Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Anja Portinin toimittamassa kirjassa "Kaikesta jää jälki - puheenvuoroja ympäristöä säästävistä valinnoista". (Avain, Helsinki 2008)

Maapallon kokoinen aarre – talousnäkökulman muutos ja ympäristö


Vanha ja uusi talouskäsite

Kansantuotteen tuolla puolen

Laajennettu talous

Hyvin- vai pahoinvointia

Tyytymättömyyden tuotanto

Mainonnan historiaa

Puhe vallan tukena

Uudet liikkeet ja uusi kieli

Kirjallisuutta

Talous ja ympäristö törmäävät yhteen tavan takaa. Useimmissa tapauksissa taloudellisiksi määritellyt hankkeet tuhoavat ympäristöä. Tiukkaa ympäristölainsäädäntöä taas saatetaan löysentää taloudellisiin syihin vedoten. Usein silloinkin, kun velvoite suojella ympäristöä on ilmeinen, se sivuutetaan, koska taloudellisesti siihen ”ei ole varaa”. Koska talouden kasvattaminen on jo vuosisatoja tapahtunut ympäristön kustannuksella, merkittävä ympäristön suojelu vaarantaa kasvun. Siksi ekologia hautautuu aina ekonomian alle.

Ympäristönsuojelijoiden ja toisinajattelevien taloustutkijoiden mallit ja laskelmat toki osoittavat, että nykyisellä tavalla ymmärretty talous voisi toimia ja jopa kasvaa ilman, että ympäristöä merkittävästi vaarannetaan, mutta tämä on ainakin toistaiseksi vain teoriaa. Näissä malleissa lisääntyvä palvelujen, tiedon ynnä muiden ei-materiaalisten hyödykkeiden kulutus on nykyisessä talousjärjestelmässä hyvin materiaali-intensiivistä: rakennetaan hotelleja ja kauppoja, kulutetaan tietokoneita ja kännyköitä jne.

Niinpä joidenkin talousmiesten ja ympäristönsuojelijoiden näkemykset ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Sellaisten äärimmäisyysihmisten kuin Pentti Linkolan ajattelussa ei anneta armoa teollisuusjohtajille. Toisaalta osa talouseliitistä ei tunne tätä suurempaa sympatiaa ympäristönsuojelijoita kohtaan. Esimerkiksi Tšekin presidentti Václav Klaus totesi vuonna 2007 Yhdysvaltojen kongressille lähettämässään kirjeessä: ”Ihmisenä, joka on elänyt kommunismissa suurimman osan elämästäni, tunnen velvollisuudekseni sanoa, että suurin uhka vapaudelle, demokratialle, markkinataloudelle ja vauraudelle 2000-luvun alussa ei ole kommunismi tai sen pehmeämmät variaatiot. Kommunismin tilalle tuli kunnianhimoinen ympäristönsuojelu.” Niinpä monet ympäristöaktivistit eri puolilla maailmaa ovat joutuneet talouseliitin tukeman ajojahdin kohteiksi, ja jotkut ovat menettäneet henkensä. Tunnetuimpia tapauksia ovat Brasilian kuminkerääjien liiton puheenjohtaja Chico Mendes ja Nigerian Ogonien eloonjäämisliikkeen johtaja Ken Saro-Wiwa. Edellisen sademetsien suojelua vastustavat karjatilalliset murhasivat joulukuussa 1988. Jälkimmäisen öljyn ympäristöstä piittaamatonta tuotantoa kannattava sotilashallitus hirtätytti marraskuussa 1995.

Mistä tässä – ajoittain äärimmilleen kärjistyvässä – konfliktissa oikein on kysymys? Yhdellä tasolla tilanne voidaan hahmottaa kahden välttämättömyyspuheen yhteentörmäykseksi. Talouspuhe esittää talouden ihmisten toimeentulon takaajaksi, ja mikä onkaan välttämättömämpää kuin tulla toimeen. Ympäristöpuhe taas hahmottaa ympäristönsuojelun ihmisten ja muiden lajien hengissä pysymisen takaajana, joka sekin on välttämätöntä. Monista syistä, muun muassa siksi että toimeentulo-ongelmat ovat useimmille ihmisille tutumpia ja konkreettisempia kuin ympäristötuho ja että ympäristöaktivistien ei ajatella välittävän ihmisten toimeentulosta, talouspuhe vetää useimmiten pidemmän korren. Ympäristönsuojelijan kannalta tilanne näyttää toivottamalta.

