body

Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kultttuurivihkojen numerossa 6/2002. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Vaatiiko rikkauden vallitseva muoto toisten ihmisten köyhyyttä?


On tavallista puhua tai jopa ajatella, että rikkaat ovat tahdostaan riippumatta hyväntekijöitä: heidän veronsa, työnsä tai pääomasijoituksensa tekevät suoraan tai välillisesti köyhien olot huomattavasti paremmaksi kuin mitä ne olisivat ilman rikkaita. Tähän perustuu esimerkiksi seuraavan periaatteen tärkeys tunnetun yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa: tuloerot ovat hyviä ja oikeudenmukaisia, “kun ne hyödyttävät huonoimmassa asemassa olevia”. Jos Rawls ja hänen hengenheimolaisensa kuten Terho Pursiainen eivät uskoisi hyödyttämistä todella tapahtuvan, he tuskin tätä periaatetta korostaisivat.

Rikkaat hyväntekijöinä -ajattelu on lähtökohtana suurimmassa osassa vallitsevaa taloudellista ajattelua. Piilevänä olettamuksena on, ettei rikkauden hankkimisella ole mitään negatiivisia ulkoisvaikutuksia köyhiin. Tämän ajattelun sisäistäneet vasemmistolaisetkin uskovat tasa-arvoisuudessa olevan kysymys vain siitä, että osa rikkaiden rikkaudesta saadaan verotuksella tai palkkataistelulla köyhille.

Minulla oli tilaisuus viettää alkuvuodesta viisi viikkoa Intiassa ja tutkia sikäläistä keskustelua köyhistä ja rikkaista – sekä myös itse köyhyyttä ja rikkautta. Maan bruttokansantuote on kasvanut 80-luvun lopulta lähtien suhteellisen nopeasti. Siksi väitetään yleisesti, että köyhien määrä on Intiassa pienentynyt 90-luvulla. Tätä esittävät myös jälleen kerran laskutavaltaan muutetut viralliset köyhyystilastot. Koska lähes joka kuudes ihminen asuu Intiassa, maan tilanteella on suuri merkitys arvioitaessa koko maailman köyhyystilannetta. Intian ja Kiinan taloudellisen kasvun perusteella onkin väitetty maailman köyhyyden ratkaisevasti vähentyneen viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana.

Kuitenkin monet Intiassa haastattelemani tutkijat, aktivistit ja köyhät ihmiset kertoivat jotakin muuta: kurjuus ja ihmisten epätoivo ovat vain lisääntyneet. Miten näihin keskenään ristiriitaisiin näkemyksiin oikein olisi suhtauduttava? Yhden avaimen asian ymmärtämiseen tarjosi haastattelemani kansantaloustieteilijä Jaya Mehta, joka on monena vuonna osallistunut virallisia näkemyksiä kritisoivan “Alternative Economic Survey” -raportin tekemiseen. Hänen mukaansa Intiassa köyhyysraja on määritelty ihmisten välttämättä keskimäärin tarvitseman päivittäisen kalorimäärän perusteella. Tämä on järkeenkäypää, sillä ihminen, joka ei saa riittävästi ruokaa on lähes poikkeuksetta köyhä. Raja on maaseudulla se kulutustaso, jonka vallitessa ihminen saa päivittäin 2400 kaloria vastaavan ruokamäärän. Kaupunkialueilla raja on jonkin verran alhaisempi ja vastaa 2100 kaloria. Tämän määrittelyn Intian suunnittelukomissio teki 1970-luvulla. Vuosien 1973-74 kulutuskyselytutkimuksen perusteella se päätteli, että nämä rajat vastasivat 57 rupian ja 49 rupian henkeä kohden laskettu kuukausikulutusta. Kysymys ei siis ole siitä, että köyhyysrajalla oleva ihminen käyttäisi nuo summat kokonaisuudessaan ruokaan: summat vastaavat “kulutuskoria”, johon sisältyy muun ohessa ruokaa mainittuja kalorimääriä vastaavasti.

