Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on ilmestynyt Muutoksen kevään numerossa 1/1996.

Ketkä ovat realisteja?

  1.  Herroiksi ja herrain ystäviksi 1 
  2. Ongelmageneraattorien kammessa 2 
  3. Laidan liike ja liikkeen loppu 3 
  4. Monimieli 4
  5. Tuhkasta timantteja 5 
  6. Eli siis... 6
Politiikassa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa "realisteja" ovat ne, jotka tavoittelevat vain saavutettavissa olevia päämääriä keinoilla, jotka todella niihin johtavat. Heidät nähdään "idealistien", "utopistien" ja "taivaanrannan maalareiden" vastakohtina. Useimmiten ajatellaan, että käytännössä realisteja ovat puoluepoliitikot, lobbarit ja urahakuiset organisaatioihmiset. Mutta saavuttavatko he omia poliittisia päämääriään? Olisiko mah dollista, että realistit löytyvätkin halveksittujen utopistien joukosta?

1960-luvun alusta lähtien yhteiskunnallisten liikkeiden aalto toisensa jälkeen on vavahduttanut maapallon yhteiskuntia ja radikalisoinut merkittävän joukon ajattelevia ja herkkiä ihmisiä. Monelle älykkäälle nuorelle, lukeneelle aikuiselle, viisaalle vanhukselle ja tarmokkaalle työläiselle on käynyt it sestään selväksi, että tavoittelemisen arvoinen yhteiskunta on sotimaton, myrkyttämätön, tuhlaamaton, kiduttamaton, sortamaton, kapitalisti ton, suurvallaton tai hierarkiaton.

Herroiksi ja herrain ystäviksi

Useimmat radikaalit ovat muutamien vuosien liikehtimisen jälkeen jättäneet yhteiskunnallisen toiminnan ja siirtäneet elämänsä painopisteen muille kentille. Pieni sitkeä joukko on kuitenkin jatkanut "poliittisina eläiminä". Joukon näkyvin osa on nyt se, joka tässä jutussa saa konnan roolin: näille ihmisille on nimittäin tapahtunut tohtori-jekyllmäinen muodonmuutos.

Yleensä kunkin liikkeen alkuvaiheissa vedotaan kaikkiin ihmisiin. Myöhemmin kuitenkin huomataan, ettei tämä riitä: jotain on tehtävä vallalle, joka jarruttaa tai estää liikkeen haluamia muutoksia. Kun vallanpitäjät eivät audiensseilla, adresseilla ja aktioilla tokene, päättää mainittu pieni mutta sitkeä radikaalijoukko, että ainoa realistinen muutosstrategia on keskittää voimavarat "päättäjien" parantamiseen. Jotkut joukosta ryhtyvät ammattimaisiksi lobbareiksi: he yrittävät muuttaa senhetkisiä vallanpitäjiä parlamenttien portaikoissa, ministerien minuutteina, yhtiöiden ylätasanteilla, päättäjien päivällisillä, konferenssien katkoilla tai valtuuskuntien vapaa-aikoina.

Toiset taas haluavat vaihtaa päättäjät meikäläisiin tai muuten hyviin ihmisiin. Tämä "pitkä marssi halki instituutioi den" on tapahtunut kahdella tavalla. Näkymättömämpi tapa on alkanut hakeutumalla yhtiön, ministeriön tai muun tärkeän organisaation palvelukseen toivossa kivuta vähitellen sen huipulle. Tutumman marssijärjestyksen ensimmäinen etappi on ollut puo lueeseen liittyminen tai uuden perustaminen. 

Herroiksi tai "herrainmuuttajiksi" ryhtyneet radikaalitoverit ja heidän organisaa tiokoneensa ovatkin menestyneet. Monet järjestökonkarit ovat alansa virallisten komiteoiden ja toimikuntien itseoikeutettuja jäseniä sekä parlamenttivaliokuntien kysyttyjä asiantuntijoita. Washington D.C.:n ammattiaktivistit ovat kehittäneet lobbauksen korkeaksi teknologiaksi, jota yksityiset firmat ovat ryhtyneet käyttämään kaupallises ta hyväksi. 

Jotkut hivuttautumistaktiikan omaksuneetkin ovat onnistuneet. Monesta toverista on tullut suuri virkaherra. Yksi esimerkki on 25 vuotta sitten radikaaleista esiintymisistään tunnet tu ympäristönsuojelija Olli Ojala, joka nyt on ympäristöministeriön ympäristönsuojeluosaston päällikkö ja joka uskoo, että vakavia ympäristöongelmia on enää vain "kehitysmaissa". 

Selvin menestys on ollut puoluemarssille lähteneillä. Korkeaan valtiolliseen asemaan ovat radikaalitoverien joukosta nousseet lukuisat tarmokkaat miehet - esimerkiksi Paavo Lippo nen, Claes Andersson, Pekka Haavisto, Joschka Fischer, Al Gore... 

Olivatko nämä "Hyviksi Veljiksi" ryhtyneet radikaalit siis realisteja? Valitsivatko he päämääristään realistiset ja todella saavuttivat ne käyttämillään keinoilla. Tietenkin herramme ja herrainystävämme ovat paljon saaneet aikaan. Yksittäisiä epäoikeudenmukaisuuksia, saasteon gelmia ja muita epäkohtia on kasapäin torjuttu. Mutta eihän näiden epäkohtien torjuminen ollut heidän päämääräänsä. Strategiavalintaa tehdessään he eivät usein tienneet tai edes voineet tietääkaiken maailmaan xandu-kansojen syr jinnästä tai xreoni-päästöjen vaaroista. Heidän päämääränsä oli yhteiskunnan oikeudenmukaistaminen tai ekologisointi yleisellä tasolla.

Ongelmageneraattorien kammessa

Aivan ilmeisesti yhteiskunnassa syntyy kaiken aikaa uusia epäkohtia. Siksi ei kokonaisuudesta kiinnostunutta paljoa lohduta yksittäisen ongelman poistaminen, ellei se liity prosessiin, joka vähentää epäkohtia kaiken kaikkiaan. Tämä taas tuskin on mahdollista, ellei puututa ongelmia synnyttäviin ilmiöihin.

Kaikilla radikaaleilla onkin alunperin ollut ongelmien syntyprosessien kesyttämiside oita. He ovat halunneet päästä eroon taloudellisesta kasvusta, kovasta teknologiasta, militarismis ta, patriarkaatista, epädemokratiasta, yhtiöiden vallasta, byrokraateista tai kapitalisteista. Niinpä radikaalien ihmisten päämäärien mukaista on vain sellainen politiikka, joka yksittäisiin epäkohtiin puuttumisen ohella vähentää näiden ilmiöiden he delmällisyyttä uusien epäkohtien siittämisessä ja syn nyttämisessä. 

Onko herrainmuuttajiemme ja herrojemme politiikka ollut tällaista? Vähäinenkin viime vuosikymmenien historian silmäily tekee selväksi, että entisten radikaaliemme politiikka on ollut jotain aivan muuta. Lobbarit, herrahissiläiset ja puoluepukarit ovat sivuuttaneet ongelma generaattorien jarrutuksen ja keskittyneet yksittäisiin epäkohtiin tai oman asemansa säilyttämi seen. Mikä vielä pahempaa ministerivihreät ovat vastuullisessa tehtävässään huolehtineet nimen omaan taloudellisen kasvun jatkumisesta ja ministerisosialistit suuryhtiöiden menestyksestä. Järjestelmän muuttajista onkin tullut järjestelmän muuttamia. 

Radikaaliliikkeistä lähteneet herrat ja herrainystävät eivät siis ole realisteja. He ovat kyllä edistäneet menestyksellisesti saavutettavissa olevia päämääriä, mutta nämä päämäärät eivät vain ole olleet heidän omiaan. Heidän "realisminsa" on yhtä vakuuttavaa kuin taivasosuudes taan huolestuneen katolilaisen aneiden osto. 

Edellä olen käsitellyt 1950-luvun jälkeisistä liikeaallois ta ponnistaneiden "realojen" kohtaloa. Sama historia löytyy kuitenkin myös aiemmista liikkeistä ainakin 1700-luvun lopulta lähtien. Esimerkiksi Neuvostoliiton synty ja kehitys voidaan ymmärtää tässä valossa.

Laidan liike ja liikkeen loppu

Ketkä sitten ovat varsinaisia realisteja? Nekö harvat radikaalit, jotka ovat pystyneet pitämään itsensä puhtaina järjestelmän saastuttavalta kosketukselta? Ovatko ne aktivistit realisteja, jotka tavoittelevat koko yhteiskunnan muuttamista, mutta tyytyvät toimimaan pienissä, samoin ajattele vien kuppikunnissa? On vaikeaa uskoa niiden utopistien tavoitteiden toteutumiseen, jotka eivätedes yritä vedota ihmisten enemmistöön. Uskon puutetta lisää se, että useimmi ten toiminta menetelmätkin valitaan sellaisiksi, että aniharva voi osallistua. Ääriesimerkkejä ovat RAF eli Punainen armeijakunta ja muut aseelliseen terroriin turvautuvat ryhmittymät. Yhteiskunnan laidalle työnnettyjen tai sinne hakeutuneiden joukosta ei hevin löydy realisteja. 

Ovatko realisteja siis vain kyynikot, jotka eivät usko yhteiskunnan minkäänlaiseen muuttamiseen? Ovatko vain yksityiset päämäärät saavutettavissa? Kun tavoittelee vain oman ja muutaman kaverinsa elämän parantamista, on useimmilla läntisten teollisuusmaiden keski- ja yläluokkaisilla ihmisillä hyvät mahdollisuudet onnistua. Sen sijaan idän ja etelän miljardien köyhi en yksityisen elämän paraneminen on kiinni yhteiskunnallisesta muutoksesta - jonka tavoittelu nyt siis mahdollisesti on epärealistista. 

Postmoderni kyynisyys ja nihilismi ovatkin nykyisin yleisiä rikkaissa maissa. Yhteis kunnallinen muutos näyttää tapahtuvan vakiintunee seen suuntaansa ihmisten vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta ja riippumatta siitä, mitkä puolueet ovat hallituksissa. Tässä tilanteessa välinpitämättömyyttä ekologisesta kriisistä ja kylmyyttä ihmisten ja muiden olentojen kärsimyksiä kohtaan on helppo perustella. 

Mutta löytyisikö kuitenkin toivon oljenkorsi? Olisiko sekä reformismin että radika lismin hylkäävässä ja kyynisyyteen päätyvässä ajattelussa jotain unohtunut? Ehkä kysymys on ajatusten ansasta, johon filosofian valtavirta ja siihen perustuva ideologia vievät myös muutos mahdollisuuksia hakevia ihmisiä? 

Niin kyynikot kuin herroittuvat ex-radikaalit ja marginalisoituvat tosiradikaalit tuntuvat olevan yhdestä asiasta hämmästyttävän samanmielisiä: vallan nähdään nyky-yhteiskunnis sa istuvan tukevasti. Ihmisten suuren enemmistön ajatellaan hyväksyneen vallitsevan menon tai alistuneen siihen. Vaalitulosten, yhtiöille mieleisen ostoskäyttäytymisen ja kuuliaisen työnteon uskotaan osoittavan tätä.

Monimieli

Kuitenkin näkemyksen kanssa ristiriidassa on se, että tyy tymättömyyden ilmauksiin törmää jatkuvasti. Herroja haukutaan ja pilkataan yleisesti. Mielipidetiedustelut kertovat, että modernin yhteiskunnan perusteita koskeva kritiikki on levinnyt enemmistön keskuuteen. Esimerkiksi EVAn Yhdyskuntatutkimus Oy:llä vuodenvaihteessa 1994-95 teettämässä kyselyssä noin 70 % vastaajis ta oli sitä mieltä, että "pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä", että "suomalainen yhteiskunta on antautunut liiaksi sokeiden markkinavoimien ja itsekkään voitontavoit telun ohjattavaksi" ja että "Nyky-Suomessa kansalais ten mielipiteet välittyvät päätöksentekijöille paljon paremmin kansalaisliikkeiden kautta kuin puolueiden kautta". Kaikkia suomalaisia edustaneiden vastaajien enemmistö hyväksyi seuraavatväitteet: "Mikään puolue ai aja juuri minulle tärkeitä asioita." "Omistus keskittyy maassamme huolestuttavasti." "Suurtyöttömyys jää maaham me pysyväksi ja yhteiskuntaamme muodostuu laaja syrjäytyneiden ns. B-kansalaisten luokka". Toisaalta vain 19 % oli samaa mieltä seuraavan väitteen kanssa: "Demokratia toimii Suomessa niin hyvin, että puheet kansalaisten huonoista vaikutusmahdollisuuksista ovat vailla pohjaa." 63 % ei hyväksynyt väitettä. Vastaavanlaisia tuloksia on saatu ympäri maailmaa. 