Vanha ja uusi talouskäsite

Nykyinen talouspuhe on historiallisesti katsoen varsin uutta. Se syntyi vasta 1700-luvulla. Sitä ennen talous eli ekonomia viittasi sen juurena olevan kreikan oikonomia-sanan tavoin perhekunnan, maatalon tai jonkin muun pienehkön paikallisen yhteisön toimeentulosta huolehtimiseen. Tähän kuului myös tuotteiden vaihto paikallisilla markkinoilla. Valtiota tai kaupunkia palvelevaa kauppaa ja tuotantoa ei sen sijaan luettu talouteen vaan valtiolliseen toimintaan ja politiikkaan. Kun talous määriteltiin uudelleen, se siirrettiin yksityisyyden alueelta julkiselle kentälle. Markkinoille suuntautuva tuotanto ja kauppa kaikilla tasoilla oli nyt taloutta, kun taas vanhan oikonomian ydin, kotitalouksien sisäinen tuotanto, ei ollut.

Tämä 1700-luvulla alkanut käsitereformi ei tietenkään tapahtunut hetkessä, vaan vanhan talouskäsitteen kaiku kuului pitkään – itse asiassa meidän päiviimme saakka. Syntynyttäkaksoismerkitystilaa voidaan kuvata mielen ja kohteen käsitteiden avulla. Jonkin kielellisen ilmaisun mieli on se ajatus tai käsite, jonka se herättää. Ilmaisun kohde sen sijaan on se olioiden joukko, johon ilmaus viittaa. Modernissa yhteiskunnallisessa puheessa taloustermin mieli on usein ristiriidassa sen kohteen kanssa: ilmaisun mielessä on jälkiä vanhasta oikonomia-käsitteestä mutta sitä koskeva kielipeli määrittelee kohteen 1700-luvulla syntyneillä rajauksilla.

Talous määritellään useimmiten tähän tapaan:

Talous tarkoittaa ihmisten välistä kanssakäymistä ja instituutioita, jotka liittyvät hyödykkeiden tuotantoon, jakeluun, vaihtoon tai kulutukseen. (suomenkielinen Wikipedia)

Talous on vaurauden tuotannon, jakelun ja kulutuksen järjestelmä. (Webster's New World Dictionary)

Tällaiset määritelmät ja yleisluonteinen talouspuhe luovat mielikuvan, jonka mukaan talouteen kuuluisivat kaikki vaurauden tuotannon, ylläpidon ja kulutuksen muodot. Käytännössä talouspuhe rajaa taloustermin kohteen paljon suppeammaksi: vain virallisesti ja rahavälitteisesti jaeltava tuotanto luetaan mukaan. Selvimmin tämä näkyy puheessa talouskasvusta ja eri maiden talouksien vertailuissa. Nämä molemmat perustuvat 1930-luvulla kehitettyyn kansantalouden tilinpitojärjestelmään, jonka pohjalta lasketaan bruttokansantuote ja muita vastaavia lukuja.

Kansantuotteen tuolla puolen

Nykyisessä tilinpitojärjestelmässä kansantuotteeseen ei lasketa mukaan kotitalouksien sisällä tapahtuvaa tuotantoa, joka on tarkoitettu omaan käyttöön. Jopa Suomen kaltaisissa vanhoissa teollisuusmaissa tämä pääasiassa naisten harteilla oleva tuotanto on huomattava. Kotona laitetaan ruokaa, siivotaan, korjataan vaatteita, leluja, huonekaluja ja maalipintoja, hoidetaan lapsia, sairaita ja vanhuksia, opetetaan ja opitaan sekä tuetaan psyykkisesti ja henkisesti muita perheenjäseniä. Lapsiperheiden panos on tässä erityisen huomattava. Nehän myös tuottavat uuden sukupolven, jota ilman ihmiskunnan – sen talous mukaan luettuna – olemassaolo lakkaisi.

Bruttokansantuote- ja kasvulaskelmista puuttuu myös suuri osa hyödykkeiden jakelusta. Tavarat ja varsinkin palvelut siirtyvät yleisesti ihmiseltä toiselle epävirallisena vaihtokauppana tai ilman vastiketta lahjoina. Tämäkin on suurinta köyhissä maissa, mutta rikkaissakin maissa se on huomattava. Esimerkiksi lapsiperheet vaihtavat yleisesti hoitopalveluja ja lahjoittavat toisilleen pieniksi käyneitä vaatteita ja muita tarvikkeita. Näitä tavanomaisen taloudellisen ajattelun aukkoja ovat korostaneet sellaiset feministiset taloustieteilijät kuin Hilkka Pietilä ja Maria Mies.

