| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Kehitys- lehden numerossa 2/2003 ja ruotsiksi Ny Tidissä 13.5.03. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Vuosituhattavoitteiden taika:
tilastot kaunistuvat, ihmiset kurjistuvat
Uuden vuoden koittaessa on tehtävä hyviä lupauksia. Vielä enemmän niitä tarvitaan uuden vuosituhannen alkaessa. Niinpä maailman valtioiden päämiehet lupasivat New Yorkissa syyskuussa vuonna 2000 mm. seuraavaa: "Emme säästele ponnistuksissamme vapauttaaksemme kanssaihmisemme - miehet, naiset ja lapset - kurjuudesta ja äärimmäisen köyhyyden aiheuttamista epäinhimillisistä oloista... Sitoudumme tekemään todeksi oikeuden kehitykseen kaikille ja vapauttamaan koko ihmiskunnan puutteesta." Yleistä ja ylevää tavoitetta tarkennettiin tässä vuosituhatjulistuksessa konkreettisilla välitavoitteilla kuten seuraavalla: "... päätämme puolittaa vuoteen 2015 mennessä niiden ihmisten osuuden, joiden päivittäinen tulo on alle yksi dollari päivässä".
YK-byrokratiassa julistus on formalisoitu kahdeksaksi vuosituhattavoitteeksi (goals) ja kahdeksaksitoista konkreettiseksi välitavoitteeksi (targets). Tavoitteista keskeisin ja eniten esillä ollut on "äärimmäisen köyhyyden ja nälän hävittäminen", joka on operationalisoitu välitavoitteeksi saada vuoden 2015 tilastoluvut, jotka kertovat alle dollarilla elävien ihmisten ja nälkäänäkevien osuuden maailmanväestöstä, puolet pienemmiksi kuin vuoden 1990 vastaavat tilastoluvut.
Yksi tavoitteiden toteutumista valvovista elimistä, Maailmanpankki, ilmoitti hiljattain äärimmäisen köyhyyden taas vähentyneen ja piti edelleen mahdollisena köyhien osuuden puolittamista jäljellä olvien 12 vuoden kuluessa. Tärkeimmiksi lääkkeiksi tavoitteen toteuttamiseksi se esitti vanhaa tuttua talouskasvua, jota taas edistetään kuinkas muuten kuin kaupan esteiden poistamisella sekä ulkomaisia investointeja ja yhtiöiden toimintaa suosivalla talouspolitiikalla.
Yhteiskunnallisesti sivistyneen ihmisen tällainen puhe saa joko haukkomaan henkeään tai hymähtämään vaivautuneesti riippuen siitä, miten kyllästetyt hänen aivonsa ovat Maailmanpankin new-speakistä. Äärimmäinen köyhyyshän on yhteiskunnallinen ongelma, joka on kiinni nykyisistä maailmanlaajuista ja valtioiden sisäisistä valtasuhteista ja alistusrakenteista. Ei köyhyys ainakaan poistu vallitsevia valtarakenteita vahvistamalla!
Muta miten kaikesta huolimatta tämä hyväosaisia ja valtaapitäviä miellyttävä puhe köyhyyden poistamisesta yhteiskuntia ja maailmanjärjestelmää juuri muuttamatta näyttää saaneen niin suuren uskottavuuden? Vastausta on ilmeisesti haettava mittausmystiikasta ja tilastotaiasta.
Maailmanpankin ansiosta yleisimmäksi äärimmäisen köyhyyden mittariksi on noussut niiden ihmisten määrä, joiden päivittäiset tulot jäävät alle dollarin. Se näyttänee modernin länsimaisen ihmisen mielestä hyvin järkeenkäyvältä, mutta kuten seuraavassa (ja KYO:n kustantamassa tutkimuksessani "Globalisation and Dimensions of Poverty", Helsinki 2003) pyrin osoittamaan, sen pieneneminen kertoo todellisuudessa enemmin köyhien elämän modernisoitumisesta Maailmanpankin (ja sitä hallitsevien rikkaiden valtioden?) haluamalla tavalla kuin köyhyyden pienenemisestä. Köyhyys voi vallan hyvin kasvaa kasvamistaan, samalla kun Maailmanpankin köyhyysluku puolittuu.
Toinen mainittu "vuosituhatvälitavoite", nälkäänäkevien osuuden puolittaminen, kärsii samanlaisista ongelmista. Sen kriteeriksi valitaan useimmiten FAO:n nälkätilastot. Ne eivät kuitenkaan mittaa suoraan nälkäänäkevien lukumäärää vaan arvioivat sen toisaalta kussakin maassa olevan ruoan kokonaismäärän ja toisaalta samojen tuloja ja kulutusta koskevien tilastojen perusteella, kuin mitä Maailmanpankki käyttää omissa köyhyyslaskelmissaan.
Vaikka alle dollarilla elävien ihmisten määrän laskeminen vaikuttaa yksinkertaiselta, se on käytännössä varsin konstikasta. Kuten jokainen vähänkin matkustellut tietää, dollari-paikallinen valuutta-kauppa-ketju voi yhdessä köyhässä maassa tuottaa monta kertaa enemmän ruokaa kuin toisessa. Niinpä köyhyystilastoissa käytetty dollari ei olekaan tavallinen dollari vaan ostovoimapariteettidollari, eli valuuttojen muunnokset dollariksi pyritään tekemään ottamalla huomioon paikallisen rahan todellinen ostovoima. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, koska tarvittavaa tilastotietoa on hyvin vähän ja se on yleensä vanhentunutta. Maailmanpankki käyttää laskelmissaan vuoden 1993 ostovoimapariteetteja. Kaiken lisäksi näitä pariteetteja ei ole laskettu köyhyystutkimuksia vaan bruttokansantuotevertailuja varten, joten vain rikkaiden ja keskiluokan käyttämien tuotteiden halpuus jossakin maassa tulee tulkituksi köyhien ostovoiman vahvuudeksi. Näin ollen Maailmanpankin ajamat, köyhien saamien ropojen suhteellista ostovoimaa heikentävät "reformit" eivät välttämättä näy lainkaan pankin köyhyystilastoissa.
Varsinkin "reformoimattomissa" maissa ja taloussektoreissa köyhien toimeentulo perustuu usein paljolti muuhunkin kuin rahatuloihin: omavaraisviljelyyn ja -karjanhoitoon omalla maatilkulla ja yhteismailla, keräilyyn ja kalastukseen omiksi tarpeiksi, rahattomaan tavaroiden ja palvelujen vaihtoon sekä niiden saamiseen vastikkeetta toisilta köyhiltä lahjan muodossa tai valtiolta, paikallisyhteisöltä ja luonnolta ilmaisina palveluina. Maailmanpankin tutkijat tietävät tästä jotakin, ja niinpä he periaatteessa haluavat perustaa köyhyysarvionsa kulutuskyselyihin, joissa kysellään muidenkin kuin rahalla ostettujen tuotteiden kulutusta ja annetaan näille tuotteille rahallinen arvo. Kuitenkin näissä kyselyissä sivuutetaan kokonaan valtion, paikallisyhteisöjen ja luonnon tuottamat ilmaispalvelut, jolloin tärkeä osa köyhien elämään ja kuolemaan vaikuttavasta todellisuudesta jää pois. Lisäksi kyselyt ovat hyvin työläitä ja kalliita, ja siksi niitä on tehty aivan liian vähän: monissa maissa vain yhden kerran tai ei kertaakaan. Näin ollen pankin köyhyyslaskelmat perustuvat ratkaisevalta osaltaan tulotilastoihin, jotka eivät ollenkaan heijasta köyhien toimeentulon moniulotteisuutta.