Tällaiset tyytymättömyyden ja oppositiohengen ilmaukset sivuutetaan helposti kuittaamalla ne häilyviksi mielipiteiksi ja korostamalla tekojen ratkaisevuutta. Uskotaan, että äänestyskopeissa, myyntitiskeillä ja työpaikoilla selviää, mitä nykyihmiset todella ovat. 

Näin ajateltaessa yliarvioidaan kuitenkin ihmisten vapautta ja johdonmukaisuutta. Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, ja siksi ylivaltasuhteet ohjaavat heitä helposti silloinkin, kun kahleet, piiskat, pyssyt tai gulagit eivät uhkaa. Toisaalta inhimillinen kommunikaatio ja yhteistyö edellyttää kykyä samaistua erilaisiin ihmisiin ja heidän näkemyksiinsä. Samaa sisäistä moninaisuut ta vaativat erilaiset roolit ja tehtävät, joihin me elämämme - ja usein yhden päivänkin - mittaan joudumme tai hakeudumme. Siksi ihmiset kantavat päässään tai mielessään eräänlaista pienoisyh teiskuntaa, erilaisia näkökulmia tarkastella maailmaa ja itseään. Tästä seuraa kaikille tuttu ihmis ten ristiriitaisuus. 

Vaikka sekä vapauden rajoitukset että pyrkimystemme epäjohdonmukaisuus ovat ilmeisiä, ne tahtovat yhteiskuntaa ja ihmistä ajateltaessa unohtua, koska ne ovat ristiriidassa vallitsevien vanhojen ideologioiden kanssa. Ennen kaikkea talouttamme mutta osin myös poliittis ta järjestelmäämme oikeuttavat ideologiat lähtevät vapaasti valintoja tekevästä yksilöstä, jolla on yhdet johdonmukaiset asenteet.

Tuhkasta timantteja

Kuitenkin ihmisten ristiriitaisuuden ja vallan alaisuuden muistaminen on muutosmahdollisuuksia etsivälle yhteiskunnalliselle ajattelulle ratkaisevaa. Silloin voidaan ymmärtää, että ihmisten enem mistö voi samanaikaisesti sekä hyväksyä vallitsevan menon että sitä vastustaa. Sekä äänestys kopeista ja myyntitis keiltä että edellä mainituista kyselyistä saatavat tulokset voivat olla totta. Näin ollen - toisin kuin vallitseva taloustiede antaa ymmärtää - ihmisten pyrkimyksistä ei voi johtaa yhteiskun nan muotoa. Nykyisten ihmisten varaan sellaisina kuin he ovat ilman mitään lisävalistusta voi rakentua monenlaisia yhteiskuntia. Vallitsevat sosiaaliset rakenteet ja prosessit eivät ilmeisesti alkuunkaan toteuta ihmisten enemmistön parhaita pyrkimyksiä, joten yhteiskunnan nopea muuttuminen paremmaksi voi olla mahdollisempaa kuin uskallamme kuvitella kaan. Samalla tavoin kuin hiiliatomit voivat ilman mitään lisäaineita järjestäytyä sekä noeksi että timantiksi, voi ihmissusien yhteiskunta kriisin puristuksessa alkaa osoittaa hämmästyttävää solidaarista ja ekolo gista loistoa. 

Yhteiskunnan nopean "uudelleen kiteytymisen" mahdollisuudesta kertovat tapahtu makulut monissa historian kriiseissä. Tutuin esimerkki on Euroopan reaalisosialististen maiden mullistus vuosina 1989-91. Muita tunnettuja tapauksia ovat nopeat, tosin paljolti väliaikaisiksi jääneet muutokset Ranskassa vuosina 1789-1794, 1830, 1848, 1871, 1968 ja nyt viimeksi viime vuoden lopulla, samoin Venäjän ja Suomen suurlakko vuonna 1905 sekä Venäjän vuoden 1917 mullistus. Niiden väitteiden luonteesta, jotka pitävät nykyistä menoa välttämättömänä, kielii myös vallanpitäjien liikkeelle panemien suurten yhteiskunnallisten muutosten helppous toisen maailman sodan aikana Suomessa ja muualla. 

Nämä esimerkit voivat helposti johtaa kuvitelmaan, että riittää, kun suuria muu toksia haluavat odottavat "vallankumousta". Kuitenkin Euroopan vallankumousten historia kertoo siitä, kuinka krii seissä alkava uudenlainen yhteiskunnallinen organisoituminen voidaan helposti tuhota alkuunsa. Yhteiskunnan tavanomaisen menon katkokset antavat mahdollisuuk sia paitsi inhimillistä muutosta ajaville liikkeille myös kaikenlaisille vallantavoittelijoille, jotka tilaisuu den tullen nopeasti pystyttävät uudelleen ylivalta- ja alistuskoneistot - usein entistä pahempina. Siihen, millaisia pysyviä muutoksia kriisistä seuraa, vaikuttavat ilmeisesti liikkeiden toiminnan muodot ja laajuus ennen kriisiä.

Eli siis...

Tämän pitkän johdatuksen jälkeen voin nyt vihdoin paljas taa, ketkä mielestäni ovat realisteja. Tosin lukija on sen varmaan jo arvannut. Realisteja ovat ne radikaalit, jotka eivät alkuinnostuksen ja ensimmäisten vaikeuksien ilmaantumisen jälkeen luovu ruohonjuuri liikkeen rakentamisesta. Kyse on siitä, ettei langeta herroittavan eikä marginalisoivan elitismin sudenkuoppiin, vaan vedo taan kaikkiin ihmisiin ja organisoidaan toimintaa niin, että siihen voi periaatteessa kuka hyvänsä osallistua. Tietenkin tällaiset liikkeet ovat usein heikkoja, ja monasti käytännössä vain harvat osallistuvat. Mutta sopivassa häiriö- tai kriisitilanteessa ne ja niiden ympärille syntynyt kulttuuri muodostavat "kasvualustan" tai "kidealkion", josta toisenlainen yhteiskunnallisuus laajenee nopeasti. 

Suosittelemani toimintasuuntaus on realistinen, koska se pyrkii saamaan muutoksen taakse kaikkien ihmisten toisinajattelevan puolen eikä tyydy vain pienen eliittiryhmän asiantunte mukseen, omistautumiseen tai uhrivalmiuteen. Tämä "ruohonjuuristrategia" voi saavuttaa yksit täisten ongelmien poistamisessa voittoja jopa paremmin kuin lobbarit ja vallantavoittelijat: se voi usein muodostaa suuremman uhan nykyisten vallanpitäjien oikeutukselle ja asemalle, jolloin nämä taipuvat myönnytyksiin. Toisaalta toimintasuuntaus ei voi valtahakuisten poliitikkojen ja lobbarien tavoin alkaa tukea uusien ongelmien synnyttämisprosesseja. Koska tällaisen liikkeen voimaperustuu ihmisten kriittisen puolen mobilisoimiseen, sen on jatkuvasti kyseenalaistettava vallitsevia käytäntöjä myös yleisellä tasolla. Niinpä liike kamppaillessaan tässä ja nyt konkreettisten tavoitteiden puolesta tulee samalla kaivaneeksi maata kasvuideologian, kapitalismin, byrokratian ja muiden ongelmageneraattorien alta. Suurten muutosten toivoa ja energiaa antava perspektiivi säilyy.

Lähetä palautetta kirjoittajalle: etunimi(at)sukunimi.info

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivulle