Politiikkapakoista ympäristöetiikkaa
Markku Oksanen ja Marjo Rauhala-Hayes (toim.): Ympäristöfilosofia, Kirjoituksia ympäristönsuojelun eettisistä perusteista. Gaudeamus, Helsinki 1997, 350 s.
Eko- eli ympäristöfilosofia on muutamien 1960-luvun lopun freakien omituisuudesta kasvanut laajaksi ja ajoittain jopa arvostetuksi älyllisen harrastuksen kentäksi. Tämä ekologisen kriisin inspiroima ajattelu on täyttänyt yhä suuremman paperipinta-alan sitä mukaa kuin länsimaisen kulttuurin ekopuhe ja puheen vastainen toiminta ovat voimistuneet. Kyseessä olevan henkisen toimeliaisuuden merkittäviä harjoittajia on niin yliopistojen kammioissa kuin yhteiskunnallisten liikkeiden pyörteissä.
Monissa piireissä on kiinnostus alaa kohtaan kasvanut
myös Suomessa. Ekofilosofian suomenkieliselle yleisesitykselle on tilausta.
Niinpä kirjaan, jonka kannessa lukee 'Ympäristöfilosofia', tarttuu
suurin odotuksin. Teosta ei kuitenkaan tarvitse selata kuin yhden sivun verran, kun
odotuksia on hillittävä: nimiösivulta paljastuu kirjan alaotsikko,
jonka mukaan kysymys onkin ympäristöetiikasta. Yhtä
vähän kuin etiikkaa kattaa koko filosofian, kattaa
ympäristöetiikka koko ympäristöfilosofian.
Tästä rajauksesta huolimatta kirja
sisältää monia tärkeitä, koko
ympäristöfilosofiseen keskusteluun vaikuttaneita puheenvuoroja. Nyt voi
ensikertaa lukea suomeksi yhdysvaltalaisen historioitsija Lynn Whiten esseen
"Ekologisen kriisin historialliset juuret" vuodelta 1967. Kirjoitus herätti
aikanaan poikkeuksellisen laajaa keskustelua, sillä White rohkeni
väittää, että kristinusko ihmiskeskeisyydessään
oli ratkaisevasti edesauttanut ympäristökriisin tuottamista. Yhtä
merkittävä keskustelunvirittäjä oli norjalaisen filosofian
professorin Arne Næssin artikkeli "Pinnallinen ja syvällinen, pitkän
aikavälin ekologialiike" vuodelta 1973. Sen henkinen kaukovaikutus
valtamerten takaisissa englantia puhuvissa maissa johti 80-luvun
puolivälissä akateemisen ja aktivistisen syväekologialiikkeen
syntyyn. Næssin ja hänen seuraajiensa muutosstrategiana on ollut joko
postuloida kaikkien eliöiden tasa-arvo tai sitten rikkoa ihmisihon muodostama
raja ja samaistua koko elonkehään.
Kirjoittajista pisimpään suomalaista
ääntään on saanut odottaa vuonna 1948 kuollut
yhdysvaltalainen metsänhoitaja Aldo Leopold. Hänen holistinen
"Maaetiikkansa" on merkittävästi inspiroinut syväekologeja
maltillisempia yhdysvaltalaisia ympäristöeetikkoja. Leopold kirjoittaa:
"Jokin on oikein, jos se säilyttää bioottisen yhteisön
eheyttä, vakautta ja kauneutta. Muuten se on väärin."
Tämä luontoihmisen korvissa niin hyvältä kuulostava
periaate on kuitenkin ainakin yksinään monien
ympäristöfilosofien mukaan vaarallinen, sillä sen perusteella
voidaan oikeuttaa ihmis- ja eläinyksilöiden oikeuksien karkeita
loukkauksia.
Näiden kolmen "klassikon" lisäksi kirja
sisältää kaksitoista muuta artikkelia, kolme Markku Oksasen
kirjoittamaa johdantoa ja sanaston. Lukija saa näiden keskenään
väittelevien tekstien perusteella tuntuman ympäristöeettisten
näkemysten laajaan kirjoon. Mukana on myös Janna Thomsonin artikkeli,
jossa koko ympäristöetiikan järkevyys
kiistetään.
Valitettavasti vain kirjan keskustelut jäävät aina
tietyssä pisteessä kesken. On samanlainen tunne kuin lukiessa entisen
Neuvostoliiton filosofiaa tai yhteiskuntatieteitä: kun lähestyttiin
olennaisia kysymyksiä - esimerkiksi kommunistisen puolueen ylivallan
aiheuttamaa tuhoa - iski sensuuri tai itsesensuuri ja katkaisi analyysin etenemisen.
Syynä on ilmeisesti kirjan toimittajien pyrkimys estää tekstin
lipsumasta liikaa etiikan ja analyyttisen filosofian ulkopuolelle. Kuitenkin jokainen
syvällinen ja mielenkiintoinen eettinen keskustelu rönsyilee
väistämättä yhteiskuntafilosofian, ontolo gian ja joskus
myös tieto-opin alueille. Jos keskustelun lähtökohdat ovat
kytköksissä osallistujia ihmisinä eikä vain ammattifilo
sofeina syvästi huolestuttaviin ongelmiin, sen ei ole liioin helppoa pysyä
ahtaasti minkään koulukunnan puitteissa.
Teemalle sopimattoman rajauksen takia meillä on nyt
ympäristöetiikan yleisesityksenä myytävä kirja, josta
puuttuvat monet alan keskeisistä lähestymistavoista ja
kiistakysymyksistä. Esimerkiksi yksi USA:n arvostetuimmista
ympäristöeetikoista J. Baird Callicott lienee pudonnut pois, koska
hän hanakasti etsii etiikalle perusteita ontologiasta tai tieto-opista. Toinen
akateemisten keskustelujen näkyvä hahmo Michael Zimmerman ei ole (tai
olisi) sopinut kirjoittajien joukkoon, koska hän analyyttisesta
tyylistään huolimatta on hakenut ideansa Heideggerilta tai ranskalaisilta
post-strukturalisteil ta.
