Tämä Olli Tammilehdon arvio
on julkaistu lyhennettynä
Helsingin Sanomissa 6.9.1997

 

Politiikkapakoista ympäristöetiikkaa

Markku Oksanen ja Marjo Rauhala-Hayes (toim.): Ympäristöfilosofia, Kirjoituksia ympäristönsuojelun eettisistä perusteista. Gaudeamus, Helsinki 1997, 350 s.

Eko- eli ympäristöfilosofia on muutamien 1960-luvun lopun freakien omituisuudesta kasvanut laajaksi ja ajoittain jopa arvostetuksi älyllisen harrastuksen kentäksi. Tämä ekologisen kriisin inspiroima ajattelu on täyttänyt yhä suuremman paperipinta-alan sitä mukaa kuin länsimaisen kulttuurin ekopuhe ja puheen vastainen toiminta ovat voimistuneet. Kyseessä olevan henkisen toimeliaisuuden merkittäviä harjoittajia on niin yliopistojen kammioissa kuin yhteiskunnallisten liikkeiden pyörteissä.

Monissa piireissä on kiinnostus alaa kohtaan kasvanut myös Suomessa. Ekofilosofian suomenkieliselle yleisesitykselle on tilausta. Niinpä kirjaan, jonka kannessa lukee 'Ympäristöfilosofia', tarttuu suurin odotuksin. Teosta ei kuitenkaan tarvitse selata kuin yhden sivun verran, kun odotuksia on hillittävä: nimiösivulta paljastuu kirjan alaotsikko, jonka mukaan kysymys onkin ympäristöetiikasta. Yhtä vähän kuin etiikkaa kattaa koko filosofian, kattaa ympäristöetiikka koko ympäristöfilosofian.

Tästä rajauksesta huolimatta kirja sisältää monia tärkeitä, koko ympäristöfilosofiseen keskusteluun vaikuttaneita puheenvuoroja. Nyt voi ensikertaa lukea suomeksi yhdysvaltalaisen historioitsija Lynn Whiten esseen "Ekologisen kriisin historialliset juuret" vuodelta 1967. Kirjoitus herätti aikanaan poikkeuksellisen laajaa keskustelua, sillä White rohkeni väittää, että kristinusko ihmiskeskeisyydessään oli ratkaisevasti edesauttanut ympäristökriisin tuottamista. Yhtä merkittävä keskustelunvirittäjä oli norjalaisen filosofian professorin Arne Næssin artikkeli "Pinnallinen ja syvällinen, pitkän aikavälin ekologialiike" vuodelta 1973. Sen henkinen kaukovaikutus valtamerten takaisissa englantia puhuvissa maissa johti 80-luvun puolivälissä akateemisen ja aktivistisen syväekologialiikkeen syntyyn. Næssin ja hänen seuraajiensa muutosstrategiana on ollut joko postuloida kaikkien eliöiden tasa-arvo tai sitten rikkoa ihmisihon muodostama raja ja samaistua koko elonkehään.

Kirjoittajista pisimpään suomalaista ääntään on saanut odottaa vuonna 1948 kuollut yhdysvaltalainen metsänhoitaja Aldo Leopold. Hänen holistinen "Maaetiikkansa" on merkittävästi inspiroinut syväekologeja maltillisempia yhdysvaltalaisia ympäristöeetikkoja. Leopold kirjoittaa: "Jokin on oikein, jos se säilyttää bioottisen yhteisön eheyttä, vakautta ja kauneutta. Muuten se on väärin." Tämä luontoihmisen korvissa niin hyvältä kuulostava periaate on kuitenkin ainakin yksinään monien ympäristöfilosofien mukaan vaarallinen, sillä sen perusteella voidaan oikeuttaa ihmis- ja eläinyksilöiden oikeuksien karkeita loukkauksia.

Näiden kolmen "klassikon" lisäksi kirja sisältää kaksitoista muuta artikkelia, kolme Markku Oksasen kirjoittamaa johdantoa ja sanaston. Lukija saa näiden keskenään väittelevien tekstien perusteella tuntuman ympäristöeettisten näkemysten laajaan kirjoon. Mukana on myös Janna Thomsonin artikkeli, jossa koko ympäristöetiikan järkevyys kiistetään.

Valitettavasti vain kirjan keskustelut jäävät aina tietyssä pisteessä kesken. On samanlainen tunne kuin lukiessa entisen Neuvostoliiton filosofiaa tai yhteiskuntatieteitä: kun lähestyttiin olennaisia kysymyksiä - esimerkiksi kommunistisen puolueen ylivallan aiheuttamaa tuhoa - iski sensuuri tai itsesensuuri ja katkaisi analyysin etenemisen. Syynä on ilmeisesti kirjan toimittajien pyrkimys estää tekstin lipsumasta liikaa etiikan ja analyyttisen filosofian ulkopuolelle. Kuitenkin jokainen syvällinen ja mielenkiintoinen eettinen keskustelu rönsyilee väistämättä yhteiskuntafilosofian, ontolo gian ja joskus myös tieto-opin alueille. Jos keskustelun lähtökohdat ovat kytköksissä osallistujia ihmisinä eikä vain ammattifilo sofeina syvästi huolestuttaviin ongelmiin, sen ei ole liioin helppoa pysyä ahtaasti minkään koulukunnan puitteissa.

Teemalle sopimattoman rajauksen takia meillä on nyt ympäristöetiikan yleisesityksenä myytävä kirja, josta puuttuvat monet alan keskeisistä lähestymistavoista ja kiistakysymyksistä. Esimerkiksi yksi USA:n arvostetuimmista ympäristöeetikoista J. Baird Callicott lienee pudonnut pois, koska hän hanakasti etsii etiikalle perusteita ontologiasta tai tieto-opista. Toinen akateemisten keskustelujen näkyvä hahmo Michael Zimmerman ei ole (tai olisi) sopinut kirjoittajien joukkoon, koska hän analyyttisesta tyylistään huolimatta on hakenut ideansa Heideggerilta tai ranskalaisilta post-strukturalisteil ta.

Näitä ilman nyt vielä tulisi toimeen, mutta se, että ekofeminismi ja yhteiskuntaekologia on jätetty kokonaan pois, lähentelee jo lukioiden harhaan johtamista. Vaikka nämä suuntaukset ovat useimmiten halunneet ymmärtää ympäristökriisin yhteiskunnallisten valtarakenteiden ja niitä tukevien ideologioiden eikä väärien arvojen pohjalta, ne ovat antaneet mer kittävän panoksen myös ympäristöetiikalle. Syväekologian ja muiden kirjassa käsiteltyjen suuntausten luonnetta on vaikea ymmärtää, ellei tiedä mitään polemiikista, jota ne ovat pitkään käyneet yhteiskuntaekologian ja ekofeminismin kanssa. Tämä väittely on ollut näkyvästi esillä myös alan johtavassa akateemisessa journaalissa, Environmental Ethics -lehdessä, josta neljä kirjan artikkeleista on poimittu.

Tunnetuin yhteiskuntaekologi Murray Bookchin ei miel lyttäne Oksasen ja Rauhala-Hayesin akateemista makua jo pelkästään poleemisen tyylinsä vuoksi. Valittavana olisi kuitenkin ollut esimerkiksi John Clark, joka on hiljattain pyrkinyt rakentamaan suuntausten välistä synteesiä, "syvää yhteiskuntaekologiaa". Eettistä ja yhteiskunnallista analyysia on viime aikoina taitavasti yhdistänyt myös ekofeministi Val Plumwood, josta kirjassa sentään on kahden rivin maininta.

Näin puutteellisia ympäristöfilosofian antologioita on toki tehty Suomen ulkopuolellakin, mutta useita ratkaisevasti monipuolisempia yleisesityksiä on jo useiden vuosien ajan ollut englanniksi saatavissa. Nämä tuskin ovat jääneet toimittajilta huomaamatta, joten kyse ei ole ollut vain esimerkkien seuraamisesta vaan tietoisesta valinnasta.

Miksi siis Oksanen ja Rauhala-Hayes ovat päätyneet tällaiseen valikoimaan? Kysymys ei voi olla siitä, että he ovat eri mieltä poisjätettyjen kanssa: useimpien mukaanotettujenkin kanssa heidän täytyy olla eri mieltä, koska näiden näkemykset ovat siksi paljon ristiriidassa keskenään.

Vastaus voi piillä lapsuksessa, joka on päässyt kirjan ensimmäiseen virkkeeseen: "Ympäristöfilosofia, ihmisen paikkaa luonnossa tarkasteleva filosofian ala, on käytännössä yhtä vanha kuin itse filosofinen pohdintakin." Kirjan lukuisat muut kohdat todistavat kuitenkin sitä, että ympäristöfilosofia on hyvin nuori ala. Erehdys tulee siitä, että luonto-sanalla on monia merkityksiä. Luonnonfilosofiaa on toki harrastettu ammoisista ajoista, mutta kyseessä oleva luonto ei ole ollut ekologian hahmottama, ihmisen elämää kantava orgaanis-geofysikaalinen muutosprosessi vaan useimmiten jonkinlainen kosminen tai universaali järjestys. Alan ensimmäisiin pioneereihin kuuluva, Arne Naessin taustavaikuttaja, Sigmund Kvaløy (josta toimittajat eivät tunnu tietävän mitään) on oikeassa määritellessään ympäristöfilosofian ekologisen kriisin herättämäksi ajatteluksi.

Ilmeisesti lapsus on päässyt tapahtumaan, koska Oksanen ja Rauhala-Hayes ovat akateemisen maailman sokkeloissa  monien muiden alan harrastajien tavoin etääntyneet ympäristöfilosofian lähtökohdasta. Toisin kuin ekofilosofian keskeiset merkkimiehet ja -naiset Oksanen ja Rauhala-Hayes näyttävät kadottaneen sen eetoksen, jonka tämä filosofian ala on jakanut ekologis-yhteiskunnal listen liikkeiden kanssa. Niinpä kirjan toimittajaksi on päässyt heidän lisäkseen kolmas henkilö tai oikeastaan henki: akateemisen maailman yleinen henki. Ja tuo henkihän tunnetusti haluaa luoda teksteille omat sisäiset kriteerinsä sekä syrjäyttää yhteiskunnallisen ja poliittisen relevanssin. Tai ei oikeastaan kaikkea poliittista merkitystä, vaan nimenomaan sen, joka liittyy yhteiskunnalliseen muutokseen. Henki on kyllä aina valmis kirjoittamaan ja toimittamaan hienontuntuisia tai vaikeatajuisia tekstejä, jotka soveltuvat vallitsevan menon pönkittämiseen.

Ehkäpä siis Oksasta ja Rauhala-Hayesia ei pidä liikaa syyttää kirjan puutteista. Keskittykäämme sen sijaan tuon hengen karkottamiseen, joka pyrkii esimerkiksi akateemisesta ympäristöfilosofiasta karsimaan pois eniten intohimoja herättävät ja muutosmahdollisuuksia avaavat keskustelut.



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen Etunimi(at)sukunimi.info

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivulle