Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Vihreä Polku -nettilehdessä ja lyhennettynä Vihreässä Langassa 18.6.2004. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Vihreä visio edellyttää sinisilmäisyyttä ja epäherkkyyttä



Euroopan vihreän puolue-eliitin piirissä taloudellisen kasvun kannatus alkaa olla yleistä. Vihreän liiton kansainvälisen työryhmän puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu, eurovaaliehdokas, Osmo Soininvaaran ja Satu Hassin entinen avustaja Johanna Sumuvuori kiteytti tämän näkemyksen Vihreässä langassa 21.5.04: “Vihreiden visio on, että Euroopan unioni harjoittaa reilua kauppapolitiikkaa ja kestävää taloutta, jossa tuotannon kasvu ei polje alleen ympäristönsuojelun edistysaskeleita.” Vihreän liikkeen syntyaikoina yleisestä ja kenttävihreiden usein edelleen edustamasta kasvukritiikistä on siirrytty kasvun kannattamiseen. Ainoa vaatimus on se, että ympäristönsuojelu edistyy, mikä ymmärretään “ajankohtaisten” ympäristöongelmien ratkaisemisessa saavutettavaksi pieniksi edistysaskeliksi. Tällainen ajattelu edellyttää sinisilmäisyyttä talousjärjestelmämme realiteetteja kohtaan ja epäherkkyyttä ympäristöongelmien kokonaisuuden suhteen.

Toisaalta se on vaali- ja urakilpailukyvyn paineissa täysin ymmärrettävää, kun EU:n perustuslakiluonnoskin tekee talouskasvun vastustamisen ja monet muut EU-kansalaisten kannattamat aatteet laittomiksi. Kolmannen artiklan mukaan “Unioni pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu, erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous, jonka tavoitteena on täystyöllisyys ja sosiaalinen edistys, sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen.”

Kansantalouden saatikka maailman talouden kasvu on kapitalismissa suunnattoman vaikeaa. Vaikka jokainen yhtiö pyrkii kasvuun, se ei suinkaan pyri siihen, että muutkin yritykset kasvaisivat tai ihmisten tulot lisääntyisivät. Lukemattomien yhtiöiden talouselämän salaisuus on toisten yhtiöiden ja miljoonien kotien talouskuolema. Koska tällainen “kannibalistinen” talous sinällään on luonnollisesti poliittisesti äärimmäisen epävakaa, kapitalistien yhteistyöjärjestöjen ja valtioiden piirissä on syntynyt jo varhain kaksi tapaa hallita talousjärjestelmän itsetuhoisuutta ja sen seurauksia: toisaalta valtiollinen politiikka, joka raivaa esteitä yhtiöiden sellaisen kasvun tieltä, joka ei perustu toisten yritysten kuristamiseen, toisaalta ideologiat ja laskentamenetelmät, joilla talouselämään kuuluva talouskuolema saadaan näkymättömäksi. Näiden menetelmien avulla on saatu useimmissa maissa kansantalous ainakin ajoittain kasvamaan – tai ainakin näyttämään siltä.

Kasvua ylläpitävän valtiollisen toiminnan ydin on antaa yhtiöiden ulkoistaa kustannuksiaan ympäristön ja maailman ihmisten enemmistön vahingoksi. Siihen kuuluu myös tutkimuksen ja tuotekehittelyn tukeminen niin, että yhtiöt löytävät aina uusia tapoja pääomien kasvattamiseen. Tuloksena on erittäin dynaaminen ja väkivaltainen järjestelmä, joka yhtä aluetta tai elämänpiiriä aikansa turmeltuaan siirtyy aina vastarinnan kasvun tai voittojen pienentymisen seurauksena toisen alueen kimppuun.

Bruttokansantuotelaskelmilla saadaan tämä maapallon elämänehtoja kuristava ja ihmisiä sairaiksi ja onnettomiksi tekevä toiminta näyttämään edistykseltä ja kasvulta: laskelmat ottavat huomioon vain kapitalistisen tuotannon muutokset. “Kasvu”luvuissa eivät näy valtavat lovet luonnon tarjoamien sekä kotitalouksien piirissä ja yhteisvaurauden puitteissa aikaansaatujen palvelujen tuotannossa. Myöskään julkisten palvelutuotannon rajut leikkaukset eivät ilmene bruttokansantuotteen pienenemisenä vaan useimmiten sen kasvuna.

Taloudellisen kasvun muuttaminen vihreäksi on siis mahdottomuus, koska se ja sen illuusio perustuvat nimenomaan ympäristön ja tavallisten ihmisten hyvinvoinnin tuhoamiseen tai tuhon näkymättömäksi tekemiseen. Kuvitelmat vihreästä kasvusta pohjautuvat siihen, että kiinnitetään huomiota vain muutamiin ympäristöongelmiin, joista valtamedia kulloinkin pauhaa. Osmo Soininvaaran tavoin luetaan enemmin Economistia kuin Ecologistia. Ei ole herkkyyttä kuulla median marginaalista tulevia viestejä yhä uusista ympäristöongelmista, joita myös vihreiden suosima “aineeton” tuotanto aiheuttaa. Korva on kiireisellä vihreällä jatkuvasti kiinni kännykässä, mutta korvaa ei kallisteta tiedoille kännyköiden aiheuttamista vaaroista, joita koskevaa riippumatonta tutkimusta ja tiedotusta teollisuuspiirit pyrkivät parhaansa mukaan estämään.

Vihreän vision näkökentän ulkopuolelle jää myös kasvutalouden arkipäivän ympäristötuho: kadun kaasukammio, rakkaan metsän tuhoutuminen, syöpäosaston kauhut, joiden takana väijyvät uuden sähkölaitteemme eristeet ja palonestoaineet, alkuperäiskansojen ekologisen elämäntavan tuhoutuminen, johon sähköllä tai öljyllä taloamme lämmittäessä osallistumme, puuvillapelloilla raatavien ihmisten myrkkykuolemat, johon uudella puserolla annamme panoksemme, lapsensa autoilun alttarille menettäneen perheen tuska...

Nykyiseltä vihreältä eliitiltä näyttää siis puuttuvan juuri se herkkyys, joka aikoinaan vihreän liikkeen synnytti. Siksi on niin helppoa sulautua Eurooppaa ja maailmaa hallitsevaan herrakansaan ja yrittää vaaleissa saada myös ekologisesti herkiltä äänestäjiltä oikeutus jatkaa syövän tavoin etenevää talouskasvua ja heikot alleen polkevaa “erittäin kilpailukykyistä markkinataloutta”.

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info/)

18.6.2004