Edellä mainittujen puutteiden lisäksi bruttokansantuotelaskelmat tekee epäkelvoiksi vieläkin suurempi laiminlyönti: yhteisvaurauden tuottamia palveluja ei oteta huomioon. On nimittäin erittäin tavallista, että ihmiset tai heidän yhteisönsä eivät myy, vaihda tai anna tuotostaan kellekään tai millekään yksityiselle taholle vaan lahjoittavat sen ihmiskunnalle tai jollekin yhteisölle niin, että kuka tahansa voi käyttää sitä tiettyjen sääntöjen puitteissa vapaasti. Eniten viime vuosikymmeninä huomiota herättänyt esimerkki on avoimen lähdekoodin tietokoneohjelmat ja käyttöjärjestelmät kuten Linux. Niitä käyttävät lukuisat kaupungit, yhtiöt ja yhdistykset saavat huomattavan ja helposti mitattavan taloudellisen edun. Mutta tämän uuden tapauksen lisäksi on valtavasti muuta yhteisvaurautta: kaupunkien ja kylien julkiset rakennukset, tiet, kadut ja aukiot, julkiset kirjastot, internet, osa kouluista ja sairaaloista, valtaosa tieteellisestä tiedosta, paikallinen tieto, kansanviisaus ja kansanperinne sekä suuri osa populaari- ja korkeakulttuurista.

Näiden pääasiassa ihmisten työllä aikaansaatujen rikkauden muotojen lisäksi on vieläkin enemmän yhteisvaurautta, joiden synnyssä luonnolla on ollut ratkaiseva tai täysin hallitseva rooli. Sellaista ovat yhteiset metsät, laitumet, kalastusalueet ja muut yhteisalueet, joita käytetään liiallista käyttöä rajoittavien sääntöjen ja sanktioiden puitteissa. Sitä on myös auringon valo ja lämpö. Tämän taloudellisen arvon huomaa esimerkiksi silloin, jos asuu talossa, jonka lämmityslasku putoaa merkittävästi jo kevättalvella ikkunoista tulvivan ilmaisen energian ansiosta.

Alkuperäiskansojen löytämien tai jalostamien kasvien hyödyllisiä ominaisuuksia siirretään nykyisin patentoinnin tai geenimanipulaation avulla yksityisomaisuudeksi. Tämä niin sanottu geenipiratismi alleviivaa sitä valtavaa yhteisvaurautta, joka sisältyy vuosimiljoonien evoluutiokehityksen tuottamaan luonnon monimuotoisuuteen. Ilmastonmuutos taas korostaa sitä suunnattoman arvokasta palvelusta, jonka ilmakehä, kasvit, meret, jäätiköt, tuulet, merivirrat, maan alla vielä oleva öljy ja kivihiili, merenpohjassa oleva metaanihydraatti, hiiltä sisältävä kalkkikivi ja lukuisat muut luonnonilmiöt tuottavat pitäessään ilmakehän koostumuksen ja lämpötilan toistaiseksi sellaisena, että ihmiselämä ylipäänsä on mahdollista.

Laajennettu talous

Kaikkea tätä bruttokansantuotelaskelmien ja vallitsevan talouspuheen ulkopuolelle jäävää ”vaurauden tuotannon, jakelun ja kulutuksen järjestelmää” on alettu kutsua epäviralliseksi taloudeksi. Virallisen talouden ja epävirallisen talouden kokonaisuutta taas nimitetään laajennetuksi taloudeksi.

Kun yhteiskunnallisessa keskustelussa suppea virallinen talous korvattaisiin laajennetulla taloudella ja talous-termin kohde asetettaisiin paremmin vastaamaan määritelmien ilmaisemaa mieltä, ekonomian ja ekologian ristiriita poistuisi. Sen sijaan, että ei olisi varaa luonnonsuojeluun, nyt ei olisi varaa tuhota luontoa, joka nähtäisiin keskeisenä osana taloudellista varallisuuttamme.

Laajennetussa taloudessa ympäristönsuojeluvaatimukset eivät voi vaarantaa taloudellista kasvua, koska ympäristötuho alentaa kasvua. Koska ympäristön pilaaminen on ollut laajamittaista ja monia yhteisvaurauden muotoja on tuhottu, ei ole lainkaan selvää, että talous on henkeä kohti laskettuna kasvanut lainkaan viimeisten satojen vuosien aikana. Supistuminen on voitu tulkita kasvuksi, koska vauraus on muuttanut muotoaan ja keskittynyt pienelle vähemmistölle. Toisaalta kasvu on merkinnyt valtavaa ja rakenteellista kustannusten ulkoistamista bruttokansantuotelaskelmista poisjätetyille sektoreille. Kun laajennetussa taloudessa tätä velkaa luonnolle, köyhille ja kotitalouksille ei enää voi piilottaa, tilit kääntyvät äkkiä negatiivisiksi ja kasvu miinusmerkkiseksi.

Toisaalta on kyseenalaista, voidaanko ylipäänsä jatkaa puhumista taloudellisesta kasvusta, sillä laajennettu talous sisältää laadultaan hyvin erilaisia osatekijöitä, joiden yhteismitallistaminen rahan tai jonkin muun suureen avulla lienee mahdotonta. Mitkä markkinat, kyselyt tai asiantuntijapaneelit pystyisivät asettamaan oikean hintalapun esimerkiksi uudelle sukupolvelle tai nykyiselle eliökunnalle soveltuvan ilmaston säilymiselle? Taloudellisen kasvun sijasta olisi ehkä siirryttävä puhumaan talouden edistymisestä. Sen taas määrittelisi laaja yhteiskunnallinen keskustelu, jossa argumentteina voisivat olla myönteiset muutokset sellaisissa seikoissa kuin ihmisten ravitsemus ja terveys, biodiversiteetin säilyminen, mielekkään työn määrä suhteessa raadantaan, ympäristön kauneus, ihmisten onnellisuus, voimakkaiden luontoelämysten kokemismahdollisuudet, tasa-arvoisuus, eläinten kärsimysten vähäisyys, ilmastonmuutoksen torjuminen jne.

Talouden käsitteellinen vapauttaminen rahapeliluolasta, jonne se on ahdettu, merkitsisi myös valtavaa kansantalouden ja yksityisen ihmisen toiminnan tehostumista. Sen sijaan, että ihmiset tuottaisivat tavaroita, joiden haitat ovat niin suuret, että aikayksikössä tuotettu hyöty on nolla tai negatiivinen, he voisivat keskittyä olennaisiin ja aidosti hyödyllisiin asioihin. Tällaisia olisivat esimerkiksi uuden sukupolven kasvattaminen, puhtaan ruoan tuotanto, terveelliseen ja ekologiseen asumiseen tähtäävä rakennus- ja korjaustoiminta sekä luonnon suorittaman palvelutuotannon tukeminen. Sen sijaan, että ihmisiä rangaistaisiin tästä taloudellisesti, kuten nykyään, hyödylliseen toimintaan keskittyviä voitaisiin kannustaa ja palkita.

Hyvin- vai pahoinvointia

Mutta onko tämä kaikki vain katteetonta idealismia? Vaikka luonnolla on oma arvonsa ja periaatteessa köyhien ja heikkojen kustannuksella hyötyminen on väärin, niin eivätkö ihmiset todellisuudessa halua ennen kaikkea modernin talouden tuomaa hyvinvointia? Kehityksellä on toki hintansa, mutta ihmisethän ovat valmiit maksamaan sen saadakseen nykyajan mukavuudet.

Nämä tavan takaa toistettavat hyvinvointifraasit ovat kuitenkin yhtälailla talouspuheen synnyttämiä harhoja kuin edellä purettu myytti virallisen talouden kaiken kattavuudesta. Talouspuhe on ikään kuin vuoristosumu, joka tuudittaa hotellin asukkaan muusta maailmasta eristettyyn elämään, jonka täyttävät keskustelu ruokalistoista ja juoruilu muista vieraista. Ympärillä oleva sumu estää heitä näkemästä sekä alhaalla laaksossa käynnistyvän sodan ja ylhäällä huipulla kehkeytymässä olevan lumivyöryn.

Nykyinen kulutushyödykkeiden tuotanto aiheuttaa sivutuotteenaan valtavasti vahinkoa. Sen huomioon ottaminen kustannuksina merkitsee sitä, että tuottavuus on olematon: käytettyä panosta kohti saadaan hyvin vähän sitä, mitä tuotetaan. Mutta tuotanto voi olla vielä radikaalimmalla tavalla huonoa. Se, mitä tuotetaan ei olekaan sitä, mitä on tarkoitus tuottaa, vaan jotain aivan muuta. Tuotteen käytännön vaikutukset voivat olla päinvastaiset kuin mitä siltä odotetaan. Esimerkiksi lääke voi sairauden parantamisen sijasta aiheuttaa sairauden. Tämä tunnetun itävaltalaisen vaihtoehtoajattelijan Ivan Illichin(1926–2002) kutsuma ilmiö saattaa olla hyvinkin yleinen modernissa yhteiskunnassa.

Valtavirran talousajattelussa samaistetaan kulutuksen kasvu hyvinvointiin: ihmiset ostavat sitä, mitä tarvitsevat, ja tarpeiden tyydytys aivan ilmeisesti lisää hyvinvointia. Hyvinvoinnin taas ajatellaan olevan yhteydessä tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen. Kuitenkin useimmilla ihmisillä lienee kokemuksia siitä, kuinka monet paljon kuluttavat ihmiset ovat onnettomia, kun taas jotkut pientuloiset voivat olla hyvinkin tyytyväisiä elämäänsä. Näitä arkipäivän havaintoja vahvistavat lukuisat eri tuloryhmiä, eri maita ja eri vuosia samassa maassa koskevat kyselytutkimukset. Ne viittaavat vahvasti siihen, ettei kulutuksen määrällä ole tietyn rajan ylittymisen jälkeen positiivista yhteyttä tyytyväisyyteen tai onnellisuuteen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tehtyjen kyselyjen mukaan vuoden 1950 jälkeen ihmiset ovat tulleet keskimäärin vähemmän onnellisiksi, vaikka bruttokansantuote henkeä kohden on kolminkertaistunut. Tyytyväisyys Japanissa ei ole kasvanut toisen maailman sodan jälkeen, vaikka keskimääräiset tulot ovat viisinkertaistuneet. Kysyttäessä 1990-luvun alussa, ovatko ihmiset onnellisia, yli 90 prosenttia indonesialaisista, filippiiniläisistä, malesialaisista ja hongkongilaisista vastasi myöntävästi, mutta vain 64 prosenttia rikkaista japanilaisista piti itseään onnellisena.