70-luvun jälkeen Intian yhteiskunta ja talous ovat tietenkin muuttunut suuresti, joten 57 ja 49 rupiaa eivät enää vastaa 2400 ja 2100 kaloria. Jostain syystä kuitenkin ainoa tarkistus joka rupiamääräiseen köyhyysrajaan on tehty, koskee hintamuutoksia: inflaatiotarkistetut rajat esimerkiksi vuosille 1993-94 olivat 281 ja 206 rupiaa. Kuitenkin Intian viralliset kulutuskyselyt paljastava,t että paitsi hinnat myös köyhien kulutuksen rakenne on muuttunut paljon 20 vuodessa. Rahaa meni entistä enemmän muuhun kuin ruokaan. Lisäksi viljojen sijasta rahaa kului aikaisempaa enemmän muihin elintarvikkeisiin. Nämä muutokset liittyivät ensisijaisesti yhteiskunnan rakenteellisiin muutoksiin: Monet välttämättömät, valkuaisainepitoiset elintarvikkeet ovat kallistuneet suhteessa muihin mm. yhteismaiden häviämisen seurauksena. Työpaikat ja markkinat ovat kaikonneet kylistä, jolloin ihmiset joutuvat käyttämään enemmän rahaa matkustamiseen. Julkisten terveyspalvelujen laatu on heikentynyt ja ihmisten omiin taitoihin perustuva perinteiden lääketiede rappeutunut, joten joudutaan turvautumaan maksullisiin palveluihin.

Kaikkien näiden muutosten seurauksena 281 ja 206 rupiaa vastasivat todellisuudessa enää 1890 ja 1970 kaloria. Toisin sanoen köyhyysrajan määritelmä olikin “huomaamatta” muuttunut ratkaisevasti 20 vuodessa! Jos määritelmä halutaan säilyttää, on rahamääräiset köyhyysrajat nostettava 381 ja 325 rupiaan. Tämä merkitsee äärimmäisen köyhien määrän nousua 324 miljoonasta 636 miljoonaan. Muutos on niin suuri, että sen huomioonottaminen vaikuttaisi olennaisesti myös maailmanlaajuisiin köyhyystilastoihin.

Tässä intialaisten tutkijoiden esittämässä muutoksessa köyhyystilastoihin ei ole kysymys siitä, että yhtäkkiä siirryttäisiin absoluuttisen köyhyyden käsitteestä suhteellisen köyhyyden käsitteeseen: köyhyyttä ei tässä määritellä suhteessa keskimääräiseen tulotasoon vaan määritelmän pohjana on edelleen sama ihmisen absoluuttinen tarve saada tietty määrä kaloreita. On vain niin, että muuttuneissa olosuhteissa tämä kalorimäärä saadaan aikaisempaa suuremmalla inflaatiokorjatulla rahamäärällä.

Siis taloudellisen kasvun mittaama rahallisen rikkauden lisääntyminen ja Intian keskiluokan selvä rikastuminen on tapahtunut samanaikaisesti kuin köyhyys on lisääntynyt. Mutta onko kyseessä vain satunnainen yhteisvaihtelu ilman syy-seuraus-suhdetta? Monenlaisia yhteyksiä rikkaiden rikastumisen ja köyhien köyhtymisen välillä näyttää kuitenkin olevan. Esimerkiksi yhteismaiden katoaminen liittyy metsäteollisuuden laajenemiseen, patojen rakentamiseen ja muihin vesistöjärjestelyihin sekä uusiin valtateihin. Näiden hankkeiden keskeisenä syynä taas on rikkaiden ja keskiluokan pyrkimys rikastua ja omaksua yhä tarkemmin länsimainen kulutuselämäntapa. Sama pätee paikallistalouden heikkenemiseen, joka pakottaa köyhät käyttämään rahaa matkustamiseen. Talouden keskittäminen suuriin yksiköihin ja paikallistuotantoa korvaava tuonti liittyvät rikkaiden talouden kasvuun. Julkisten palvelujen heikentäminen korruption ja yksityisten palvelujen suosimisen seurauksena liittyy niin ikään harvojen rikastumiseen.

Näin ollen Intian köyhät köyhtyvät siis todellakin juuri siksi, että rikkaat ja keskiluokka rikastuvat. Muualla kolmannessa maailmassa yhteys on useimmiten vielä selvempi: kun rikkaat rikastuvat bruttokansantuotteen pysyessä suurin piirtein samana, ei ole vaikea keksiä mistä rikkaus on peräisin. Toisaalta talouden globalisaatio merkitsee sitä, että kolmannen maailman rikkaiden ja keskiluokan rikastuminen rikastuttaa Suomea ja muita läntisiä teollisuusmaita. Esimerkiksi Nokia-Suomi on tehnyt kännykästä “välttämättömän” jokaiselle itseään kunnioittavalle intialaiselle ylemmän keskiluokan edustajalle, eivätkä kännykkärahat suinkaan synny tyhjästä. 

Globaali rikastuminen onkin siis selvästi lisännyt köyhyyttä. Se, että tämä johtopäätös tuntunee useimmista yllättävältä ja epäuskottavalta, johtunee rikkauden analysoinnin poisjäämisestä useimmista köyhyystarkasteluista. Rikkauden ymmärtämisen jäljille voi johtaa rikas-sanan etymologia. Englannin rich, ranskan riche, saksan reich, ruotsin rik (josta suomen rikas) ja venäjän богатый (bogatyj, josta suomen pohatta) viittaavat kaikki alkuperäisessä tai nykyisessä rinnakkaismerkityksessään valtaan, venäjän sana jopa jumalan kaltaisuuteen. Kysymys lienee siitä, että aiemmin valta oli selvästi ensisijaista: se merkitsi kykyä käskeä niitä, jotka tuottivat käskijälle aineellista rikkautta. Nykyisin asia näyttää sen sijaan olevan toisin päin: aineellinen rikkaus tuottaa kyvyn käyttää hyväksi toisten työvoimaa. Kuitenkin tarkkaan analysoitaessa modernissakin yhteiskunnassa valta tulee ensin. Valta on vain aikaisempaa enemmän rakenteellista ja siksi näkymätöntä: se, että raha panee köyhät tekemään hikihatussa töitä rikkaiden puolesta johtuu historiallisesti ja rakenteellisesti siitä, ettei heillä ole muita mahdollisuuksia tulla toimeen. Näin ollen vallitseva rikkaus on edelleen valtakäsite. Koska valta herruus-mielessä edellyttää aina alistettuja, rikkaita voi olla vain jos on myös köyhiä. Tämä voi vaikuttaa oudolta, mutta kun tarkastellaan historiaa ja köyhien maiden nykyisyyttä, ajatus saattaa näyttää järkeenkäyvemmältä.

Yhteismaat ja muut yhteisöllisesti käytetyt resurssit ovat elättäneet köyhiä ympäri maailmaa. Köyhät ovat menettäneet riippumattomat toimeentulomahdollisuutensa valtakamppailussa, jossa yhteismaat ja muut yhteisalueet on yksityistetty tai tuhottu. Tässä prosessissa pienviljelijät on ajettu niin ahtaalle, että he ovat myyneet maansa, ja köyhien omia elinkeinoja tukevat yhteisölliset, kulttuuriset ja teknologiset rakenteet on tuhottu.

Tämä kehityskulku alkoi jo feodalismin ja muiden kapitalismia edeltävien valtajärjestelmien aikana. Kuitenkin vasta kapitalismin nousun myötä yhteismaiden anastamisesta tuli keskeinen historiallinen muutossuuntaus. Osa entisistä viljelijöistä saattoi ansaita elantonsa käsityöläisinä. Käsityötaidot ja tarvittavat tiedot olivat myös eräänlainen yhteisalue (“commons regime”): niiden oppiminen oli mahdollista köyhien perheiden lapsille ja paikallinen yhteisö hallitsi oppimis- ja tiedonsiirtymisprosessia. Lisäksi itsenäiset käsityöläiset saattoivat päättää, miten he jakavat aikansa myyntituotteiden valmistuksen ja omaan käyttöön tarkoitetun, ruokaan yms. liittyvän tuotannon välillä. Näin he saattoivat yleensä pitää kurjuuden loitolla.

Kuitenkin myös tämä yhteisalue suljettiin kapitalismin kehityksen seuraavissa vaiheissa. Tehdasjärjestelmä ja uudenlaiset koneet vähensivät ratkaisevasti kansan keskuudessa kehittyneiden taitojen ja tietojen merkitystä elannon lähteenä. Ensinnäkin tehtaat ja koneet tekivät suuren joukon käsityöläisiä työttömiksi johtavissa teollisuusmaissa ja vielä suuremmat joukot niiden ulkopuolella maissa, jonne nämä veivät halvennettuja tuotteitaan. Toiseksi ne käsityöläiset, jotka oli integroitu tehdasjärjestelmään, eivät enää voineet päättää aikabudjetistaan ja saattoivat käyttää vain pientä osaa taidoistaan ja tiedoistaan. Itse asiassa työläisten ajan omiminen eikä uusi teknologia oli ensimmäisten tehtaiden tehokkuuden salaisuus.

Kaikesta huolimatta taidot, joita yhä tarvittiin ja jotka ihminen saattoi omaksua vain hitaasti, antoivat käsityöläisille jonkin verran itsenäisyyttä: heitä ei voinut kohdella koska tahansa poisheitettävänä roskajoukkona. Poliittisesti suuntautunut teknologian kehitys kuitenkin hävitti pian tämän pienen autonomian saarekkeen. Kerran toisensa jälkeen käyttöön otettiin nimenomaan sellaisia keksintöjä, jotka tekivät tarpeettomiksi entisten käsityöläisten ammattitaidon. Näin heistä tuli helpommin korvattavia ja siten helpommin käsiteltäviä. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että usein tuotteiden laatu huononi.

Esimerkiksi kutoja James Hargreavesin keksimä kuuluisa Kehruu-Jenny ei koskaan yleistynyt, sillä se toimi vain ammattitaitoisen kutojan valvonnassa. Sen sijaan rahanahneen parturin Richard Arkwrightin samoihin aikoihin kehittämä, aivan eri periaatteella toimiva kehruukone levisi nopeasti: se teki ihmisten taidot tarpeettomiksi.

Kun kansan keskuudessa kehittyneisiin tietoihin ja taitoihin perustuva yhteisalue oli näin suljettu ja korvattu asiantuntijatieto- ja patenttijärjestelmällä, työläisillä oli vielä yksi yhteisresurssi, johon turvautua. Se oli “sosiaalinen yhteisalue”: heidän oma yhteisönsä ja sen epämuodolliset ja muodolliset organisaatiot. Tällä alueella he saattoivat organisoida keskinäistä apua sekä kehittää strategioita ja koota voimia kamppailuun talouselämän eliittiä ja kapitalismimyönteistä valtiokoneistoa vastaan. Myös tätä yhteisaluetta on ratkaisevasti heikennetty kehittämällä poliittista teknologiaa. Sellaisia koneita ja tiedotusjärjestelmiä on kehitetty ja otettu käyttöön, jotka ovat helpottaneet työläisten valvontaa tehtaissa ja heikentäneet heidän yhteisöjään vapaa-aikana.

Esimerkiksi niiden tehtävien määrää, jotka vaativat edes jonkin verran taitoa, voitiin pienentää suurentamalla koneen kokoa. Näin oli mahdollista vähentää aikuis- ja lisätä lapsityövoimaa, jota oli helppo käsitellä. Teollistamisen keskeinen puolustaja Andrew Ure kirjoitti vuonna 1835: "Kaksinkertaistamalla kehruukoneen suuruuden voi omistaja päästä eroon vastahankaisista ja välinpitämättömistä kehrääjistä ja tulla näin taas tehtaansa herraksi, mikä ei ole mikään merkityksetön etu."

Edellä esitetty hahmottaa pääpiirteittäin yhteisalueiden sulkemisen historiallisia vaiheita läntisissä teollisuusmaissa. Kuitenkin nämä vaiheet eivät ole vain peräkkäisiä vaan myös rinnakkaisia. Yhteismaiden sulkeminen tai aitaaminen käsitteen alkuperäisessä merkityksessä on edelleen tavallinen ilmiö köyhissä maissa. Hakkuulupien myöntäminen suurille yhtiöille valtion virallisesti omistamiin metsiin, suurten patojen, teiden yms. rakentaminen sekä yhteiskunnallisesti omistetun maan yksityistäminen sulkevat tai tuhoavat yhteismaita, jotka ovat olleet miljoonien ihmisten toimeentulon perusta. Ihmiset, jotka ovat onnistuneet elämään siedettävästi – tai jopa mielekkäästi tai nautinnollisesti – vajoavat kurjuuteen.

Kuitenkin yhteisalueiden anastamiseen liittyy köyhässä Etelässä myös uusi aspekti. WTO-sopimuksiin kuuluvan TRIPs-sopimuksen perusteella ylikansalliset yhtiöt voivat nykyisin patentoida siemenlajikkeita ja muuta geneettistä materiaalia sekä myös perinteisiä menetelmiä, joilla luonnon- ja viljelykasveja on käytetty hyväksi. Näin ne sulkevat tietoyhteisalueen, jonka ovat kehittäneet miljardien vuosien biologinen evoluutio sekä tuhannet keräilijä-, kalastaja-, metsästäjä-, puutarhuri- ja viljelijäsukupolvet.

Näin ollen ne valtarakenteet, jotka tekevät rikkaille mahdolliseksi käyttää hyväksi köyhien työtä, on luotu tuhoamalla yhteisalueita kaikkialla ja kaikilla tasoilla. Siellä, missä tämä kehitys on pitkällä, köyhille jää korkeintaan kolme vaihtoehtoa: olla palkkatyöläinen, olla alistettu pientuottaja tai nähdä nälkää. Useinkaan kaksi ensin mainittua vaihtoehtoa eivät ole olleet viimeistä parempia. Palkkatyö on aiheuttanut valtavasti nöyryytyksiä, kärsimyksiä, sairauksia ja ennenaikaisia kuolemia. Tämän lisäksi palkkatyön valitseminen merkitsee usein myös nälkää: palkat ovat liian alhaiset, työtä on vain ajoittain eikä kaikille riitä palkkatyötä lainkaan. Alistettujen pientuottajien tilanne on yhtä huono. He tuottavat pienessä mittakaavassa maataloustuotteita, käsitöitä, palveluksia sekä ennen kaikkea eläviä ihmisiä ja työvoimaa kapitalistiseen, rikkautta kasaavaan talouteen. Näiden olennaisten tehtävien suorittamisesta pientuottajille – joista suurin osa on naisia – maksetaan mitättömän vähän, jos ylipäänsä mitään.

Yhteisalueiden sulkemisen ja rikkautta ylläpitävien valtarakenteiden luomisen seurauksena maailman tila on monissa olennaisissa suhteissa erittäin huono. Tässä maailmassa köyhänä oleminen merkitsee kärsimyksiä ja useimmat köyhät yrittävät saada edes hiukan rikkauksia. Jotkut heistä onnistuvatkin tässä – muiden köyhien vahingoksi. Mutta onneksi yhteisalueiden sulkemista ja hävittämistä ei ole lähimainkaan viety loppuun. Edelleen on runsaasti sellaista vaurautta, joka ei ole rikkauden muodossa. Tätä vaurautta voidaan kutsua yhteisvauraudeksi – englanniksi common wealth. Tällä termillä on aivan toisenlaiset sivumerkitykset kuin rikkaudella. Yhteen kirjoitettuna commonwealth on vanha latinan res publica -sanan käännös, ja Oxford English Dictionaryn mukaan sen yksi merkitys on demokraattinen tasavalta.

Yhteisvauraus on vielä toistaiseksi valtava, ja yksilöt, yhteisöt ja luonnonprosessit luovat ja uusintavat sitä koko ajan. Osa yhteiskunnallisesta yhteisvauraudesta on valtioiden, kuntien ja muiden julkisyhteisöjen luomaa. Kuitenkin jopa teollisuusmaissa ja reaalisosialismissa suuri osa siitä syntyy yhteiskunnan epävirallisella eli autonomisella alueella: kodeissa, epävirallisessa vaihdossa, palkattomassa taiteellisessa, poliittisessa ja tutkimustyössä, paikallisyhteisöissä ja yhteiskunnallisissa liikkeissä. Koska epävirallisen talouden toimintalogiikkana on usein yhteisöjen vahvistaminen, jopa yksityisen vaurauden lisääminen epävirallisella sektorilla voi samalla luoda yhteisvaurautta.

Konkreettisia aineellisen yhteisvaurauden muotoja ovat esimerkiksi ilma, jota hengitämme, aurinko, joka lämmittää meitä, tuulet, jotka viilentävät meitä, useimpien naisten kyky synnyttää, villit eläimet ja luonnonkasvit, joet ja useimmat järvet, meret, aavikot ja suuri osa metsistä, kaupungit ja kylät, julkiset kirjastot, koulut, sairaalat ja halvat liikennevälineet. Aineettomasta yhteisvauraudesta esimerkkejä ovat suurin osa geneettisestä informaatiosta ja tieteellisestä tiedosta, paikallinen tieto, kansan viisaus ja tavallinen terve järki, kansankulttuuri sekä suuri osa populaari- ja korkeakulttuuria.

Kun yhteiskunnassa on kohtalainen määrä yhteisvaurautta ja sen laadullinen spektri on sopiva, ihmiset voivat olla köyhiä olematta kurjia. Vaikka heillä olisi hyvin vähän tuloja ja omaisuutta, he voivat tyydyttää elintärkeät tarpeensa. Heillä on riittävästi taloudellista, poliittista ja kulttuurista autonomiaa pystyäkseen ajattelemaan rikkauslogiikan ulkopuolella ja vastustaakseen sitä, että heidät jatkuvasti alistetaan rikkaiden vaatimuksille. Vain tilanteessa, jossa myös köyhillä on jonkin verran valtaa, on aito demokratia mahdollinen.

Vallitsevan rikkauden muodon alistavan ja köyhyyttä luovan luonteen tiedostaminen ja olemassa olevan yhteisvaurauden havaitseminen olisi tietenkin vaarallista niiden kannalta, joiden identiteetti rakentuu rikkauksien kasaamisesta. Ihmiset voisivat alkaa haaveilla vaihtoehtoisesta, yhteisvauraudelle perustuvasta yhteiskunnasta, jossa ei olisi kurjuutta. Niinpä on täytynyt kehittää ja levittää suuri joukko ideologioita, jotka tekevät vallitsevasta rikkauden muodosta täysin luonnollisen ja hävittävät näköpiiristä suuren osan yhteisvauraudesta.

Keskeinen näistä ideologioista on vallitseva kansantaloustiede. Sille yhteisvaurautta ei ole olemassa, koska sillä ei ole hintaa. Nimittäin hinta voi olla vain sillä vauraudella, josta on vallitsee yhteiskunnallisesti määräytynyt niukkuus. Tämä kvasitiede tekee yhteiskunnallisesta valtakamppailusta, jossa rikkaat alistavat köyhät, luonnonilmiön, jota hallitsevat suoraan klassisesta fysiikasta lainatut matemaattiset kaavat. Koska kansantaloustiede tekee meidät sokeiksi sille, mitä tapahtuu suurimmalle osalle vauraudestamme, se voi väittää meidän elävän paremmin kuin koskaan samalla kun suurin osa maailman ihmisistä kurjistuu kurjistumistaan ja kaiken vaurautemme perustana olevat luonnonprosessit heikkenevät heikkenemistään.

Onneksi monet kriittiset ajattelijat ovat tehneet aukkoja tähän ideologiseen sumuverhoon ja maailmantilan mielettömyys on valjennut hyvin monille. Mutta edelleen olennainen kamppailu käydään ajattelun ja tutkimuksen kentällä: leviääkö “sumutus” vai “valaistus”. Siksi jokaisella tutkijalla, kirjoittajalla ja intellektuellilla on edessään tärkeä valinta: osallistuuko vallitsevien ideologioiden vahvistamiseen samalla henkilökohtaisesti rikastuen vain osallistuuko niiden purkamiseen ja vaihtoehtoisten ajattelutapojen luomiseen samalla usein henkilökohtaisesti köyhtyen mutta yhteisöllisesti vaurastuen?

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun

24.01.03