kannat, selvisi, että enemmistö vastusti uutta ydinvoimalaa. Edustukselliseen demokratiaan naivisti uskova olisi nyt voinut kuvitella, että ydinvoiman kohtalo on sinetöity. "Sosialikansanvaltainen" pääministeri Kalevi Sorsa osoitti kuitenkin, että on parempiakin kansan edustajia kuin kansanedustajat.

Eduskunnassa aloitettiin kesäkuussa nimien keräys kirjalliseen kysymykseen, joka käytännössä oli kannanotto uutta ydinvoimalaa vastaan. Sen alle oli tarkoitus saada kansanedustajien enemmistön nimet. Keräys ei päässyt kuitenkaan alkua pidemmälle: heti kun Sorsa oli Iltalehdestä lukenut hankkeesta, hän vaati eduskunnassa keräyksen keskeyttämistä. Kansanedustajat tottelivat - paljolti kysymyksen ensimmäisen allekirjoittajan Ole Wasz-Höckertin kokemattomuuden ja auktoriteettiuskoisuuden takia. (Iltalehti 14.6.1983, Helsingin Sanomat ja monet muut päivälehdet 15.6.1983)

Näiden tapahtumien aikana EVY sisäinen elämä oli varsin vilkasta. Monille pihan perällä, vanhan puutalon alimmassa kerroksessa sijainnut Jääkärinkadun toimisto oli kuin toinen koti. (Ks. esim. Vaihtoehto Ydinvoimalle 1/1982,21) Aktivistit eivät muodostaneet kuitenkaan mitään idyllistä yhteisöä: edelleen esiintyi monia sisäisiä ristiriitoja. Yksi kiistakysymys liittyi juuri toimiston kodinkaltaisuuteen. Noin puolet aktivisteista painotti toiminnan sosiaalisuutta. Vaikka nämä ihmiset tekivätkin EVYssä valtavasti töitä, joskus yhdessäolo ja -juhliminen veivät voiton kampanjoinnin ja järjestön pyörittämisen vaatimuksista. Toinen puoli - minä etunenässä - korosti taas liiallisesti suoritusten merkitystä ja käsillä olevien tehtävien kiireellisyyttä.

Koska periaatteessa molemmat osapuolet ymmärsivät sekä EVYn ulospäinsuuntautuvan toiminnan tärkeyden että aktivistien inhimilliset tarpeet, sovittelu olisi ollut mahdollista. Valitettavasti sitä ei saatu aikaan. Tällä oli vakavat seuraukset: molempien ryhmittymien aktivisteja kaikkosi viihtymättömyyden tai turhautumisen seurauksena.

Turun EVYläiset olivat pitkään vaatineet Jouni Koiviston johdolla EVYä kampanjoimaan ydinvoimakansanäänestyksen puolesta. Ruotsin aktivistien saamiin huonoihin kokemuksiin vedoten vaatimus torjuttiin. (Kapula 1/1983) Sen sijaan ryhdyttiin valmistelemaan kunnianhimoista, tanskalaisten aktivistien esimerkin innostamaa projektia jakaa vapaaehtoisvoimin energiavaihtoehdoista kertova lehti Suomen jokaiseen kotiin. Lehden sisältö perustui paljolti EVYn aloitteesta Joensuun yliopistossa käynnistettyyn vaihtoehtoisia energiastrategioita selvittävään tutkimukseen (Ylipitkän aikavälin energiavaihtoehdot Suomessa 1983). Keväällä 1983 "Suomi ilman ydinvoimaa" -lehden jako aloitettiin Helsingissä (Vaihtoehto Ydinvoimalle 1/1983).

Alussa se sujui hyvin, mutta pian osoittautui vaikeaksi löytää jakajia. Suurin ponnistuksin, EVYn ja luonnonsuojeluliiton jäsenlistoja hartaasti soittaen, lehti saatiin jaettua pääkaupungin jokaiseen kotiin. Toivottua rahallista palautetta lehdestä ei - toisin kuin Tanskassa vastaavissa kampanjoissa - kuitenkaan tullut, eikä siksi ollut varaa tehdä uusia painoksia jaettavaksi muualle Suomeen.

