Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä englanniksi Marko Ulvilan ja Jarna Pasasen toimittamassa kirjassa Sustainable Futures, Ministry for Foreign Affairs of Finland, Helsinki 2009. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Nopea yhteiskunnallinen muutos ja ilmastokatastrofin välttäminen



Kiihtyvä ilmastonmuutos

Valtavirtaratkaisut

Kasvupakko kompastuskivenä

Reaalisesti olemassa olleet vallankumoukset

Rinnakkaisyhteiskunta

Yhteisvauraus

Tyytymättömyyttä luova kulutus

Johtopäätökset

Kirjallisuusluettelo



Ihmiset ja suurin osa muista lajeista ovat suuressa vaarassa. Olemme maailmanlaajuisen ilmastokatastrofin kynnyksellä. Ihmiskunnalla on vain vähän aikaa muuttaa aineen vaihduntaansa muun luonnon kanssa. Monien johtavien ilmastotutkijoiden mukaan kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä hyvin nopeasti, jottei itse itseään ruokkiva ilmastomuutos käynnisty. Ilmastokatastrofin lopputuloksena miljardit ihmiset kuolisivat, vähintään puolet eliölajeista häviäisi ja suuri osa planeetasta muuttuisi asuinkelvottomaksi. Teknisistä ja poliittisista syistä pelkästään teknologisilla muutoksilla ei ole mahdollista vähentää päästöjä kyllin nopeasti. Tarvitaan myös nopeita muutoksia valtasuhteissa ja muissa yhteiskunnallisissa rakenteissa. Tämä artikkeli pyrkii osoittamaan, että sellainen muutos on mahdollisuuksien rajoissa. Perusteluina käytetään analogisia historiallisia kokemuksia, nykyisen yhteiskunnallisen todellisuuden luonnetta, ihmisten subjektiviteetin rakennetta ja tyytymättömyyden luomiseen perustuvaa kulutusta.

Kiihtyvä ilmastonmuutos

Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) viimeinen laaja raportti ilmestyi vuonna 2007. Sen mukaan vuoteen 2050 mennessä hiilidioksidipäästöjä on vähennettävä 85 %, jotta CO2-pitoisuus ilmakehässä ei nousisi yli 400 miljoonasosan (ppm) eikä lämpötila yli 2 oC1. Jos nämä rajat ylitetään, suurella todennäköisyydellä ei voida välttää sellaisten katastrofien toteutumista kuin Amazonin sademetsien tuhoutuminen tai meren pinnan nousu useilla metreillä. Jotta nämä tavoitteet saavutettaisiin globaalin pohjoisen rikkaiden maiden olisi vähennettävä päästöjään vielä enemmän – ainakin 95 %2. Tätä vaatii oikeudenmukaisuus, sillä vanhat teollisuusmaat ovat vastuussa suurimmasta osasta ilmastoa uhkaavista päästöistä.

Kuitenkin viimeaikaiset tutkimustulokset ja havainnot viittaavat vahvasti siihen, etteivät IPCC:n vuoden 2007 päästörajoitustavoitteet ole kyllin tiukkoja. Tähän tulokseen on päätynyt esimerkiksi IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Pachauri3. Monet johtavat ilmastotutkijat esittävät, että ilmasto on paljon herkempi kasvihuonekaasuille ja auringon säteilyä vangitseville ilmiöille, kuin mitä IPCC:n mallit arvioivat4. Itse asiassa ilmastonmuutos on viime vuosina ollut IPCC:n ennusteita nopeampaa. Esimerkiksi Pohjoisen jäämeren jääpeite pienenee jopa 30 vuotta etuajassa skenaarioihin nähden.5 Arktisten alueiden ikirouta on alkanut sulaa. Monista pohjoisista järvistä pulppuaa nyt metaania niin suurella voimalla, että ne eivät jäädy talvella. Metaani on 20 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. Alueiden ikirouta sisältää kaksi kertaa enemmän hiiltä kuin koko ilmakehä. Ikiroudan sulamista ei ole otettu huomioon missään ilmaston muuttumista arvioivassa tietokonemallissa.6

Näin ollen päästövähennysten pitäisi olla vielä suurempia ja nopeampia kuin edellä esitetyt. Uudeksi turvalliseksi hiilidioksidipitoisuuden rajaksi on on yleisesti esitetty 350 ppm7. Tätä arvoa puoltaa esimerkiksi Pachauri8. Vastaavasti suurin hyväksyttävä lämpötilan nousu esiteolliseen aikaan nähden on 1,5 oC. Tämän asteluvun on myöntänyt oikeaksi jopa EU:n ympäristökomissaari Stavros Dimas9. Nämäkin tavoitteet ovat kaukana luonnollisesta sillä ennen teollistumista ilmasto oli ainakin 0,7 oC nykyistä viileämpi ja CO2-pitoisuus oli 260-280 ppm. Uudet tavoitteet merkitsevät sitä, että muutamassa vuosikymmenessä kasvihuonekaasujen päästäminen ilmakehään pitäisi lopettaa kokonaan. Eikä tämäkään riittäisi, sillä ilmakehän keskimääräinen CO2-pitoisuus on noussut jo 386 ppm:ään10. Näin ollen 350 ppm:n tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi myös sitä, että suuri osa kasvien ilmasta yhteyttämästä hiilestä pitäisi antaa varastoitua biomassaan tai sitten varastoida ihmisten toimesta.

Valtavirtaratkaisut

Miten sitten hiilidioksidi- ja muita kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää nopeasti? Valtaapitävien esittämät ja muut valtamedian huomioimat ratkaisut ovat lähinnä teknisiä. Niihin kuuluvat hiilidioksidin sitominen hiilivoimaloiden savukaasusta, ydinvoimaloiden rakentaminen, puiden istuttaminen, uusiutuvan energian osuuden lisääminen ja energiatehokkuuden parantaminen. On kuitenkin monia tekniikan asettamia rajoituksia, jotka estävät näiden ratkaisujen toteuttamisen kyllin laajasti ja kyllin nopeasti.