Näitä ilman nyt vielä tulisi toimeen, mutta se,
että ekofeminismi ja yhteiskuntaekologia on jätetty kokonaan pois,
lähentelee jo lukioiden harhaan johtamista. Vaikka nämä
suuntaukset ovat useimmiten halunneet ymmärtää
ympäristökriisin yhteiskunnallisten valtarakenteiden ja niitä
tukevien ideologioiden eikä väärien arvojen pohjalta, ne ovat
antaneet mer kittävän panoksen myös
ympäristöetiikalle. Syväekologian ja muiden kirjassa
käsiteltyjen suuntausten luonnetta on vaikea ymmärtää, ellei
tiedä mitään polemiikista, jota ne ovat pitkään
käyneet yhteiskuntaekologian ja ekofeminismin kanssa. Tämä
väittely on ollut näkyvästi esillä myös alan johtavassa
akateemisessa journaalissa, Environmental Ethics -lehdessä, josta neljä
kirjan artikkeleista on poimittu.
Tunnetuin yhteiskuntaekologi Murray Bookchin ei miel
lyttäne Oksasen ja Rauhala-Hayesin akateemista makua jo
pelkästään poleemisen tyylinsä vuoksi. Valittavana olisi
kuitenkin ollut esimerkiksi John Clark, joka on hiljattain pyrkinyt rakentamaan
suuntausten välistä synteesiä, "syvää
yhteiskuntaekologiaa". Eettistä ja yhteiskunnallista analyysia on viime aikoina
taitavasti yhdistänyt myös ekofeministi Val Plumwood, josta kirjassa
sentään on kahden rivin maininta.
Näin puutteellisia ympäristöfilosofian
antologioita on toki tehty Suomen ulkopuolellakin, mutta useita ratkaisevasti
monipuolisempia yleisesityksiä on jo useiden vuosien ajan ollut englanniksi
saatavissa. Nämä tuskin ovat jääneet toimittajilta
huomaamatta, joten kyse ei ole ollut vain esimerkkien seuraamisesta vaan tietoisesta
valinnasta.
Miksi siis Oksanen ja Rauhala-Hayes ovat päätyneet
tällaiseen valikoimaan? Kysymys ei voi olla siitä, että he ovat eri
mieltä poisjätettyjen kanssa: useimpien mukaanotettujenkin kanssa
heidän täytyy olla eri mieltä, koska näiden näkemykset
ovat siksi paljon ristiriidassa keskenään.
Vastaus voi piillä lapsuksessa, joka on päässyt
kirjan ensimmäiseen virkkeeseen: "Ympäristöfilosofia, ihmisen
paikkaa luonnossa tarkasteleva filosofian ala, on käytännössä
yhtä vanha kuin itse filosofinen pohdintakin." Kirjan lukuisat muut kohdat
todistavat kuitenkin sitä, että ympäristöfilosofia on hyvin
nuori ala. Erehdys tulee siitä, että luonto-sanalla on monia
merkityksiä. Luonnonfilosofiaa on toki harrastettu ammoisista ajoista, mutta
kyseessä oleva luonto ei ole ollut ekologian hahmottama, ihmisen
elämää kantava orgaanis-geofysikaalinen muutosprosessi vaan
useimmiten jonkinlainen kosminen tai universaali järjestys. Alan
ensimmäisiin pioneereihin kuuluva, Arne Naessin taustavaikuttaja, Sigmund
Kvaløy (josta toimittajat eivät tunnu tietävän
mitään) on oikeassa määritellessään
ympäristöfilosofian ekologisen kriisin herättämäksi
ajatteluksi.
Ilmeisesti lapsus on päässyt tapahtumaan, koska
Oksanen ja Rauhala-Hayes ovat akateemisen maailman sokkeloissa monien
muiden alan harrastajien tavoin etääntyneet
ympäristöfilosofian lähtökohdasta. Toisin kuin ekofilosofian
keskeiset merkkimiehet ja -naiset Oksanen ja Rauhala-Hayes
näyttävät kadottaneen sen eetoksen, jonka tämä
filosofian ala on jakanut ekologis-yhteiskunnal listen liikkeiden kanssa. Niinpä
kirjan toimittajaksi on päässyt heidän lisäkseen kolmas
henkilö tai oikeastaan henki: akateemisen maailman yleinen henki. Ja tuo
henkihän tunnetusti haluaa luoda teksteille omat sisäiset kriteerinsä
sekä syrjäyttää yhteiskunnallisen ja poliittisen relevanssin.
Tai ei oikeastaan kaikkea poliittista merkitystä, vaan nimenomaan sen, joka
liittyy yhteiskunnalliseen muutokseen. Henki on kyllä aina valmis kirjoittamaan
ja toimittamaan hienontuntuisia tai vaikeatajuisia tekstejä, jotka soveltuvat
vallitsevan menon pönkittämiseen.
Ehkäpä siis Oksasta ja Rauhala-Hayesia ei pidä
liikaa syyttää kirjan puutteista. Keskittykäämme sen sijaan
tuon hengen karkottamiseen, joka pyrkii esimerkiksi akateemisesta
ympäristöfilosofiasta karsimaan pois eniten intohimoja
herättävät ja muutosmahdollisuuksia avaavat keskustelut.
Takaisin Olli
Tammilehdon
kotisivulle
Palautetta kirjoittajalle voi
lähettää osoitteeseen Etunimi(at)sukunimi.info