Vaikka Suomi ilman ydinvoimaa -lehti lisäsi huomattavasti energiansäästön ja uusiutuvan energian ymmärtämystä, jakokampanjalla oli myös kielteisiä vaikutuksia. Se rasitti EVYn vapaaehtoisvoimia niin, että toiminta heikkeni joksikin aikaa.

Onneksi kuitenkin ydinvoimanvastainen liike ei ollut sama kuin EVY. Sitä se ei ollut koskaan ollut, mutta etenkin tässä vaiheessa monien vuosien toiminnan tuloksena liike oli levinnyt lukuisten ihmisryhmien ja organisaatioiden sisälle. Monet aktivistit jatkoivat EVYstä riippumatta toimintaansa. Tärkeää tässä vaiheessa oli mm. Eljas Hakalehdon, Tapio Reinikaisen ja muiden Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ympäristöryhmäläisten aktiivinen osallistu minen energiakeskusteluun.

Tiedotusresurssit olivat kuitenkin kovin epätasaisesti jakautuneet. Voimayhtiöt ja teollisuus syytivät miljoonia "informaatiokampanjaansa", jossa kansanedustajia ja muita silmäätekeviä yritettiin konjakin ja pihvien avulla vapauttaa ydinvoimanvastaisista harhoistaan (ks. esim. Tammilehto 1983a). Kymmenet kansanedustajat todella muuttivatkin kantaansa (Vaihtoehto Ydinvoimalle 2/1985,17). Uutiset happosateiden aiheuttamista metsäkuolemista yritettiin kääntää ydinvoimanvastustajia vastaan, vaikka EVY oli alusta lähtien esittänyt vaihtoehtoista energiapolitiikkaa, johon sisältyi päästöjen puhdistaminen ja vähittäinen luopuminen myös kivihiilivoimasta, ja vaikka ydinvoiman rakentajat käyttivät ja rakensivat myös kivihiilivoimaloita.

Niinpä vuonna 1985 tunnelma ydinvoimanvastustajien keskuudessa oli usein toivoton: päätös uudesta ydinvoimalasta tehtäisiin seuraavana vuonna. Jälleen kerran tapahtumien yllättävät käänteet pelastivat tilanteen. 

Previous Item Page Top Next Item Uusi nousu

Espoolainen kunnallispoliitikko Ulla Klötzer oli perheensä puolittaisen saksalaisuuden takia seurannut liittotasavallan ydinvoimakeskustelua tiiviisti. Siksi hän tympääntyi energiatoiminnan heikkouteen Suomessa ja kutsui syksyllä 1985 yhdessä muiden espoolaispoliitikkojen kanssa koolle joukon vanhoja, paljolti "lomalla" olleita ydinvoimanvastustajia. Kansanedustajille päätettiin tuottaa ajan tasalla oleva aineisto ydinvoiman vaaroista ja vaihtoehtoisesta energiapo litiikasta (Miksi ei ydinvoimaa 1985). Perustettiin Kansalaisjärjestöjen energiatoimikunta, johon kuului lukuisten puoluepoliittisesti sitoutumattomien järjestöjen lisäksi osa-organisaatioita läheskaikista poliittisista puolueista. Toisin kuin 80-luvun alussa kokoomukselaiset järjestöt kuitenkin loistivat nyt poissaolollaan (ks. esim. Vaihtoehto ydinvoimalle 1/1986 ("Lähde") s. 8).

EVYn aloitteesta päätettiin myös järjestää monen vuoden tauon jälkeen suurmielenosoitus ydinvoimaa vastaan. Vuoden 1986 huhtikuuksi suunniteltu mielenosoitus osui juuri oikeaan aikaan. Silloin oltiin kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblomin johdolla solmitulla paketilla saamassa Keskustapuoluetta ydinvoiman taakse: isoille isännille isoja turvevoimaloita. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 2/1986,13)

Uuden oopperatalon paikalla olleelle tyhjälle tontille alkoi lauantaina 26.4. puolelta päivin kertyä kansaa. Ihmisiä tuli suurin piirtein saman verran, noin 2000, kuin helmikuussa 1983. Mutta nyt olivat odotukset ydinvoimakiistan kärjistymisen vuoksi suuremmat. Ydinvoimaa vastustavatkin toimittajat alkoivat esittää negatiivisia tulkintoja jo ennen marssin alkua: "tämä on EVYn loppu!". Television puoliyhdeksän "iltahartaus" näytti punkkareita ja kertoi mielenosoituksen epäonnistuneen.

Mutta juuri mielenosoituksen aikaan kaakosta Helsinkiä kohti puhaltanut tuuli tiesi toimittajia paremmin ydinvoiman kohtalon. Samana aamuna oli Tshernobylissa V.I. Leninin ydinvoimalassa sattunut vakava onnettomuus. Kun tietoa onnettomuudesta ja Suomeen levinneistä radioaktiivisista aineista alettiin kahden päivän kuluttua saada, tiedotusvälineiden suhtautuminen ydinvoimanvastaiseen liikkeeseen muuttui hetkessä. EVYn puhelimet soivat jatkuvasti ja haastatteluja pyydettiin.

Nyt jos koskaan olisi tarvittu vahvaa vasta-asiantuntijaorganisaatiota. Kun sitä ei ollut - mm. EVYn asiantuntijaneuvoston lopahtamisen takia - tilaisuutta ei pystytty kunnolla käyttämään hyväksi ja viikossa virallinen säteily- ja ydintekniikan asiantuntemus pystyi palauttamaan hegemoniansa. Länsi-Saksassa sen sijaan hegemonia voitiin samaan aikaan murtaa pysyvämmin, koska ydinvoimanvastaista liikettä lähellä olevilla vaihtoehtoisilla tutkimuslaitoksilla oli riittävästi kapasiteettia vastata toimittajien ja yleisön tiedon tarpeeseen.

Joka tapauksessa kauppa- ja teollisuusministeriö ja voimayhtiöt perääntyivät nopeasti, ja uusi ydinvoimala oli jonkin aikaa poissa esityslistoilta. EVYn toiminta herätti taas ihmisissä kiinnostusta, ja jonkin aikaa toiminnassa oli mukana paljon aktivisteja. Innostavia projekteja ja toimintatapoja ei kuitenkaan onnistuttu kehittämään, ja jo syksyllä aktivismi alkoi hiipua.

Uusia ideoita synnytti sen sijaan Unioni Naisasialiiton tiloissa toiminut vapaa toimintaryhmä "Naiset ydinvoimaa vastaan". Aikaisemmin sama ryhmä oli toiminut Naiset rauhan puolesta -nimellä, mutta Tshernobylin jälkeen se ulotti tarmonsa ydinvoimakysymykseen. Viitisenkym mentä naista kokoontui 6.9.86 Loviisan ydinvoimaloiden portin ulkopuolelle vaatimaan, että vuodon takia pysäytettyjä reaktoreja ei enää käynnistettäisi. He lauloivat ja ripustivat voimalan aitaan lastenvaatteita. Pian heihin yhtyi neljä portin sisäpuolelta tullutta naista. Heidi Hautala, Marketta Horn, Martina Reuter ja Maria Slangus olivat yöllä soutaneet tarkoin vartioidulle Hästholmenin saarelle ja nousseet maihin osoittaakseen, miten helppoa mahdollisten terroristien on päästä ydinvoimalaan. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 3/1986)

Isäinpäivänä samana syksynä Naiset ydinvoimaa vastaan järjesti vastaavan aktion Olkiluodon ydinvoimala-alueella. Välillä "Itkijänaiset"-nimeä käyttänyt ryhmä on tämän jälkeenkin pitänyt ydinvoimakysymyksen unohtuvia ulottuvuuksia esillä luovaa mielikuvitusta osoittavilla tempauksillaan.

Kevään 1987 eduskuntavaalien varalle EVYssäkin keksittiin ennen kokeilematon ja innostava toimintamuoto: Jokaisessa vaalipiirissä yhdelle, julkisuudessa tuntemattomalle aktivistille kerättiin tarvittava määrä nimiä, jotta hän saattoi asettua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ehdokkaaksi. Näiden ehdokkaat eivät kuitenkaan esiintyneet julkisuudessa saatikka sitten pyrkineet eduskuntaan. Sen sijaan heidän saamaansa ilmaista katumainostilaa muiden vaalijulisteiden keskellä käytettiin ydinvoimakysymyksen esiinnostamiseen ja kaikkien muiden ehdokkaiden ydinvoimakantojen selostamiseen. Tätä varten EVY kyseli hyvissä ajoin kaikilta ehdokkailta heidän suhtautumistaan ydinvoimaan. Enemmistö ehdokkaista oli uutta ydinvoima laa vastaan - ja niin oli jälleen kerran enemmistö myös uuden eduskunnan kansanedustajista. (Vaihtoehto Ydinvoimalle 1/1987) 

Previous Item Page Top Next Item Hiljaiseloa

Seurasi useiden vuosien suhteellisen hiljainen kausi ydinvoimanvastaisessa liikkeessä. Tähän vaikuttivat monet seikat, mm. liikkeen saavuttama erävoitto Suomessa. Eduskunnan ydinvoimakielteisyyden lisäksi voimalahankkeen tukkona olivat hallituspuolueiden lupaukset: ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja puolueiden puheenjohtajat olivat televisiossa luvanneet olla tuomatta ydinvoimapäätöstä valittavaan eduskuntaan. Tshernobylin ja siihen liittyvien liikkeiden aikaansaamat ydinvoimasuunnitelmien kariutumiset muissa maissa olivat myös omiaan vähentämään kiinnostusta ydinvoimaan.

Liikkeen sisältä katsoen syynä heikkenemiseen näytti olevan joidenkin vanhojen keskeisten aktivistien - mm. minun - vetäytyminen toiminnasta. Mutta toimijoiden vaihtuminen kuuluu luonnostaan liikkeisiin. Hiljenemisen voi ennemminkin liittää liikkeille yleensäkin epäsuotuisan, kasinotalouteen kytkeytyvän, toisaalta yhtiömyönteisen toisaalta välinpitämättömän "postmodernin" kulttuuri virtauksen leviämiseen.

Liiketoiminnan rauhoittumiseen lienee vaikuttanut myös uusien aktivistien mukana Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta ja muista vakiintuneista järjestöistä 80-luvun loppupuolella tullut palkka työhön ja pieniin suljettuihin kuppikuntiin perustuva toimintakulttuuri. Se ei soveltunut EVYn tapaiselle köyhälle järjestölle.

Lisäksi EVYyn kohdistuva suorituspaine ei ollut enää niin suuri kuin aikaisemmin, sillä vähitellen Suomen luonnonsuojeluliitto ja Suomeenkin perustettu Greenpeace ottivat hoitaakseen ydinvoimanvastustusta ja vaihtoehtoisen energiapolitiikan ajamista. Ne tekivät erittäin arvokasta tiedotustyötä julkisuudessa ja eduskunnan sokkeloissa. Ainakaan suoraan ne eivät kuitenkaan kehittäneet ydinvoimanvastaista liikettä, sillä näiden organisaatioiden toimintatyyliin ei kuulunut vapaaehtoisiin aktivisteihin perustuvan liikkeen rakentaminen.

Liikkeiden laskusuhdanteesta huolimatta toiminta ei siis suinkaan kokonaan loppunut. Lehtiä julkaistiin, järjestettiin seminaareja, kansanedustajia valistettiin... Vihreät pitivät ydinvoimakysymystä esillä poliittisessa keskustelussa.

Kevään 1991 eduskuntavaaleissa suomalaiset valitsivat jälleen kerran uutta ydinvoimalaa vastustavan eduskunnan. Jälleen kerran teollisuuden ja voimayhtiöiden miehet lähtivät käännyttämään kansanedustajia harhaopeista. Syksyllä 1992 näytti taas siltä, että uusi ydinvoimala tulee väistämättä. Ja jälleen kerran löytyi uusi aktivistiryhmä, joka lähti elvyttämään nuutunutta energialiikettä. 

Previous Item Page Top Next Item Loppukiri

Lähinnä vanhojen kehitysmaasolidaarisuusaktivistien aloitteesta käynnistyi Ydinsulku 35 -kampanja, jossa ihmisiä kehotettiin jättämään ydinvoimaosuus eli 35 % sähkölaskustaan maksamatta. Boikotti ei juurikaan ottanut tulta, ja kampanjaa arvosteltiin voimakkaasti myös ydinvoimanvastustajien keskuudessa. Kampanjalla oli kuitenkin merkitystä, sillä se aktivoi eri puolueiden ydinvoiman vastustajia, etenkin Keskustan ja RKP:n nuoria. Tämä taas rohkaisi ydinvoimanvastaisia kansanedustajia pitämään kiinni kannastaan. Niinpä eduskunta hyväksyi marraskuussa kansanedustaja Matti Vanhasen esittämän ponnen, joka ilmaisi eduskunnan olevan ydinvoimaa vastaan.