Näillä tilastoharhoilla on mielenkiintoinen seuraus: kun Maailmanpankin ajamat uudistukset johtavat yhteisalueiden aitaamiseen, omavaraistalouden heikkenemiseen ja luonnon pilaamiseen luonnonvarojen "tehokkaan" hyväksikäytön takia tai koulunkäynnin ja terveyspalvelujen käytön vähenemiseen niiden sulkemisen tai yksityistämisen takia, tämä ei näy tilastoköyhyyden kasvuna. Monesta syystä nämä muutokset voivat tilastoissa näkyä päinvastoin köyhyyden vähenemisenä. Esimerkiksi siksi, että omavaraistuotannon vaikeutuminen johtaa suurempaan halukkuuteen hakeutua palkkatyöhön siinäkin tapauksessa, että työ on alentavaa ja terveydelle vaarallista ja saatu palkka mitätön. Julkisiin palveluihin käytetty raha voi siirtyä yksityiseen käyttöön ja osa tästä - vaikkakin lopetettujen palvelujen arvoa paljon vähäisempi osa - päätyä köyhille.
Vielä suuremman harhan köyhyystilastoihin aiheuttaa se, että Maailmanpankin, IMF:n, ylikansallisten yhtiöiden ja valtiollisten eliittien ajamien yhteiskunnallisten muutosten vaikutusta köyhien kulutuksen rakenteeseen ei oteta huomioon. Keskeinen piilevä olettamus tilastoissa on, että yksi ostovoimapariteettien mukaan korjattu dollari tuo köyhälle jatkuvasti saman elämisen tason. Kuitenkin yhteiskunnan "modernisoituessa", köyhän täytyy ostaa tai kulutuskulttuuri panee hänet ostamaan tuotteita ja palveluja, joita hänelle ei tullut aikaisemmin mieleenkään hankkia ja joiden vastineita ei myöskään ollut kulutuskyselyjen mahdollisesti paljastamassa rahattomassa taloudessa. Esimerkiksi toimeentulomahdollisuuksien ja markkinoiden kaikkoaminen kylästä johtaa siihen, että köyhän täytyy käyttää hengissä säilyäkseen ratkaisevasti enemmän rahaa matkustamiseen. Vallitsevan globalisaation ja valtiollisen keskittämisen heikentäessä kylien ja köyhien omia kulttuureja kaupallinen joukkomanipulaatio pystyy siirtämään pois arvostusta luovia merkityksiä vanhoista tavaroista uusiin merkkituotteisiin. Niitä köyhän tai ainakin hänen lapsiensa on saatava edes vähän.
Nämä uudet tarpeet ovat niin pakottavia, että niiden tyydyttämiseksi köyhä on valmis tinkimään ruoastaan ja kärsimään nälästä ja aliravitsemuksesta. Tämä merkitsee sitä, että äärimmäisen köyhyyden välttämiseen vaaditaan enemmän ostovoimakorjattua rahaa kuin aikaisemmin. Toisin sanoen jos äärimmäisen köyhiä olivat 1990-luvun alussa ne, jotka kuluttivat päivässä alle dollarin, yli kymmenen vuoden rakennemuutosten jälkeen samalla tavalla äärimmäisen köyhiä ovat nyt myös ne, jotka kuluttavat huomattavasti enemmän kuin dollarin.
Kun nämä kaikki mittaus- ja tilastoharhat otetaan huomioon, havaitaan, että YK-järjestelmässä ja vuosituhattavoitteissa keskeinen köyhyysmittari ei todellisuudessa mittaa köyhyyttä juuri lainkaan. Sen lukemien pieneneminen kertoo ennemmin siitä, miten pitkälle köyhien ihmisten elämä on muuttunut rakenteeltaan samanlaiseksi kuin eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten. Ja tässä yhdenmukaiseen monetaristiseen malliin pakottamisessa ovat tietenkin erinomaisia nuo kulttuuriset ja valtarakenteet, jotka on luotu 500 vuotta kestäneen maailman valloituksen aikana. Maailmassa, jossa länsimaisen käden kosketus muuttaa sodan rauhaksi ja tyrannian demokratiaksi, muuttaa dollarin ja euron merkki kurjuuden rikkaudeksi.
|
Palautetta kirjoittajalle voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info/)
26.5.2003