Nykyiseen energiantuotanto- ja kulutusjärjestelmään on investoitu valtavasti yli puolen vuosisadan aikana. Jos meillä olisi tarpeeksi aikaa, sen täydellinen korvaaminen tai uudistaminen ei olisi vaikeaa: järjestelmän osat kuluvat loppuun joka tapauksessa ja ne on uusittava. Mutta tällaisen valtavan muutoksen tekeminen muutamassa vuosikymmenessä – kuten olisi välttämätöntä pelkästään teknistä muutosstrategiaa käytettäessä – on mahdotonta: riittävästi ammattitaitoisia työntekijöitä, materiaaleja ja muita resursseja ei voida sijoittaa tähän tarkoitukseen. Joka tapauksessa nopea korvausohjelma imisi niin paljon energiaa, että fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tarvittavaa nettoenergiaa saataisiin vasta monen vuosikymmenen kuluttua. Sen sijaan tällainen ohjelma lisäisi väliaikaisesti öljyn, kaasun ja kivihiilen käyttöä11.

Esimerkiksi laskelman mukaan ohjelma, jossa joka kuukausi aloitettaisiin uuden ydinvoimalan rakentaminen, tuottaisi nettoenergiaa vasta 33 vuoden kuluttua12. Laskelmassa on käytetty varsin optimistisia oletuksia. Nettoenergian odotusaika on vielä pidempi, jos otetaan huomioon uraanin louhintaa tarvittavan energian kasvu: rikkaat esiintymät ovat pian lopussa13.

Vaikka jotkut energiajärjestelmän muutoksista voisi teknisessä mielessä toteuttaa nopeasti, vallitsevat yhteiskunnalliset rakenteet estävät sen. Yhden niistä muodostavat suuret öljy-yhtiöt, jotka haluavat säilyttää asemansa ja joilla on tavattomasti valtaa toteuttaa tahtonsa. Kuitenkin tärkein niistä on nykyisen talousjärjestelmän yleinen luonne. Käytännössä ei tule kysymykseen mikään sellainen päästövähennysohjelma, joka lisäisi liikaa yhtiöiden kustannuksia tai lopettaisi taloudellisen kasvun.

Mitä ilmeisemmin nopea siirtyminen ei-fossiiliseen energian ja ruoan tuotantojärjestelmään johtaisi voimakkaaseen kustannusten kasvuun lähes kaikilla talouden haaroilla. Tätä tosiasiaa on hämärtänyt kaksi vaikutusvaltaista raporttia: Toinen niistä on vuona 2006 ilmestynyt Sternin raportti (Stern Review). Sen tekemistä johti Sir Nicholas Stern, joka oli tuolloin Britannian valtionvarainministeriöin korkea virkamies. Toinen on vuonna 2007 valmistunut IPCC:n kolmannen työryhmän raportti, joka käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää14. Niiden johtopäätös on, että ilmastonmuutoksen torjuminen on taloudellisessa suhteessa jokseenkin kivutonta: vuosisadan puolivälissä tarvittavat toimenpiteet leikkaisivat maailman bruttokansantuotetta vain muutamalla prosentilla. Tämä väite johtaa kuitenkin harhaan monesta syystä. Ensinnäkään se ei perustu viimeisimpään ilmastotutkimukseen, joka osoittaa kasvihuonekaasupäästöjen lopettamisen kiireellisyyden.

Toiseksi raporteissa on valittu sellaiset hillintäskenaariot, joihin sisältyy suuria riskejä kirjoittamisaikaan käytettävissä olleiden tutkimustuloksienkin mukaan mutta jotka sallivat taloudellisen toiminnan jatkua ilman suuria häiriöitä. Esimerkiksi Sternin raportin mukaan annettaessa ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuden nousta 550 ppm:ään, globaali keskilämpötila nousisi 50 % todennäköisyydellä 3 oC ja 10 % todennäköisyydellä 5 oC. Näiden lämpötilan nousujen seuraukset olisivat katastrofaaliset, mikä myönnetään raportissa. Kaikesta huolimatta raportissa käytetään skenaariota, joka johtaa 550 ppm:n pitoisuuteen.15 Tiukempi lievennysskenaario vaarantaisi taloudellisen kasvun.

Kolmanneksi raportit perustuvat erittäin optimistisiin oletuksiin, jotka koskevat ei-fossiilisten energiateknologioiden käyttöönottoa. Esimerkiksi ne eivät ovat huomioon, että investoinnit energiankäytön tehostamiseen tuottavat ajan myötä yhä vähemmän tuloksia. Samaten sivuutetaan se, että on varsin kallista tuottaa biomassaa niin, etteivät maankäytön muutokset tuota kasvihuonekaasuja.16

Ilmastonmuutoksen valtavirtaratkaisujen toivottomuutta korostavat torjuntaponnistelujen tähänastiset tulokset. Vaikka paikallisella tasolla onkin saavutettu monia hyviä tuloksia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä, tulokset eivät ole kumuloituneet globaalille tasolle. Päinvastoin ennen syksyllä 2008 alkanutta talouslamaa päästöt kasvoivat nopeammin kuin koskaan. Maailman hiilidioksidipäästöt kasvoivat 1,1 % vuodessa vuosina 1990-99, mutta enemmän kuin 3,5 % vuodessa vuosina 2000-2007. Päästöjen kasvu vuodesta 2000 on ollut nopeampaa kuin missään IPCC:n skenaariossa on oletettu.17 Tämä tapahtui siitä huolimatta, että monet eniten kasvihuonekaasuja päästävistä maista olivat Kioton sopimuksessa sitoutuneet vähentämään ilmakehän kuormitusta. Itse asiassa useimmat sopimuksen ratifioineet maat ovat lisänneet päästöjään. Vain Britannia ja Monaco näyttävät täyttävän vähennys lupauksensa.18

Tämä umpikuja on vienyt epätoivoon monet ihmiset, jotka ymmärtävät ekologisen tilanteemme vaarallisuuden. Kun he eivät näe mitään mahdollisuuksia muuttaa energiajärjestelmäämme nopeasti, he haluavat lähteä toteuttamaan äärimmäistä teknistä ratkaisua: muuttaa tietoisesti Maa-planeetan fyysisiä ominaisuuksia. Olemme tilanteessa, jossa jotkut paniikin valtaamat tutkijat ja ennennäkemättömistä liiketoimista innostuneet yrittäjät suunnittelevat riskialttiita ilmaston keinosäätelyprojekteja (geoengineering). Monet näistä – kuten suunnitelma levittää suuria määriä sulfaatteja ilmakehään – ovat hyvin vaarallisia.19

Kasvupakko kompastuskivenä

Kaikesta huolimatta ilmastonmuutoksen umpikujasta on ilmeinen ulospääsy: tuotannon yleinen vähentäminen ja globaalin ylä- ja keskiluokan kulutuksen alentaminen. Tätä vaihtoehtoa tuskin edes mainitaan valtavirtakeskustelussa. Vaikenemisen syy on sama kuin edellä käsitellyn energiajärjestelmän teknisten muutosten hitauden: käytännöllisesti katsoen kaikki maailman maat ovat kasvupakon pauloissa.