Tyytymättömyyden tuotanto

Tiedot tyytyväisyyden vähäisestä yhteydestä kulutustasoon ovat talousteorian kannalta kiusallisia. Ne on kuitenkin helppo selittää: hyödyn maksimointi- ja kasvuteorioidensa kanssa askartelevan tutkijan on vain käveltävä kampuksen rakennuksesta toiseen ja siirryttävä kansantaloustieteen laitokselta markkinoinnin laitokselle. Siellä ymmärretään, että nämä matemaattisen ihmismekaniikan aineellisia hyötyjään maksimoivat oliot ovatkin ensisijaisesti sosiaalisia ja henkisiä olioita. Laitoksella opetetaan, miten myynnin lisäämiseksi tuotteista on tehtävä mainonnan avulla mitä erilaisimpien asioiden symboleja.

Kaupallinen propaganda liittää tavaroihin – usein piilotajunnan tasolla – voiman, kauneuden, taiteellisuuden, osaamisen, luotettavuuden, älykkyyden, sosiaalisen menestyksen, miehisyyden, naisellisuuden, seksuaalisuuden, luonnollisuuden, luontoelämysten, jonkin yhteiskunnallisen ryhmän ja valta-aseman merkityksiä.

Useimpien tavaroiden ostamistarve on siis luotu yhteiskunnallisesti. Sikäli kun yhteiskunnan rakenteen muutokset eivät ole tehneet jonkin uuden tuotteen hankkimista välttämättömäksi eikä kyse ole rikkoutuneen esineen korvaamisesta uudella, tärkeä syy tavaroiden ostamiseen ovat juuri nämä symbolimerkitykset. Näennäisesti aineellisten tarpeiden tyydyttämistä varten valmistetuilla tuotteilla pyritäänkin tyydyttämään sosiaalisia, kulttuurisia ja henkisiä tarpeita. Useimmissa tapauksissa tämä ei onnistu: eihän sosiaaliseen menestykseen assosioidun juoman juominen tuo sosiaalista menestystä. Sikäli kun esimerkiksi joidenkin statusesineiden ostaminen kompensoi faktisesti alhaista sosiaalista asemaa, tämä on lyhytaikainen lohtu: kohta merkitykset siirretään pois vanhoista tavaroista uusiin, eikä uusia ainakaan heti voi ostaa. Seurauksena tästä kaikesta on turhautumisen ja tyytymättömyyden kasvu. General Motorsin johtaja Charles Kettering)1876–1958 totesikin jo 1920-luvulla:"Taloudellisen vaurauden avain on luoda järjestelmällisesti tyytymättömyyttä."

Tyytymätön ihminen ei voi hyvin. Niinpä kulutusyhteiskunta hyvinvoinnin sijasta tuottaakin pahoinvointia.

Mainonnan historiaa

Modernin mainonnan synnyn taustalla oli kolme seikkaa. Ensinnäkin propagandasta saatiin hyviä kokemuksia ensimmäisen maailmansodan aikana, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa sotaa vastustanut kansa saatiin nopeasti käännytettyä sodan kannalle. Toiseksi eliitti koki akuutisti valta-asemansa uhatuksi, kun yhteiskunnallisten liikkeet voimistuivat ja äänioikeus laajeni. Kolmanneksi joukkojen manipulointiin avautui uusia näkymiä, kun Sigmund Freud)1856–1939( ja muut psykoanalyysin uranuurtajat löysivät piilotajunnan.

Keskeinen ihminen synnytysprosessissa oli Freudin sisaren poika Edward Bernays)1891–1995(. Pohjois-Amerikan itärannikon valtaeliittiin syntyneenä, New Yorkin seurapiirien sankarina hän koki omakseen pyrkimyksen ”tehdä demokratia vaarattomaksi” )”taking the risk out of democracy”(. Sodan aikana hän tuotti valtiollista propagandaa, jolla yhdysvaltalaiset saatiin käännytetyksi sodan kannalle. Sodan jälkeen hän alkoi soveltaa kokemuksiaan ja Sigmund-enonsa teorioita eliitin aseman turvaavaan kaupalliseen ja poliittiseen propagandaan, jolle hän keksi kauniimman nimityksen PR )public relations, suhdetoiminta(. Vuonna 1928 ilmestyneessä kirjassaan Propaganda än kirjoitti: ”Tietoinen ja älykäs massojen käyttäytymisen ja mielipiteiden manipulointi on demokraattisen yhteiskunnan tärkeä elementti. Ne, jotka manipuloivat tätä yhteiskunnan huomaamatonta mekanismia, muodostavat näkymättömän hallituksen, joka on maamme todellinen hallitsija.”

Bernays'n asiakkaisiin kuului American Tobacco Company. Yhtiön ongelmana oli se, että tuolloin vain harvat naiset polttivat. Bernays ryhtyi ratkomaan ongelmaa värväämällä ryhmän nuoria malleja osallistumaan New Yorkin suffragettien, silloisten feministisen, mielenosoitukseen. Lehdistölle hän kertoi, että ryhmä naistenoikeusmarssin osallistujia sytyttäisi tietyssä paikassa tiettyyn aikaan ”Vapauden soihdut”. Kun Bernays antoi merkin, mallit sytyttivät Lucky Strike -tupakat innokkaiden lehtikuvaajien edessä. Niinpä seuraavana päivänä, 1. huhtikuuta1928, New York Times raportoi näyttävästi: ”Tyttöjoukko tuprutti savukkeita vapauden merkiksi.” Myös muissa lehdissä ilmestyi kuvia polttavista naisasianaisista. Paljolti tiedostamaton assosiaatio naisten vapautumisen ja tupakanpolton välillä oli luotu.

Suurella osalla nykyisestä kulutuksesta ei siis juuri ole tekemistä hyvinvoinnin kanssa. Tämä olisi helppo nähdä, jos tuotannon yhteydessä puhuttaisiin myös kysynnän tuottamisesta eli markkinoinnista ja kun tavaroiden usein negatiivisesta yhteydestä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen ei vaiettaisi. Vallitseva talouspuhe johtaa kuitenkin tässäkin suhteessa harhaan ja pyrkii häivyttämään näköpiiristä hyvinvoinnin ja tuotannon yhteyden monimutkaisuuden. Kuten tuotannon ja vaurauden kohdalla, myös kulutusta koskevan talouspuheen muuttaminen johtaisi talouskatseen kääntymiseen siten, että suurin osa nykyisestä epäekologisesta toiminnasta nähtäisiin myös epäekonomiseksi.

Puhe vallan tukena

Voiko asia kuitenkaan olla näin yksinkertaista? Ratkeaako ekonomian ja ekologian ristiriita vain puhetapaa muuttamalla? Periaatteessa näin on, mutta kyseessä olevan puhetavan muuttaminen ei vain ole ollenkaan yksinkertaista. Vallitseva talouspuhe on niin sanottu ideologinen puhetapa eli tiettyjä valtasuhteita pönkittävä puheen muoto. Se tekee näkymättömäksi ne valtavat ponnistukset, joita lapsia ja kotitaloutta hoitavat vanhemmat, virallisen palkkatyön ulkopuolella olevat ihmiset ja luonto suorittavat ihmiskunnan hyväksi. Näin talouspuhe oikeuttaa lastenhoitotyötä tekevien vanhempien ja heistä riippuvaisten pienten lasten syrjinnän, köyhien käyttämän yhteisvaurauden omimista ja luonnon riistoa. Samalla se helpottaa vallan ja resurssien keskittämistä viralliseen talouteen integroituneille miehille sekä globalisaation yhteennivomien yhteiskuntien ylä- ja keskiluokalle.

Esimerkiksi joidenkin tuotteiden kysynnän kasvaessa myös pienten lasten äidit ja lapsia hoitavat isät houkutellaan tekemään töitä tehtaisiin. Virallisen talouspuheen mukaan bruttokansantuote- ja työvoimatilastot kaunistuvat ja yhtiöt näyttävät melkeinpä hyväntekijöiltä. Todellisuudessa kuitenkin myös epävirallisessa taloudessa tapahtuu muutoksia: Lastenhoito heikkenee, kun se sysätään liian täysien päiväkotien tai alaikäisten, heikkokuntoisten tai ylikuormitettujen sukulaisten harteille. Kotityöt tulee hoidettua huonommin, kun ne on tehtävä palkkatyön jälkeen. Naisten ja edelleen kotitöihin osallistuvien miesten hyvinvointi laskee kaksoistyön ja terveydelle vaarallisen työympäristön seurauksena. Tuotteiden valmistuksessa syntyvät saasteet lisääntyvät ja luonnon toimintakyky heikkenee. Kaikki nämä negatiiviset muutokset tekevät usein tyhjäksi kasvusta saadun edun. Tätä etua laskee taas monien tuotettujen tavaroiden vastatuottavuus. Lisäksi haitat koituvat etupäässä naistyöntekijöille ja lapsille, mutta edut taas pääasiassa osakkeenomistajille ja yhtiön johtoportaalle. Vaikka heidänkin lisäkulutuksensa hyötyä laskee ympäristötuho ja kulutusyhteiskunnan vastatuottavuus, tuotannon kasvu lisää joka tapauksessa heidän valtaansa.

Toinen kuvitteellinen mutta monia todellisia tilanteita vastaava esimerkki: Puunjalostusyhtiö saa luvan hakata valtion omistaman laajan metsän ja istuttaa siihen nopeakasvuista eukalyptuspuuta. Hakkuut ja uusi sellutehdas tarjoavat monia työpaikkoja. Taas bruttokansantuote kasvaa ja viralliseen talouteen työllistettyjen ihmisten määrä lisääntyy. Yhtiö saa runsaasti myönteistä julkisuutta maan tiedotusvälineissä. Kauniin kuvan takana on kuitenkin toinen todellisuus. Metsän tuntumassa asuville pienviljelijöille ja tilattomalle väelle valtion omistama alue on ollut käytännössä yhteismaa. Puita kaatamatta sieltä on kerätty runsaasti ruokaa, lääkkeitä, rehua ja polttoainetta. Pähkinät, hedelmät, lehdet, oksat, risut, juuret ja sienet ovat auttaneet ratkaisevasti köyhiä ihmisiä selviytymään. Metsä on lisäksi vaikuttanut paikalliseen ilmastoon suotuisasti niin, että viljely on onnistunut. Kaikki nämä hyödyt menetetään, kun metsä kaadetaan. Tilalle istutettavassa puupellossa ei kasva mikään muu kuin eukalyptus, eivätkä sen oksat ja lehdet kelpaa rehuksi. Laaja ihmisjoukko köyhtyy samoin kuin luonto. Lisäksi puusta tehdylle paperille painetaan lähes yksinomaan mainoksia, joiden levittämät harhat tuottavat pahoinvointia laajalle ihmisjoukolle. Lopputulos on taas selvästi negatiivinen, mutta hyötyjen ja haittojen jakauma ja luonne ovat erilaisia. Vaikka plussien määrä on pienempi kuin miinusten, ne jakautuvat harvemmille ihmisille ja ovat helposti rahassa mitattavia. Negatiiviset vaikutukset sen sijaan jakaantuvat laajemmalle ihmisryhmälle ja ovat vaikeammin mitattavissa perinteisin taloustieteellisin menetelmin. Siksi vallitsevan taloudellisen ajattelun näkökulmasta katsottuna hankkeen hyödyllisyys on ilmeinen.

Uudet liikkeet ja uusi kieli

Talouspuheen oikaiseminen on siis mahdollista vain osana laajempaa kamppailua talouden valtarakenteita vastaan ja oikeudenmukaisemman ja ekologisemman talousjärjestyksen puolesta. Toisaalta on kyseenalaista, voiko tämä kamppailu koskaan onnistua, jos pitäydytään vallitsevassa talouspuheessa, joka antaa valtavan kotikenttäedun talousvallan nykyisille pitäjille. Yhteiskunnallisen kamppailun ja talouspuheen muuttamisen on siis kuljettava käsi kädessä.

Sitä paitsi jokaisen menestyvän yhteiskunnallisen liikkeen on muistakin syistä luotava oma kielensä: uusi puhetapa voi inspiroida ihmisiä ja saa heidät näkemään paremman tulevaisuuden pilkahduksia ja mahdollisuuksia masentavan nykyisyyden keskellä. Yhteiskunnallisen liikkeen voima ei vain hikipäissään raatavissa superaktivisteissa, vaan ennen kaikkea siinä, että se pystyy sisällään luomaan uuden yhteiskunnallisten suhteiden ja kulttuurin kentän, joka enemmän tai vähemmän vetää puoleensa suurta ihmisjoukkoa. Liike voi sisäisissä käytännöissä, aktioissa ja tilapäisissä kokeiluissa ennakoida tulevaa ekologisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa. Kaikessa tässä uuden talouspuheen kehittäminen on tärkeää.

Lopuksi erään ilmaston muuttamista vastustavan kuvitteellisen – mutta nykyistä ja tulevaa todellisuutta lähellä olevan – liikkeen vaatimuksia ja toimintaa käsittelevä teksti vanhalla ja uudella talouskielellä:

Liike vaatii öljyn, kivihiilen ja kaikkien fossiilisten polttoaineiden käytön pikaista lopettamista. Sen mielestä talouden on sopeuduttava ilmastollisen hätätilan asettamiin rajoihin, vaikka se tietäisi tuotannon ja kulutuksen huomattavaa supistamista. Liikkeen mukaan meillä ei ole enää varaa nykyiseen tuhlailevaan elämäntapaan. Kaikkien ihmisten on omaksuttava sellainen niukka kulutustaso, joka oli yleistä sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen. Vaatimustensa tueksi liike järjestää ensi kesänä protestileirin LIKOILin öljynjalostamon läheisyydessä. Leirin aikana osanottajat kieltäytyvät kaikesta uusiutumattomilla luonnonvaroilla tuotetusta ruoasta ja energiasta.

Eli:

Liike vaatii öljy-, kivihiili- ja maakaasuvarojen käytön pikaista tehostamista: ne on jätettävä maahan, koska tällöin ne tuottavat suurimman palveluksen ihmiskunnalle pitämällä ilmaston suurin piirtein nykyisen kaltaisena. Sen mielestä yritysten tuottavuutta eli tuotoksen suhdetta käytettyihin panoksiin on ratkaisevasti parannettava: nykyiselläänhän niiden tuottavuus on hyvin pieni tai jopa negatiivinen, koska niiden tuotannosta aiheutuu niin paljon haittaa luonnon palvelutuotannolle ja koska tuotteiden hyödyllisyys kuluttajille on usein kyseenalainen. Ihmisten on saatava nauttia luonnon ja yhteiskunnan tuottamasta yhteisvauraudesta ilman, että heitä ahdistellaan ja häiritään liiallisten päästöjen, saasteiden ja mainonnan avulla. Vaatimustensa tueksi liike järjestää ensi kesänä talousuudistusleirin LIKOILin öljynpilaamislaitoksen läheisyydessä. Leirin aikana osanottajat nauttivat luonnon ja paikalle syntyvän tilapäisen yhteisön luomasta yhteisvauraudesta ja pyrkivät mahdollisuuksien mukaan torjumaan kaikki ulkopuoliset ja sisäiset tekijät, jotka estävät tätä nautintaa.

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah:Vita activa: ihmisenä olemisen ehdot.Vastapaino, Tampere 2002.

Bennholdt-Thomsen, Veronika ja Mies, Maria:The subsistence perspective, Beyond the globalized economy. Zed Books,1999.

Berkes, Fikret (toim.):Common Property Resources, Ecology and Community-Based Sustainable Development. London, Belhaven 1989.

Bernays, Edward:Propaganda. New York 1928. http://www.historyisaweapon.com/defcon1/bernprop.html

Bollier, David:Silent theft, The pivate plunder of our common wealth. Routledge 2002.

Carey, Alex:Taking the risk out of democracy, Corporate propaganda versus freedom and liberty.University of Illinois Press, Urbana 1997.

The Commons. Where the community has authority.The Ecologist 4/22, 1992, s. 123–130.

Goodwin, Neva R. – Frank Ackerman – David Kiron (toim.):The Consumer Society. Island Press, 1997.

Eagleton, Terry:Ideology. An Introduction. Verso, 1991.

Illich, Ivan:Die Modernisierung der Armut oder Die Kontraproduktivität unserer Volkswirtschaft. Teoksessa Freimut, Duve (toim.),Technologie und Politik 9. Reinbek bei Hamburg, 1977.

Illich, Ivan:Toward a History of Needs. Heyday, 1978.

Illich, Ivan:Shadow Work. Marion Boyars, 1981.

Illich, Ivan:Tools for Conviviality.Marion Boyars,1985.

Illich, Ivan:Oikeus hyödylliseen työttömyyteen ja sen asiantuntijaviholliset. Perusta, 1990.

Leiss, William:The Limits to Satisfaction, On Needs and Commodities. Marion Boyars, 1978.

Lummis, C. Douglas:Radical democracy. Cornell University Press, 1996.

McCracken, Grant:Culture and Consumption. New Approaches to the Symbolic Character of Consumer Goods and Activities.Indiana University Press, 1988.

Pietilä, Hilkka:Vallan vaihto. Naisen ajatuksia politiikasta, taloudesta ja tulevaisuudesta. WSOY, 1988.

Routh, Guy:The Origin of Economic Ideas.MacMillan, 1977.

Shiva, Vandana–Afsar H Jafri, Gitanjali Bedi ja Radha Holla-Bhar:The enclosure and recovery of the commons. Research Foundation for Science, Technology and Ecology, Delhi 1997.

Shiva, Vandana:Voiko tietoa omistaa? Patentit kehitysmaiden uhkana. Rauhanpuolustajat & Like, Helsinki 2003.

Tammilehto, Olli:Maailman tilan kootut selitykset. Like, Helsinki 1998.

Tammilehto, Olli:Yhden taalan kysymys, Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like, Helsinki 2003.

Tammilehto, Olli:Kapitalismista demokratiaan. Teoksessa Hakkarainen, Outi, J. Airaksinen & T. Selin (toim.), Talous ja demokratia, Ratkaisuja Suomesta ja muualta. Like, Helsinki 2005. http://tammilehto.info/kapdem.htm

Tammilehto, Olli:Haasteena suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos. Teoksessa Vadén, Tere (toim.), Linkolan ajamana. Into, Helsinki 2008.

Toiviainen, Pasi:Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta. Otava, Helsinki 2007.

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

22.1.2009