Äänestystulokseen vaikutti paljon eduskunnassa vaalikauden alusta asti toiminut ydinvoimanvastustajia koonnut kansanedustajaryhmä. Sitä veti Naiset ydinvoimaa vastaan -ryhmässä vuosia toiminut vihreiden kansanedustaja Heidi Hautala. Keskustan kansanedustajien osalta asiaa selittää myös pääministeri Esko Ahon passiivisuus, joka taas johtui siitä, että hän -silloin vielä kantansa salaten - vastusti ydinvoimaa. Tähän lienee paljon vaikuttanut hänen toimintansa ydinvoimanvastaisessa liikkeessä Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajana.

Taas alkoi lobbaus ja paketointi. Keskustapuoluetta varten solmittiin jälleen turvevoima lapaketti, jolla Paavo Väyrysen johdolla muutama kansanedustaja saatiin ydinvoiman puolelle. Teollisuuden ja IVOn papereita lukevat, ay-byrokratian palkkaamat lobbarit yrittivät uhkauksilla saada demari-kansanedustajia muuttamaan kantansa: ay-liike kieltäytyy vaalityöstä, jollei edustaja asetu kannattamaan työllisyysongelmat poistavaa ydinvoimaa.

Ydinvoimanvastaisen liikkeen vuosien työn ja sen aikaansaaman laajan keskustelun kiteyttämiä kantoja ei kuitenkaan muutettu. 

Previous Item Page Top Next Item Arvioita

Liike siis saavutti päätavoitteensa: Olkiluodon ja Loviisan neljän yksikön jälkeen ei Suomeen ainakaan toisella vuosituhannella rakennettu uusia ydinvoimaloita. Mutta oliko tavoite vuosikausia kestäneen kovan työn arvoinen? Saavuttiko liike myös jotakin muuta?

Ydinvoimanvastainen liike on vaikuttanut uusiutuvan energian käyttöön ja energiansäästöön - ne ovat toteutuneet jossain määrin mutta ennen kaikkea niistä puhutaan nyt myös vakiintuneissa piireissä aivan toisella vakavuudella kuin pari vuosikym mentä sitten. Liikkeen ansiosta myös radikaalisti erilaisia energiatulevaisuuksia tutkitaan ja niistä keskustellaan. Ilman liikettä ei energiapolitiikkaa juuri olisi - olisi vain suurinpiirtein samanmielisten asiantuntijoiden hallitsemaa energiataloutta. Yhdessä muiden maiden liikkeiden kanssa suomalaiset ydinvoiman vastustajat ovat heikentäneet dogmaattista teknologia- ja tiedeuskoa. On syntynyt filosofiaa, antropologiaa ja sosiologiaa, joka näkee teknologian yhteiskuntamme rakenteita ja arvoja heijastavana ja niitä syvästi muokkaavana tekijä eikä minään neutraalina välineenä, jota voi vapaasti käyttää joko "hyvään" tai "pahaan".

Ydinvoimanvastainen liike on usein ollut esimerkkinä muille ympäristöliikkeille. Muutamissa tapauksissa se on ollut niiden kätilönä. Liike vaikutti paljon vihreiden astumiseen politiikan näyttämölle mutta myös vihreiden sisäisiin ristiriitoihin. Ydinvoimanvastustajat ovat vähentäneet ympäristöaktivistien taipumusta ajautua tiedeuskoisiin ja teknokraattisiin näennäisratkaisuihin, joissa luontoa suojellaan vain teknisillä korjauksilla ja valtarakenteita tiukentamalla. Vaihtoehtoliikkeitä on vaikea ajatella ilman energialiikettä.

***

Vuosien palkaton, usein rasittava työ, josta ei ole ollut välitöntä tulosta, on monille aktivisteille ollut ajoittain turhauttava ja katkera kokemus. Mutta toisille aktivistille tai toisina aikoina toiminta liikkeessä on ollut elämää parhaimmillaan: on tutustuttu lukemattomiin uusiin ihmisiin, saatu uusia ystäviä, opittu valtavasti, löydetty itsestä uusia taitoja, kadotettu kiinnostus rahakukkaron paksuuteen ja moniin muihin pikkuasioihin sekä tunnettu, että elämässä todella on mieltä.

Näitä aikoja kokeneet vanhat aktivistit voivat elämänsä ehtoolla muistella, kuinka elämää uhkaavaa ydinvoimaa vastustet tiin elämällä - ja elämällä hyvin. Heidän mieleensä voi pulpahtaa kevätauringon kultaama hetki Mannerheimintiellä maaliskuussa 1980, jolloin nuorten mielenosoittajien joukosta alkoi kaikua juuri sillä hetkellä keksitty uusi iskulause: "Ydinvoimaa vastaan, tahdon ainoastaan - elämää!" 

Previous Item Page Top Kirjallisuutta

Camilleri, J.A.: The State and Nuclear Power, Conflict and Control in the Western World. Harvester, Brighton 1984

Court, Thijs de la & Deborath Pick & Daniel Nordquist: The Nuclear Fix, A Guide to Nuclear Activities in the Third World. WISE, Amsterdam 1982

Dietz, David & Risto Niini: Atomienergia, Tulevaisuuden Voima , Kustannustalo, Helsinki 1946

Disney, Walt & Heinz Haber: Ystävämme atomi. Tam mi, Helsinki 1958

Falk, Jim: Global Fission, The Battle over Nuclear Power. Oxford Univ. Press, Melbourne 1982

Ford, Daniel F: Three Mile Island, Thirty Minutes to Meltdown, Penguin, Harmondsworth 1982

Gofman, John & Arthur Tamplin: Poisoned Power, The Case Against Nuclear Power. Emmaus 1979 [1971]

Grassroots, How to Fight Nuclear Power and Win, An Anti-nuke Source Book. Ed. Fred Wilcox, The Crossing Press, New York 1980

Holmberg, Sören & Kent Asp: Kampen om kärnkraften, En bok on väljare, massmedier och folkomröstning 1980. Liber, Stockholm 1984

Kampen för miljön, Lägesrapport om miljörörelser i sexton europeiska länder. Centrum för tvärvetenskapliga studier av människans villkor vid Göteborgs Universitet, Göteborg 1979

Kantola, Ismo: Energia- ja ympäristöpoliittinen keskustelu Suomessa vuosina 1974, -79 ja -86. Imatran Voima Oy, Tutkimusraportteja A-04/1989

Karjalainen, Kari: Puolueiden energianäkemykset. Yhteiskuntatie teiden tutkimuslaitos, Tampereen yliopisto, Sarja B 46/1987

Kommonen, Ingmar & Dennis Rundt: Finlands kärnkraft, En bok om kedjereaktioner i vårt samhälle. Schildts, Helsinki 1976

Laurila, Erkki: Atomienergian tekniikkaa ja politiikkaa. Otava, Helsinki 1967

Laurila, Erkki: Ydinenergiapolitiikan harhailut, Otava, Helsinki 1977

Laurila, Erkki: Muistinvaraisia tarinoita. Otava, Keuruu 1982

Malaska, Pentti & Pirkko Kasanen: Ydinvoima - Kohtalon kysymys? Kauppa- ja teollisuusministeriö, Energiaosasto, sarja B:63, Helsinki 1987

Marglin, Stephen A: Losing Touch: The Cultural Conditions of Worker Accomodation and Resistance, in Frédérique Apffel Marglin & Stephen A. Marglin (ed.): Dominating Knowledge, Development, Culture, and Resistance, Clarendon Press, Oxford 1990

Mathiesen, Thomas: Makt og Motmakt. Pax, Oslo 1982

McCormick, John: Reclaiming Paradise, The Global Environmental Move ment, Indiana Univ. P., Bloomington 1989

Miksi ei ydinvoimaa, perusteita uutta ydinvoimalaa vastaan sekä selvitys vaihtoehdoista, EVY ja 21 muuta järjestöä, Helsinki 1985