Miksi taloudellinen kasvu on niin tärkeää? Yksi syy tähän on se, että elämme yhteiskunnissa, joiden keskeinen perusyksikkö on omaa voittoaan ja kasvuaan tavoitteleva yhtiö: koko kansantalouden paisumisesta huolehtiminen on usein käytännössä edullisen toimintaympäristön järjestämistä yhtiöille. Mutta tämä ei yksin selitä kasvupakkoa, koska oman menestyksensä lisäksi yhtiöt tavoittelevat myös kilpailijoidensa häviötä ja olemassaolon lakkaamista. Näin ollen yhtiöiden esteetön toiminta voisi päätyä myös negatiiviseen nettokasvuun. Mutta negatiivinen nettokasvu kapitalismin oloissa merkitsee kasvavaa työttömyyttä ja yhteiskunnallista epävakautta, kuten esimerkiksi syksyllä 2008 alkaneessa lamassa on saatu kokea. Niinpä jo 1800-luvun alussa Länsi-Euroopan taloustieteilijät ja poliitikot tajusivat, että valtioiden oli omalla toiminnallaan edistettävä ja rohkaistava tuotannon yleistä kasvua, jotta vältettäisiin kaaos: ihmiset jotka menettävät elantonsa, koska he itse tai heidän työnantajansa häviävät kilpailussa, piti voida siirtää talouden jollekin toiselle kasvavalle haaralle.20

Kolmas syy kasvupakkoon, on se, että talouskasvu on osoittautunut mainioksi ideologiaksi, jolla tehdään vallitsevan järjestelmän epäoikeudenmukaisuus ja tuhoisuus hyväksyttäväksi. Se lupaa parempaa elämää ja vaurautta kaikille. Horisontissa siintävä kuva, jossa köyhillä on nykyisten rikkaiden kapineet, toimii demokratian korvikkeena: sen turvin kapitalismin luomat valtavat tulo- ja valtaerot voidaan ylläpitää.

Erityisen tärkeää kasvuideologia on ollut Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1900-luvun alusta lähtien. Voimistuvien yhteiskunnallisten muutosliikkeiden patoamiseksi valtaapitävien oli kehitettävä uusia hallitsemistapa. Uusi järjestys, jota myöhemmin kutsuttiin fordismiksi tai kulutusyhteiskunnaksi, perustui suhteellisen halpojen kestokulutavaroiden massatuotantoon. Niiden tyyppejä ja malleja muutettiin jatkuvasti ja niiden tarpeellisuus iskostettiin ihmisiin uusilla propagandamenetelmillä, jotka toimivat piilotajunnan tasolla21. Vähitellen kulutusideologiasta muodostui keskeinen tapa ylläpitää vallitsevia ylivaltasuhteita22. Toisaalta kulutusideologian ylläpitäminen puolestaan vaatii reaalista kasvua ainakin ajoittain.

Taloudelliseen kasvuun pyrkiminen ja nykyisen taloutemme suuruus eivät siis johdu elintärkeiden tarpeiden tyydyttämisestä, ihmisluonnosta tai muusta väistämättömästä seikasta. Koska kuitenkin kasvupakkoon kilpistyvät edellä esitetyn mukaan useimmat ilmastonmuutoksen torjuntakeinot ja koska ilmastokatastrofin välttäminen on elämän ja kuoleman kysymys, kasvupakosta luopuminen on keskeistä pyrittäessä säilyttämään planeetta edes suurin piirtein nykyisen kaltaisena.

Kasvuhaikuisuuden hylkääminen merkitsisi sitä paitsi monia muutoksia, joita valtaenemmistö ihmisistä todennäköisesti pitäisi myönteisinä: Suuret yhtiöt ja pankit sekä niiden kanssa liittoutuneet valtiollisen byrokratian osat menettäisivät ratkaisevasti asemiaan, kun niiden fyysisen ja ideologisen vallan perusta murenisi. Samalla todellisen demokratian ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden edellytykset paranevat, kun kasvuideologian luomaa korviketta ei enää olisi eikä voisi enää tukahduttaa ihmisten vuosisataisia pyrkimyksiä niiden saavuttamiseksi.

Kasvupakosta irtipääsyn mahdollisuuden näyttävät kuitenkin vähäisiltä. Kaikesta huolimatta on syitä, miksi siihen on vielä toivoa.

Voimakkaita yhteiskunnallisia muutosliikkeitä on jo nyt varsinkin globaalissa etelässä. Historiallinen kokemus osoittaa liikkeiden voivan muuttua ja kasvaa nopeasti hädän ollessa suurin. Tilanteessa, jossa on meneillään liikkeiden voimakas kamppailu ja samanaikaisesti syntyy äkillinen kriisi, yhteiskunnan rakenteet voivat muuttua nopeasti.

Reaalisesti olemassa olleet vallankumoukset

Monet kyseenalaiset olettamukset estävät kuitenkin suhtautumasta vakavasti nopean rakenteellisen muutoksen mahdollisuuteen. Yksi niistä on ajatus, että kaikki historialliset vallankumoukset ovat olleet erityisen väkivaltaisia ja että väkivalta on johtunut pienen fanaattisen vähemmistön pyrkimyksestä toteuttaa vallankumous väkisin kansan vastahakoisuudesta tai välinpitämättömyydestä huolimatta. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollisuus lukea historiallista aineistoa. Toisen tulkinnan mukaan vallankumoukset kansannousuina ja toisenlaisen maailman perustusten laskemisina ovat olleet suhteellisen väkivallattomia. Vallankumouksiin liitetyn väkivallan aiheuttavat useimmiten maan sisäiset ja ulkopuoliset voimat, jotka haluavat pysäyttää muutosprosessin. Väkivaltainen mielikuva selittyy myös siitä, että vallankumoukset ovat usein sattuneet sota-aikaan.23

Esimerkiksi Batistan hallinnon kaatamiseen Kuubassa tarvittiin suhteellisen vähän aseellista toimintaa, sillä tyytymättömyys oli levinnyt laajalle ja tapahtui voimakas kansannousu24. Samaten Venäjällä tsaarin ja sitä seuranneen väliaikaisen hallituksen kaatamiseen ja talouden demokratisointiprosessin aloittamiseen tarvittiin vain vähän väkivaltaa. Mutta bolshevikkien oli luotava valtava väkivaltakoneisto estämään vallankumousinnostuksen elähdyttämiä ihmisiä murentamasta keskitetyn vallan perustaa25.

Neuvostoblokin romahdus tapahtui lähes väkivallattomasti. Sekä ruohonjuuriliikkeet, jotka olivat romahduksen välitön syy useissa maissa, että yhteiskuntien ylätasoille syntyneet vastaliikkeet, jotka loivat uuden keskitetyn järjestyksen, eivät käyttäneet väkivaltaa tavanomaisessa mielessä. Välillisesti vastaliikkeiden aiheuttamien kuolemantapausten määrä oli tässäkin tapauksessa suuri, sillä niiden käyttöön ottamat säästökuurit johtivat väestön valtaenemmistön nopeaan köyhtymiseen ja kuolleisuuden nousuun26.

Rinnakkaisyhteiskunta

Toinen piilo-olettamus, joka saa suuret yhteiskunnalliset muutokset näyttämään mahdottomilta, kuuluu: ihmiset ja yhteiskunta ovat sitä, mitä näemme virallisissa instituutioissa. Yhteiskunta on valtio ja virallinen talous. Ihmiset ovat kansalaisia, äänestäjiä, koululaisia, opiskelijoita, potilaita, työntekijöitä, ammattimiehiä, asiantuntijoita, työnantajia, omistajia, sijoittajia, velallisia ja kuluttajia. Toisaalta ellei heitä voi määritellä suhteella johonkin instituutioon, heidät määritellään sen puutteella: ihmiset ovat alaikäisiä, vajaa kykyisiä, ammattitaidottomia, eläkeläisiä, työttömiä, varattomia, sopeutumattomia, lainrikkojia ja ulkomaalaisia. Sillä, mitä ihmiset tekevät instituutioiden ulkopuolella, on väliä vain silloin, kun se häiritsee näiden toimintaa. Tästä perspektiivistä yhteiskunta on suuri, hyvin toimiva kokonaisuus, jota on mahdollista muuttaa vain vähän.

Mutta virallisten rakenteiden ja roolien pinnan alla ja rinnalla on toinen ajattelun, toiminnan ja yhteiskunnallisten suhteiden kenttä. Tämä normaali kuluttaja voi sadatella kauppaketjua, koska hänen jälleen täytyy ostaa kaukokuljetettuja myrkkytomaatteja ja leipää, joka täynnä lisäaineita. Tuo hyvin ansaitseva toimihenkilö voi vihata yhteiskunnallisesta vastuusta vain paperilla piittaavaa työnantajaansa ja saattaa miettiä, miten voisi käyttää sisäpiirin tietojaan yhtiön sabotoimiseksi. Tämä työtön insinööri voi organisoida asuinalueellaan vaihtopiirin ja tuntea, että kerrankin hän tekee jotain mielekästä. Tuo sijoittaja voi lukea vallankumousten historiaa ja unelmoida uudesta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Tämä eläkkeellä oleva opettaja voi olla maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ajavan solidaarisuusryhmän jäsen ja oppia vähitellen arvostamaan nuorten ja radikaalien aktivistitoverien näkemyksiä.27

Merkittävää on se, että enemmistö näistä kunnon valtiokansalaisista, työntekijöistä ja kuluttajista on myös äitejä ja isiä. Kun heidän lapsensa ovat pieniä, he tuottavan kotonaan palkatta valtavat määrät ruokaa, siisteyttä, huolenpitoa ja muita olennaisia palveluja. Usein ainoa seikka, joka estää heitä murtumasta työtaakkansa olla, on ystävien, sukulaisten, naapurien ja muiden vanhempien muodostaman epämuodollisen piirin antama apu.

Vanhempien, työttömien, eläkeläisten ja muiden ihmisten epävirallinen työ ja sitä tukevat sosiaaliset suhteet muodostavat niin laajan kokonaisuuden, että voi puhua vaihtoehtoisesta taloudesta, joka on olemassa jokaisen modernin yhteiskunnan keskellä. Se ei perustu markkinoiden tai kapitalismin logiikkaan eikä se ole myöskään suunnitelmataloutta. Se muistuttaa monissa antropologisissa tutkimuksissa kuvattua lahjataloutta28. Mutta koska vaihtoa ja epämuodollisia, sosiaalisesti säädeltyjä markkinasuhteita esiintyy myös, kyse ei ole puhtaasta lahjataloudesta. Maria Mies ja jotkut muut saksalaiset antropologit kutsuvat tätä subsistenssi- eli toimeentulotaloudeksi29. Globaalissa etelässä tämä talous on tietenkin vielä tärkeämpi kuin pohjoisessa.

Yhteisvauraus

Toimeentulotalouden rinnalla, osittain siihen yhtyen, on tässä ja nyt olemassa toinenkin vaihtoehtotalous. Se perustuu valtavaan yhteisvaurauteen, jonka luonto, yksityiset ihmiset ja yhteisöt ovat luoneet ja luovat jatkuvasti edelleen. Aineellisen yhteisvaurauden konkreettisia ilmentymiä ovat esimerkiksi hengittämämme ilma, lämmittävä aurinko, viilentävät tuulet, se ilmasto, jota yritämme pelastaa, useimpien naisten kyky synnyttää, villit eläimet ja kasvit, useimmat järvet, meret, autiomaat ja suuri osa metsistä, kaupungit ja kylät, julkiset kirjastot, koulut, sairaalat ja halpa joukkoliikenne. Aineetonta yhteisvaurautta ovat suurin osa geneettisestä informaatiosta ja tieteellisestä tiedosta, avoimen lähdekoodin tietokoneohjelmat kuten Linux, paikallinen tieto, kansanviisaus ja terve järki, kansanperinne sekä suuri osa populaari- ja korkeakulttuurista.30

Tämä virallisen talouden rinnalla oleva yhteiskunnan alue ei siis ole ollenkaan vähämerkityksinen: sen olemassaolon jatkuminen ja kunnollinen toiminta ovat usein elämän ja kuoleman kysymyksiä. Siksi ihmiset ovat usein valmiit kamppailemaan silloin, kun epävirallinen talous on uhattuna. Nämä konfliktit ovat yleisiä, koska virallisesta näkökulmasta katsoen epävirallinen sektori näyttäytyy vain käyttämättöminä tai täysin vajaakäyttöisinä resursseina, jotka täytyy saattaa tuotannollisen toiminnan piiriin. Kampailussa epävirallisen talouden puolesta – mitä monet köyhien, maattomien, naisten ja alkuperäiskansojen liikkeet sekä kaupunginosayhdistykset, kylätoimikunnat ja ympäristöryhmät käytännössä tekevät – kehittyy vaihtoehtoisia poliittisen organisoitumisen ja demokraattisen päätöksenteon muotoja31.

Näin ollen sekä politiikassa että taloudessa on jatkuvasti käynnissä suuri määrä erilaista tärkeää toimintaa, sosiaalista vuorovaikutusta, ryhmän muodostusta ja muita prosesseja, jotka eivät ole sulautuneet virallisiin instituutioihin. Tämä voidaan ilmaista myös niin, että yhteiskunnan institutionalisoitumisprosessi on epätäydellinen ja avoin. Tavallaan on olemassa sosiaalinen ylijäämä, joka tekee yhteiskunnan joustavaksi ja selittää monet ilmiöt, joita ei voi ymmärtää pelkästään virallisia rakenteita tarkastelemalla.

Sama pätee yksilötasolla persoonallisuuden tai subjektin muodostukseen. Sekä virallisissa että epävirallisissa rooleissa toimivan ihmisen persoonallisuudessa on monia murtumia.32 Tätä epäjohdonmukaisuutta lisää se, että viralliset instituutiot ovat täynnä sisäisiä ristiriitoja, joita vallitseva ideologia ei useinkaan pysty peittämään. Esimerkiksi valtioiden ja yhtiöiden virallisiin oppeihin kuuluu jaloja periaatteita, joiden tyhjyys on ilmiselvää monille niiden työntekijöille. Näin ollen ihmiset ovat vain osittain kiinnittyneitä virallisiin instituutioihin. Tavallaan on olemassa laaja subjektiivinen ”ylijäämä”. Se kanavoituun toisaalta epävirallisiin toimintoihin, mutta toisaalta se on on olemassa vain tulevan toisenlaisen yhteiskunnan haaveina ja mahdollisuuksina. Niinpä kaikkein uskollisimpien ja uutterimpien työntekijöiden ja kansalaisten siistin ulkomuodon takana voi odottaa yllätys.

Lisäksi on huomattava, että valtioiden ja yhtiöiden kaltaiset instituutiot eivät ole staattisia muodostelmia vaan enemminkin sosiaalisia prosesseja, jotka täytyy luoda uudestaan koko ajan. Ne ovat täynnä sisäisiä jakolinjoja ja kampailuja. Toisaalta työntekijät ja virkailijat, toisaalta omistajat ja johtajat vetävät usein köyttä eri suuntiin ja haluavat tavallaan päästä eroon toisistaan.33

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että kun suuri yhteiskunnallinen muutos on lähtenyt käyntiin, prosessia eteenpäin vieviä voimia on yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ylijäämä, joka tulee yhä enemmän taka-alalta etualalle. Ensisijainen rintamalinja vanhan järjestyksen ja uuden horisontin välillä ei ole ”heidän” ja ”meidän” välillä. Sen sijaan tämä linja jakaa melkein jokaisen sisältä päin kahtia. Tästä perspektiivistä kysymys väkivallasta suurissa yhteiskunnallisissa muutoksissa näyttäytyy uudessa valossa: Ei ole järkeä tappaa ihmistä, jos puolet hänestä on jo puolellasi ja toinen puolikin voi seurata. Yhteiskunnallisen liikkeen ei ole myöskään mieltä yrittää toteuttaa vallankumousta väkisin muista ihmisistä piittaamatta, jos suurin osa näistä on jo osittain kyseessä olevassa liikkeessä tai ainakin ovensuulla norkoilemassa.

Neuvostoblokin romahdus on esimerkki tästä ilmiöstä. Jo vuosikymmeniä ennen suurta muutosta sekä yhteiskunta että ihmiset olivat jakautuneet viralliseen ja epäviralliseen. Lähes jokainen näissä maissa matkustanut törmäsi epäjohdonmukaisuuksiin ja säröihin. Virallisesti ihminen oli tunnollinen virkailija valtiollisessa laitoksessa, mutta käytännössä hän uhrasi suurimman osan ajastaan ja energiastaan ruoan ja muiden välttämättömyyksien järjestämiseen sukulaisilleen tai teki vapaaehtoistyötä kulttuuriperintöä vaalivassa yhdistyksessä. Hän oli kaksoisajattelun mestari. Yhteiskunnan skitsofreniaa ilmaisivat lukemattomat poliittiset vitsit, joita kiersi kaikkialla. Ihmiset työskentelivät välinpitämättömästi ja pienet sabotaasit olivat tuiki tavallisia. Niinpä sekä talous että hallintakoneisto toimivat heikosti. Kun asiat alkoivat muuttua, yksi toisensa jälkeen jopa puolue-eliittiin kuuluneista ihmisistä löysi oppositiossa olleen puoleensa. Pian ontoksi koverrettu yhteiskunta romahti.34

Toinen suhteellisen tuore esimerkki on Argentiina, tuo Länsi-Eurooppaa monessa suhteessa muistuttava maa. Vuoden 2001 talousromahdus muutti lukemattomat hienostorouvat ja porvarillisten arvojen kannattajat muutamassa viikossa radikaalia yhteiskunnallista muutosta vaativiksi ja tekeviksi aktivisteiksi. Virallisen yhteiskunnan lamaantuessa päätöksentekoa ja taloutta alettiin organisoida korttelikomiteoiden, vallattujen tehtaiden ja rahattomien tavaranvaihtopörssien avulla.35

Tyytymättömyyttä luova kulutus

On vielä kolmas olettamus, joka vaikeuttaa suuresti kasvuyhteiskunnan ylittävää yhteiskunnallista ajattelua. Kyse on käsityksestä, jonka mukaan korkealla kulutustasolla on positiivinen yhteys ihmisten hyvinvointiin. Kuitenkin suuri joukko kyselyjä ja tutkimuksia osoittaa, että suhteellisen alhaisen kulutustason jälkeen lisäkulutus ei tee ihmisiä tyytyväisimmiksi tai onnellisimmiksi. Esimerkiksi kun 1990-luvun alussa kyseltiin ovatko ihmiset onnellisia eri puolilla maailmaa, yli 90 % indonesialaisista, filippiiniläisistä , malesialaisista ja hongkongilaisista vastasi myöntävästi, mutta vain 64 % rikkaista japanilaisista piti itseään onnellisina. USA:ssa ihmiset olivat onnellisempia vuonna 1950 kuin vuonna 1990 vaikka asukasta kohti laskettu bruttokansantuote kaksinkertaistui tällä aikavälillä. Vaikka ihmisten tulot ovat viimeisten 50 vuoden aikana keskimäärin nelinkertaistuneet useimmissa vanhoissa teollisuusmaissa, ihmisten itsensä kokema hyvinvointi on pysynyt olennaisesti samana.36

Nämä tulokset näyttävät tilastoharhoilta, mutta niille voidaan löytää yksinkertainen selitys: vaikka kauppakorkeakouluissa ja yliopistoissa opetettava taloustiede esittää ihmisen hyötyään maksimoivana materialistisena olentona, markkinointi – jota opetetaan usein samojen oppilaitosten viereisissä tiloissa – pitää ihmistä sosiaalisena ja henkisenä olentona. Mainonnassa tavarat tehdään mitä erilaisimpien asioiden symboleiksi: voiman, kauneu­den, taiteellisuuden, osaamisen, luotettavuuden, älykkyyden, sosiaalisen me­nes­ty­ksen, mie­hisyyden, naisellisuu­den, seksuaa­li­suu­den, luon­nolli­suu­den, luontoelämysten, jonkin yhteiskun­nal­lisen ryhmän jäsenyyden, valta-aseman jne. Tavaroita ostetaan niihin liitettyjen sosiaalisten, kulttuuristen ja henkisten merkitysten takia. Mutta eiväthän tavarat yleensä tyydytä sosiaalisia, kulttuurisia ja henkisiä tarpeita. Sikäli kuin näin tapahtuu, tyydytys on vain hetkellistä: Mainosten avulla merkitykset siirretään pian äsken hankituista tavaroista taas uusiin tuotteisiin. Eikä näitä uusia voi ainakaan heti ostaa. Tuloksena tästä kaikesta on turhautuminen ja tyytymättömyys.37 Jo 1920-luvulla General Motorsin johtaja totesi: ”Taloudellisen menestyksen avain on tyytymättömyyden järjestelmällinen luominen.”38

Merkityksiä manipuloidaan kulttuurissamme myös yleisemmällä tasolla. Kaupallisissa tiedotusvälineissä johtajista ja muista julkisuuden henkilöistä tehdään tiettyjen kulutuselämäntapojen idoleja. Näiden mallien mukaan eläminen on mahdollista vain harvoille, mutta aina voi yrittää jäljitellä. Seurauksiin kuuluvat muun muassa syömishäiriöt ja epidemian luonteen saanut masennus39.

Johtopäätökset

Ilmastokatastrofin välttämiseksi ihmiskunnan on vähennettävä kasvihuonekaasupäästöjä hyvin nopeasti. Tämä ei ole mahdollista pelkästään teknologiaa muuttamalla. Sitä, mikä määritellään tuotannoksi ja kulutukseksi virallisessa taloudessa, on leikattava. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista nykyisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa, koska se pohjautuu taloudelliseen kasvuun. Siksi yhteiskunnallisten liikkeiden on nopeasti muutettava yhteiskunnan perusrakenteita. Tämä saattaa olla mahdollista, koska samankaltaisia muutoksia on tapahtunut aiemmin ilman suurta väkivaltaa. Sellaisen mullistuksen vaatimat sosiaaliset voimavarat ja energia voidaan saada sosiaalisesta ja subjektiivisesta ”ylijäämästä”, jonka synnyttävät nykyisten yhteiskuntien kahtia jakautuneisuus ja vastaava pirstoutuneisuus ihmisten sisällä. Kulutusyhteiskunnan hylkääminen tällaisessa prosessissa voi osoittautua yllättävän tuskattomaksi, koska moderni kulutus tuottaa luonnostaan tyytymättömyyttä. Taloudellista kasvua ja kulutusutopiaa on käytetty tekosyynä ja korvikkeena, joilla enemmistön kannattamien demokratian ja tasa-arvoisuuden arvojen toteutumista on estetty. Siksi on mahdollista, että suuresta yhteiskunnallisesta muodonmuutoksesta nousisi esiin paitsi pelastettu ilmasto myös tasa-arvoisuuteen perustuva talous ja aidosti demokraattinen poliittinen järjestelmä.



Kirjallisuusluettelo

Abramsky, Kolya (toim.) (2001): Restructuring and resistance, diverse voices of struggle in Western Europe. London, Resres books.

AFP (2009): Top U.N. climate scientist backs big CO2 cuts, 350-ppm goal. AFP, 25.8.2009 http://www.grist.org/article/2009-08-25-top-un-climate-scientist-backs-ambitious-co2-cuts/

Astyk, Sharon (2008): A New Deal or a War Footing? Thinking Through Our Response to Climate Change. Casaubon’s Book, Sharon Astyk’s Ruminations on an Ambiguous Future http://sharonastyk.com/2008/11/11/a-new-deal-or-a-war-footing-thinking-through-our-response-to-climate-change/

Barker, T., I. Bashmakov, L. Bernstein, J. E. Bogner, P. R. Bosch, R. Dave et al. (2007): Technical Summary. Teoksessa Metz, B., O. R. Davidson, P. R. Bosch, R. Dave & L. A. Meyer (toim.): Climate Change 2007: Mitigation. Contribution of Working Group III to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge

Bennholdt-Thomsen, Veronika & Maria Mies (1999): The subsistence perspective, Beyond the globalized economy. Zed Books, London

Bennholdt-Thomsen, Veronika, Nicholas Faraclas & Claudia von Werlhof (toim.) (2001): There is an alternative: subsistence and world-wide resistance to corporate globalization. London, Zed Books.

Berkes, Fikret (toim.) (1989): Common Property Resources, Ecology and Community-Based Sustainable Development. London, Belhaven.

Bickel, J Eric & Lee Lane (2009): An Analysis of Climate Engineering as a Response to Climate Change. Copenhagen Consensus Center, Fredriksberg http://fixtheclimate.com/fileadmin/templates/page/scripts/downloadpdf.php?file=/uploads/tx_templavoila/AP_Climate_Engineering_Bickel_Lane_v.4.0.pdf

Biello, David (2008): From Bad to Worse: Latest Figures on Global Greenhouse Gas Emissions. Scientific American, November 17, 2008 http://www.sciam.com/article.cfm?id=from-bad-to-worse-with-greenhouse-gas-emissions

Bollier, David (2002): Silent theft, The pivate plunder of our common wealth. New York, Routledge

Bookchin, Murray (1996): The third revolution: popular movements in the revolutionary era, Volume I. Cassell, London

Brinton, Maurice (1975[1970]): The Bolsheviks & Workers' Control 1917 to 1921, The State and Counter-Revolution. Solidarity ja Black & Red, London & Detroit http://www.spunk.org/texts/places/russia/sp001861/bolintro.html

Carey, Alex (1997): Taking the risk out of democracy, Corporate propaganda versus freedom and liberty. University of Illinois Press, Urbana

Cato, Molly Scott (2006): Market, Schmarket: Building the Post-Capitalist Economy. New Clarion Press, Cheltenham, UK

Chomsky, Noam (1989): Necessary Illusions, Thought control in democratic societies. CBC Enterprises, Montréal

Chossudovsky, Michel (2001): Köyhyyden globalisointi, Maailmanpankin ja IMF:n uudistusten vaikutuksia. Like, Helsinki

Colectivo Situaciones (2003): ¡Que se vayan todos!, Krise und Widerstand in Argentinien. Assoziation A, Berlin

De Angelis, Massimo (2007): The Beginning of History, Value Struggles and Global Capitalism. Pluto Press, London

Earth System Research Laboratory (2009): Trends in Atmospheric Carbon Dioxide - Global. NOAA, Boulder, Colorado http://www.esrl.noaa.gov/gmd/ccgg/trends/index.html#global

Easterlin, Richard (1997): Will Raising the Incomes of All Increase the Happiness of All?. Teoksessa Goodwin, Neva R, F. Ackerman & D. Kiron (toim.): The Consumer Society. Island Press, Wahington D.C.

Fairclough, Norman (1989): Language and power. Longman, London

Fausel, Claire (2008): Techno-fixes: a critical guide to climate change technologies. Corporate Watch, London http://www.corporatewatch.org.uk/download.php?id=88

Foran, John (toim.) (2002): The Future of Revolutions, Rethinking Radical Change in the Age of Globalization. Zed, London.

Foster, John Bellamy, Brett Clark & Richard York (2008): Ecology, The moment of Truth - An Introduction. Monthly Review, nro 3/60, 1-11

Foucault, Michel (1972): The Archaeology of Knowledge and the Discourse on Language. Pantheon, New York

Goldman, Emma (1970): Living my life, Vol. I-II. Dover, New York http://dwardmac.pitzer.edu/ANARCHIST_ARCHIVES/goldman/living/livingtoc.html

Graeber, David (2004): Fragments of an Anarchist Anthropology. Prickly Paradigm Press, Chigaco http://www.prickly-paradigm.com/paradigm14.pdf

Hansen, J, M Sato, P Kharecha, D W Lea & M Siddall (2007): Climate change and trace gases. Philosophical Transactions of The Royal Society A, nro July/365, 1925-1954 http://pubs.giss.nasa.gov/abstracts/2007/Hansen_etal_2.html

Hansen, J, Mki Sato, P Kharecha, D Beerling, R Berner, V Masson-Delmotte et al. (2008): Target atmospheric CO2: Where should humanity aim?. The Open Atmospheric Science Journal, vol. 2, 217-231 http://arxiv.org/pdf/0804.1126v3

Hansson, Malin (2006): Economic Growth and Happiness in the Western World Today. Department of Sociology, University of Lund http://theses.lub.lu.se/archive/2007/11/13/1194978533-15483-261/Hansson_Malin.pdf

Hawkins, Richard, Christian Hunt, Tim Holmes & Tim Helweg-Larsen (2008): Climate Safety. Public Interest Research Centre, Machynlleth, Wales http://climatesafety.org/downloads/climatesafety.pdf

Helliwell, John F & Robert D Putnam (2004): The social context of well-being. Philosophical Transactions of the Royal Society, B, nro September/359, 1435-1446

Henriques, Julian, Wendy Hollway, Cathy Urwin, Couze Venn & Valerie Walkerdine (1984): Changing the Subject, Psychology, social regulation and subjectivity. Methuen, London

Holloway, John (2002): Change the World Without Taking Power, The Meaning of Revolution Today. Pluto Press, London

IPCC (2007a): Summary for Policymakers. Teoksessa B. Metz, O.R. Davidson, P.R. Bosch, R. Dave, L.A. Meyer (toim.): Climate Change 2007: Mitigation. Contribution of Working Group III to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge http://www.mnp.nl/ipcc/pages_media/AR4-chapters.html

IPCC (2007b): Summary for Policymakers of the Synthesis Report of the IPCC Fourth Assessment Report. Intergovernmental Panel on Climate Change http://www.ipcc.ch/pdf/assessment-report/ar4/syr/ar4_syr_spm.pdf

Isomäki, Risto (2008): 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen. Tammi, Helsinki

Kerr, Richard A. (2007): Pushing the Scary Side of Global Warming. Science, nro 5830/316, 1412 - 1415

Kurz, Robert (1999): Schwarzbuch Kapitalismus: ein Abgesang auf die Marktwirtschaft. Eichborn, Frankfurt am Main

Leiss, William (1978): The Limits to Satisfaction, On Needs and Commodities. Marion Boyars, London

Levine, Bruce E. (2007): Mass society and mass depression. The Ecologist, nro October/2007, 48-51

Lowes, Russell (2008): Net Energy from Energy Production, Nuclear Energy is a Money Grab. . .. Safe Energy Analysts http://arizona.typepad.com/safeenergyanalyst/net_energy_from_energy_production/

Lummis, C. Douglas (1996): Radical democracy. Cornell University Press, Ithaca

Mauss, Marcel (1999): Lahja, Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Tutkijaliitto, Helsinki

McCracken, Grant (1988): Culture and Consumption, New Approaches to the Symbolic Character of Consumer Goods and Activities. Indiana University Press, Bloomington

McMullen, Catherine & P. Jason Jabbour (toim.) (2009): Climate Change Science Compendium. UNEP, Nairobi. http://www.unep.org/compendium2009/PDF/compendium2009.pdf

McMurtry, John (1999): The cancer stage of capitalism. Pluto, London

Monbiot, George (2008): One Shot Left. Guardian, November 25, 2008 http://www.monbiot.com/archives/2008/11/25/one-shot-left/

Oppenheimer, Michael, Brian C. O'Neill, Mort Webster & Shardul Agrawala (2007): The Limits of Consensus. Science, nro 5844/317, 1505 - 1506

Paige, Jeffry M (2002): Finding the Revolutionary in the Revolution: Social Science Concepts and the Future of Revolution. Teoksessa Foran, John (toim.): The Future of Revolutions, Rethinking Radical Change in the Age of Globalization. Zed, London, 19-29

Pimentel, David, Tad Patzek, Florian Siegert, Mario Giampietro & Helmut Haberl (2007): Concerns over notes on biofuels in IPCC AR4 Mitigation report and SPM. Letter to Dr Rajendra Pachauri, Chairman, IPCC http://www.grain.org/agrofuels/IPCC-Letter-to-DrRKPachauri.pdf

Rankin, Jennifer (2009): Sweden talks tough on climate. European Voice, 26.06.2009 http://www.europeanvoice.com/article/2009/06/sweden-talks-tough-on-climate/65339.aspx

Rifkin, Jeremy (1994): Laid off! Computer technologies and re-engineered workplace. The Ecologist, nro 5/24, 182-188

Robock, Alan (2009): A biased economic analysis of geoengineering. RealClimate http://www.realclimate.org/index.php/archives/2009/08/a-biased-economic-analysis-of-geoengineering/

Romaña, Alfredo L de (1989): An Emerging Alternative to Industrial Society, The Autonomous Economy, Part 1: The Vernacular/Informal Sphere vis-à-vis the Formal/Industrial Sector. Interculture, nro 3/XXII, 79-169

Sklair, Leslie (2002): Globalization, Capitalism & Its Alternative. Oxford University Press, Oxford

Solnit, David (toim.) (2004): Globalize Liberation, How to uproot the system and build a better world. City Lights Books, San Francisco.

Spratt, David (2007): The 2-degree target, How far should carbon emissions be cut?. Carbon Equity Project, Yarraville, Australia www.carbonequity.info/PDFs/2degree.pdf

Stern, Nicholas (2007): The Economics of Climate Change, The Stern Review. Cambridge University Press, Cambridge http://www.hm-treasury.gov.uk/stern_review_final_report.htm

Tammilehto, Olli (2003): Yhden taalan kysymys, Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like, Helsinki

Temple, Dominique (1988): The policy of the 'Severed Flower', A letter to the kanak. Interculture, nro 98/1988, 10-35

Tin, Tina (2008): Climate change: faster, stronger, sooner, A European update of climate science, An overview of the climate science published since the UN IPCC Fourth Assessment Report. WWF European Policy Office, Brussels http://assets.panda.org/downloads/wwf_science_paper_october_2008.pdf

Trainer, Ted (2008): A critique of the Stern and IPCC analyses of CO2 mitigation: Consumer-capitalist society cannot solve the problem. The International Journal of Inclusive Democracy, nro 4/4, http://www.inclusivedemocracy.org/journal/vol4/vol4_no4_trainer_critique_stern.htm

Tyner, Gene (2002): Net Energy from Nuclear Power. Minnesotans For Sustainability http://www.mnforsustain.org/nukpwr_tyner_g_net_energy_from_nuclear_power.htm

Veenhoven, Ruut (2008): World Database of Happiness, Continuous register of scientific research on subjective appreciation of life. http://www1.eur.nl/fsw/happiness/

Voline (1990[1947]): The Unknown Revolution. Black Rose Books, Montréal

We Are Everywhere (2007): Que Se Vayan Todos: Argentina's Popular Rebellion. http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/free/imf/argentina/txt/2002/0918que_se_vayan.htm

1Barker et al. 2007, IPCC 2007b, Hawkins et al. 2008

2Hawkins et al. 2008, 14

3Ks. esim. AFP 2009

4Ks. esim. Hansen et al. 2007, Kerr 2007, Oppenheimer et al. 2007

5Ks. esim. Tin 2008

6Monbiot 2008

7Ks. esim. Hansen et al. 2008, Hawkins et al. 2008, Spratt 2007

8AFP 2009

9Rankin 2009

10Earth System Research Laboratory 2009

11Ks. esim. Astyk 2008

12Tyner 2002

13Ks. Lowes 2008

14Stern 2007, IPCC 2007a

15Stern 2007, Trainer 2008, Foster et al. 2008

16Ks. Trainer 2008, Pimentel et al. 2007

17McMullen & Jabbour 2009,8 , Tin 2008

18Biello 2008

19Ks. esim. Isomäki 2008, Fausel 2008, Bickel & Lane 2009, Robock 2009

20Niin kutsuttu Sayn laki klassisessa poliittisessa taloustieteessä on heijastusta tästä oivalluksesta, ks. esim. Kurz 1999

21Ks. Carey 1997, Chomsky 1989

22Ks. esim. Sklair 2002

23Ks. esim. Foran 2002, Bookchin 1996, Graeber 2004

24Paige 2002

25Ks. esim. Brinton 1975[1970], Voline 1990[1947], Goldman 1970

26Ks. esim. Chossudovsky 2001

27Yhteiskunnan institutionalisoinnin näkemisestä epätäydellisenä ja monia ristiriitoja sisältävänä prosessina, jonka sisällä toisenlainen maailma on jo olemassa ks. esim. Holloway 2002, De Angelis 2007

28Lahjataloudesta ks. esim. Mauss 1999, Temple 1988

29Bennholdt-Thomsen & Mies 1999, Bennholdt-Thomsen et al. 2001. Alfredo L. de Romaña nimittää sitä autonomiseksi taloudeksi, Romaña 1989

30Ks. Lummis 1996, McMurtry 1999, Berkes 1989, Bollier 2002, Tammilehto 2003

31Ks. esim. Solnit 2004, Abramsky 2001, Graeber 2004

32Subjektin epäyhtenäisyydestä ks. esim. Henriques et al. 1984, Fairclough 1989, Foucault 1972

33Holloway 2002

34Tämä perustuu osittain omiin havaintoihini. Tein noin 20 matkaa Neuvostoliittoon, Puolaan ja DDR:ään sekä niiden seuraajavaltioihin vuosina 1986-1996.

35Ks. esim. Colectivo Situaciones 2003, We Are Everywhere 2007

36Ks. esim. Easterlin 1997, Veenhoven 2008, Hansson 2006, Helliwell & Putnam 2004

37Ks. esim. Leiss 1978, McCracken 1988

38Rifkin 1994

39Ks. esim. Cato 2006, Levine 2007. Tässä ei tietenkään väitetä, että oireiden ainoa syy olisi mielikuvamainonta ja kaupallinen media.

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

14.05.10