Myytti Puhtaasta ydinvoimasta ja muita kirjoituksia ydinvoiman mahdollisuuk sista ja riskeistä. EVY, Helsinki 1991

Hawkes, Nigel et al: The Worst Accident in the World, Chernobyl: the End of the Nuclear Dream, Pan Books, London 1986

Nuclear Power, Shut It Down! An information Pack on Nuclear Power and the Alternatives. The Ecologist, Dorset 1991

Olson, McKinley C: Unacceptable Risk, The Nuclear Power Controversy , Bantam, New York 1976

Paldanius, Jari & Juha Nurmela & Rauno Sairinen: Energia, ihminen ja yhteiskunta, Tilastokeskus, SVT, Energia 1989:5

Paldanius, Jari & Rauno Sairinen: Energiahuolto yhteiskunnan muutoksessa. Maankäytön ekonomian laitos, Helsingin yliopisto, Julkaisuja 9/1989

Paldanius, Jari: Kansalaisten osallistuminen energiapolitiikkaan, Institutionaalisen ja omaehtoisen osallistumisen ke hittämisnäkökohtia. Kuluttajatutkimuskeskus, Julkaisuja 11/1992

Rüdig, Wolfgang: Anti-nuclear Movements, A World Survey of Opposi tion to Nuclear Energy, Longman, Harlow 1990

Shrader-Frechette, K.S.: Nuclear Power and Public Policy, The Social and Ethical Problems of Fission Technology. Reidel, Dordrecht 1980

Sänkiaho, Risto & Harri Rantala: Ydinvoima ja yhteiskunta. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos Tampereen yliopisto, Sarja A 57/1988

Tammilehto, Olli: Ydinvoima - oikotie poliisivaltioon, Ydin 5/1977

Tammilehto, Olli: Tietoisuus nykyisen teknologian luonteesta muuttaa maailmaa, Soihdunkantaja 2/1979

Tammilehto, Olli: Aktiivin ABC, Kapula 4/1981a

Tammilehto, Olli: Nairobi elokuussa, Valtion karille - myötätuulta kansalaistoiminnalle, Vaihtoehto Ydinvoimalle 3/1981b

Tammilehto, Olli: Ekofilosofia, vaihtoehtoliike ja ydinvoima. Ympäristökeskus, Helsinki 1982

Tammilehto, Olli: Pihviä ja konjakkia, Vaihtoehto Ydinvoimalle 3/1983a

Tammilehto, Olli: Ydinkuvernööri joka ajatteli liikaa, Ydin 4/1983b (arvio kirjasta Laurila: Muistinvaraisia tarinoita)

Tammilehto, Olli & Heidi Hautala: Tiede, tiedotus ja atomikulta, Suomi 10-11/1985

Tammilehto, Olli & Jouko Petäjä: Ydinvoiman terveydelliset vaarat, IVOn ympäristötutkimus ten kritiikki. EVY, Helsinki 1986

Tammilehto, Olli: Ydinvoimatonta Eurooppaa etsimässä, Suo mi 7-8/1986

Tammilehto, Olli (toim.): Kun edustajat eivät riitä, Kansalais toiminnan opas. WSOY, Porvoo 1989

Tekniikan kirja 1, WSOY, Porvoo 1963

Timonen, Ilkka: Tshernobylin voimalaonnettomuuden yhteiskunnalliset seuraukset ulkomailla, Katsaus Ruotsissa, Saksan liittotasavallassa ja Yhdysvalloissa tehtyihin tutkimuksiin. Tampereen Yliopisto, Tiedotusopin laitos, sarja C 10/1988

Tshernobyl: Jälkeenjääneet paperit. Toim. Kjell Lindblad, WSOY, Porvoo 1987

Uraani ja ympäristö, Uraaninlouhinnan vaarat ja vaihtoehdot Lapissa, toim. Kristiina Koivunen, Olli Tammilehto ja Laila Nevakivi, EVY, Helsinki 1981

Vahtera, Antti: Ydinenergian uhkapeli, WSOY, Juva 1986

Ylipitkän aikavälin energiavaihtoehdot Suomessa: kaksi skenaariota. Kauppa- ja teollisuusministeriö, Energiaosasto, sarja D:18, Helsinki 1983

Page Top



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla .
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun