Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on julkaistu Tiede ja Edistyksen numerossa 4/1990.   Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Kestävä kehitys vai yhteiskunnan muodonmuutos?


Kehitysvammaiset Nälätön Eurooppa Harhan ideologia Ympäristölasku ja laskutalous
Toivoa näkymättömästä Muutoksen hiiva Kirjallisuutta:

Lähes kaikki kehittyvät nykyisin: eivät vain sikiöt, siemenet ja filmit vaan myös tietokoneet ja lentokoneet, autot ja junat, sakset ja sukset, kynät ja kumit, tuolit ja sängyt, opetukset ja petokset, karjat ja taloudet sekä ennen kaikkea maat ja valtiot. 'Kehittyä'-sanaa ei tällöin käytetä 30-50-luvuilla toimitetun nykysuomen sanakirjan antamissa kahdessa ensimmäisessä merkityksessä: kysymys ei ole auki pääsemisestä eikä siitä, että joku tulisi vähitellen joksikin. Sanalla tarkoitetaan jonkin tulemista täydellisemmäksi tai paremmaksi.

Niinpä köyhien maiden kehittäminen on mitä kii tettävintä puuhaa. Ympäristöongelmat herättivät joissain välillä epäilyjä kehityksen siunauksellisuudesta, mutta sitten temmattiin ympäristökin kehitykseen mukaan: "kestävää kehi tystä" vastaan ei kellään kerta kaikkiaan pitäisi olla mitään sanomista. 

Page TopNext
 ItemKehitysvammaiset

Kehitys-sanan nykyinen käyttö juontaa ilmeisesti ihmisten, eläinten ja kasvien kehitystä koskevasta puheesta. Kun verrataan tähän käyttöön törmätään kummallisuuksiin. (Tähän on kiinnittänyt huomiota mm. Immanuel Wallerstein (1987a).) 

On luonnollista puhua kehittyvistä lapsista ja kutsua lapsen tasolle jäänyttä aikuista kehitysvammaiseksi. Jos taas kaksi normaalia aikuista keskustelee ja toinen väittää toista kehit tymättömäksi, tätä pidetään selvänä loukkauksena. 

Kutsumme useimpia Euroopan ulkopuolisia kansakuntia kehitysmaiksi, vaikka monet niistä ovat vanhempia kuin maanosamme valtiot kes kimäärin. Pidämmekö siis maapallon kansojen enemmistöä lapsina tai kehitysvammaisina? 

Joka tapauksessa suhtaudumme aivan eri tavoin samaan asiaan teollisuusmaissa ja kolmannessa maailmassa. Esimerkiksi kasvihuoneilmiön lie ventämiseksi on ehdotettu metsien istuttamista sinne, mistä niitä on hävitetty. Kysymättä paikallisilta ihmisiltä on alettu järjestää puiden istutuskampanjoita etelän köyhiin maihin. Kukaan ei sen sijaan oleehdottanut kohteeksi esimerkiksi Englantia, josta metsät on hävitetty tarkemmin kuin juuri mistään.

Epäilykset, että heitä pidetään lapsina, kiusaavat monia kolmannen maailman ihmisiä, jotka eivät ole täysin sisäistäneet euro-amerikkalaista kulttuuriamme. Esimerkiksi eräs keskiafrikkalainen totesi yhdessä lukemattomista viime aikoina Euroopassa järjestetyistä kehityskokouksista, että pohjois-etelä-dialogia muistuttaa naamiaisia. Pohjoisella on profeetan naamio, jolla on valtava suu ja valtavat hampaat mutta pienen pienet kuihtuneet korvat. Etelällä taas on jäniksen naamio, jolla ei ole ollenkaan suuta mutta valtavat korvat (The Cult... 1989). 

Mutta eikö nyt sitten ole itsestään selvää, että nuo maat ovat kehittymättömiä? Ei suinkaan: selvää on vain se, että ne ovat erilaisia kuin "Amero-Eurooppa". Jotta voitaisiin sanoa, että joku maa on "objektiivisesti" ottaen kehittymätön, on oletettava vähintään, että on olemassa kulttuureista riippumaton, universaali ulottuvuus, jolla yhteiskuntia voidaan verrata. Lisäksi, kun kehitys-sanaa käytetään nykyisessä arvottavassa merkityksessä, on oletettava, että ulottuvuuden toinen pää on objektiivisesti parempi kuin toinen.

"Universaali" ulottuvuus saadaan tavallisesti Euroopan historiasta: yleisesti oletetaan, että "kehitysmaat" ovat sellaisessa vaiheessa, jonka teollisuusmaat ovat jo sivuuttaneet, ja että ne myöhemmin saavuttavat Euroopan nykyisen kehitysvaiheen (Tähän kyseenalaiseen olettamukseen kiinnittää huomiota mm. intialainen tieteen sosiologi Shiv Visvanathan (1988)). Varsinkin aikaisemmin olettamusta perusteltiin viittaamalla "historian lainmukaisuuksiin". Nämä taitavat kuitenkin muistuttaa enemmän valtioiden kuin luonnontieteiden lakeja, sillä ne näyttävät alkavan vaikuttaa vasta silloin, kun euroamerikkalai set saapuvat paikalle - jos silloinkaan. 

Kysymys on viime kädessä siitä, että "kehitysmaat" halutaan tärkeissä suhteissa samanlaisiksi kuin Eurooppa. Myös useimmat kriittisesti maailman valtarakenteisiin suhtautuvat "kehittäjät" haluavat tätä: muutenhan ei voisi kuvitella, että kaikenlaisen ameroeurooppalaisen tiedon ja taidon levittäminen on ratkaisevaa. Puhe vaihtoehtoisesta kehitysavusta on epärehellistä: jos todella halutaan, että köyhä maa valitsee Euroopasta poikkeavan muutospolun, eurooppalaiset eivät voi olla siinä minkäänlaisia asiantuntijoita (ks. esim Esteva 1989). 

Miksi sitten muut maanosat halutaan samankaltaistaa "Vähä-Euroopiksi"? No,ihmisethän aina pyrkivät parempaan ja Euro-Amerikassa on parempi elää kuin kolmannessa maailmassa. Mutta missä suhteessa parempi? Joku voi nyt alkaa puhua autotiheydestä ja kotitalouskoneista, lomamatkoista ja 15 TV-kanavasta. Vähän mietittyään useimmat tuonevat esiin sen, ettei täällä ole nälkää eikä läheskään siinä määrin tauteja, kurjuutta, selvää inhimillistä hätää. 

Eikö näitä sitten voi vähentää muulla tavoin kuin toistamalla Euroopan historiaa? Suurin osa "kehitysmaallikkoja" ja -tutkijoita näyttää lähtevän siitä, että nälkä ja kurjuus johtuvat nimenomaan siitä, että kolmannen maailman maat ovat erilaisia kuin Amero-Eurooppa. Käsityksen takana ovat ilmeisesti seuraavat kolme olettamusta: 

1)Teollistumattomissa yhteiskunnissa on aina nälkää ja kurjuutta. 

2)Euroopan teollistuminen hävitti nälän ja kurjuu den. 

3)Nälän ja kurjuuden merkittävään vähentämiseen ei ole muuta tapaa kuin modernisaatio - ei ainakaan käytännössä kokeiltua. 

Historian nälkä

Tarkastellaanpa aluksi ensimmäistä olettamusta.

Sitkeästi elää myytti, että metsästäjä-keräilijät olisivat eläneet nälkärajalla ja että nimenomaan nälkä olisi pitänyt nämä kansat niin pieninä. Tähän uskovat vieläkin jopa monet historian tutkijat (ks. esim. Jutikkala 1989). Arkeologinen ja antropologinen tutkimus on kuitenkin vakuuttavasti osoittanut, että metsästäjä-keräilijät eivät juuri ole nähneet nälkää. Normaalivuosina nämä kansat ovat korjanneet luonnosta vain parhaita antimia ja jättäneet suurimman osan syötäväksi tiedetyistä lajeista koskematta. Väestön koko ja koko elämäntapa on säädetty tällaista "herkuttelua" silmällä pitäen. Kuivuuden tai muun häiriön yllättäessä on täytynyt vain siirtyä vähemmän maukkaisiin, mutta silti ravitseviin kasvi- ja eläinkunnan tuotteisiin (Sahlins 1981,9-11 ja 20-37, Bodley 1985,93-94 ja 153, Arnold 1988,48-49, Keesing 1981,122-123).

Myöskään paimentolaiset eivät historiallisesti ole olleet alttiita nälänhädille. Vuodenaikoihin ja muiden kansojen toimiin sovitettu vaellus, monipuolinen, eri ekologisiin lokeroihin soveltuva karja, eläinten lainaaminen ja karjan jakaminen eri seuduille, tuotteiden vaihto muiden ryhmien kanssa, helposti kuljetettavan mutta kallisarvoisen omaisuuden kerääminen - nämä kaikki ovat auttaneet paimentolaisia selviytymään kuivuuskausista jatautiepidemioista. Vain poikkeustapauksissa on turvauduttu maanviljelijäkansojen ryöstöön (Arnold 1988,48-50, Aavikoituva...1985,52-55). 

Sen sijaan on totta, että maanviljelystä harjoittavassa, esiteollisessa Euroopassa aliravitsemus oli yleistä. On laskettu, että 1600-luvulla jokainen ranskalainen talonpoika koki nälänhädän ainakin kerran elämässään. Oleellista on kuitenkin, mistä nälänhädät johtuivat. Yhtä vähän kuin muissa feodaaliyhteiskunnissa oli vanhassa Euroopassa kysymys siitä, etteikö talonpojilla olisi ollut kykyä ja ymmärrystä tuottaa riittävästi ruokaa ja varastoida sitä pahan päivän varalle. Mutta viljelijät eivät olleet itsenäisiä vaan olivat joutuneet hierarkkisen yhteiskuntajärjestelmän alimmille portaille. Talonpoikien oli pakko luovuttaa suuri osa sadostaan tilanherroille, kirkolle ja valtiolle. Mikäli sään oikkuja vastaan varautuminen tuotantoa lisäämällä ylipäänsä oli sallit tua tai mahdollista, se olisi usein käytännössä merkinnyt vain lahjan antamista herrasväelle. Sitäpaitsi nälänhädät eivät läheskään aina johtuneet ruoan tuotannon vähyydestä vaan siitä, että elintarvikkeita tuhottiin sodissa tai ne eivät syystä tai toisesta olleet eniten tarvitsevien saatavilla (Arnold 1988,52-57 ja 97, Tilly 1986). 

Toisaalta myös viljelijöiden keskuudessa on ollut ja on edelleen kansoja, jotka ovat monipuolisella ravintotaloudellaan pitäneet nälän loitolla. Oleellista on, että nämä ovat olleet vapaita feodaalisista alistussuhteista ja verotaakoista. Vapaat viljelijät ovat kuitenkin myös Euroopan ulkopuolella olleet harvinaisia, sillä paikallaan pysyvät ihmiset on ollut metsästäjiä, keräilijöitä ja paimentolaisia helpompi alistaa (Arnold 1988, 52-60, Diamond 1981,9-13, Wolf 1966,2-17, Nordberg-Hodge 1988). 

Previous ItemPage TopNext ItemNälätön Eurooppa

Entä sitten Euroopan myöhempi historia - eikö ole selvää, että juuri teollistuminen hävitti nälän ja kurjuuden maanosastamme? Vai miten kaikki oikein kävikään? 

Eurooppalaista nälkää tuottava yhteiskunnallinen tilanne alkoi ensin Englannissa sitten muissa maissa purkautua kolmella tavalla: 

Ensinnäkin köyhiä pienviljelijöitä muutti sankoin joukoin valtamerten takaisille alueille, jotka eurooppalaiset olivat vallanneet itselleen apunaan nälänhädät, kansanmurhat ynnä muut nousevaan sivistystasoonsa sopivat menetelmät (ks. esim. Arnold 1988,70-71,121). 

Toiseksi elintarvikkeita, rehuja ja muita eurooppalaisten peltojen tuotantoa korvaavia"siirtomaatavaroita" alettiin yhä enemmän tuoda muista maanosista. Alistettujen kansojen parhaat viljelymaat otettiin vientituotantoon. "Alkuasukkaat" jäivät maattomiksi tai heidät pakotettiin siirtymään heikosti tuottaville tai vaikeasti viljeltäville maille. Usein vähäinenkin omavarainen maatalous estettiin raa'asti, jotta plantaaseille olisi saatu riittävästi halpaa työvoimaa. Toisinaan taas paikalliset viljelijä pakotettiin tuottamaan vientikasveja omilla palstoillaan. Näin kansat tehtiin riippuvaiseksi tuontielintarvikkeista, joiden kauppaa eurooppalaiset hallitsivat. Siksi hintasuhteiden heilahtelut ja muuta kaupan häiriö johtivat vakaviin nälänhätiin (mtss. 70,121-126,129,131, Lappé & Collins 1986,80-87, Keesing 1981,459). 

Kaiken kaikkiaan nämä eurooppalaisen nälän vähentämiskeinot merkitsivät siis nälän viemistä muualle. Lopputuloksena oli, että aliravitsemus maailmassa vain kasvoi. Euroopan teollistumisen myötä maailman ihmisten valtaenemmistön elinolosuhteet huo nonivat (Arnold 1988,121,129,131, Wallerstein 1987a,13, Wallerstein 1987b,37,88). 

Kolmaskin yhteiskunnallinen muutos paransi Euroopan ravitsemustilannetta: feodaalisen alistussuhdejärjestelmän rappeutuminen. Kapitalismin vallatessa alaa, suurin osa talonpojista lähti enemmän tai vähemmän pakolla kaupunkeihin tai muille mantereille. Mutta jäljelle jääneet viljelijä eivät olleet enää vanhojen tuotantoa rajoittavien hierarkioiden alistamia. Tuotanto lisääntyi (ks. esim. Arnold 1988,69). Ja vähitellen lisäämisen kapitalistisesta pakosta kehittyi uusi alistussuhde. 

Eurooppa peltojen tuoton kasvu tapahtui siis uuden, maailman mullistaneen tuotantojärjestelmän kehityksen sivutuotteena. Tämä oli ihmisten muita pyrkimyksiä, muuta maailmaa ja ympäristöä ajatellen erittäin huono tapa poistaa nälkä. Tuskin se myöskään oli ainoa käytettävissä ollut tapa. Talonpoikien vapautuminen feodalismista olisi ilmeisesti voinut tapahtua myös heidän omien liikkeiden toimesta. Tällaisesta muutoksesta oli selviä merkkejä 1300- ja 1400-luvuilla. Tuolloin poliittiset rakenteet olivat heikentyneet eliittien keskinäisten sotien seurauksena. Kirkon helmoista nousi yhä uusia tasa-arvoisuutta vaativia kansanliikkeitä. Feodalismin tilalle olisi voinut syntyä suhteellisen tasa-arvoinen järjestelmä, jossa itsenäisten pientilojen tuottavuus olisi hyvin riittänyt ruokkimaan ihmiset myös katovuosina (Wallerstein 1987b,38-39). 

Edellä oleva asettaa siis kyseenalaiseksi myös kolmannen kehitysajat telun perusolettamuksen: käsityksen, että nälän ja kurjuuden merkittävään vähentämiseen ei olemuuta tapaa kuin modernisaatio. Nälän voittamisen tekniset ratkaisut ovat kautta historian olleet olemassa, mutta yhteiskunnalliset syyt ovat estäneet niiden käyttämisen. 

Joka tapauksessa eurooppalaista nälkäongelman näennäisratkaisua ei voi toistaa nykyisillä nälkäalueilla: Toisaalta teolliseen kasvutalouteen kytkemättömiä, uuteen kolonialismiin sopivia maanosia ei enää ole. Toisaalta maatalouden kapitalisoituminen vaikuttaa köyhissä maissa nimenomaan nälkää lisäävästi. Kun omavaraisuudesta siirrytään markkinoille tuottamiseen, yhä useammin ostamisesta tulee ainoa keino saada ruokaa. Rahaa taas köyhillä ei juuri ole, joten elintarvikkeet kulkeutuvat "ostovoimaisille" eli koti- ja ulkomaisille rikkaille ja heidän eläimilleen (ks. esim. Trainer 1989,105-109, Lappé & Collins 1988,43-53,63-64).

Kehitys modernisaationa ei siis ratkaise köyhän Etelän polttavimpia ongelmia. Mitä se sitten tekee? 

Kehitys mm. kasaa pääomia yhä harvempiin käsiin, luo eriarvoisuutta, kurjuutta ja nälkää, hävittää luontoa. (Esimerkiksi satoja mahdollisesti jopa kymmeniä tuhansia eliölajeja kuolee vuosittain sukupuuttoon (Yhteinen... 1988,128, Meyers 1984).) ja kulttuureja. (Esimerkiksi erään arvion mukaan 50-luvulta lähtien on noin 50 kieltä kuollut joka vuosi (Illich 1978,7).) Positiivisena, nälkää ja kurjuutta poistavana pidetty kehitys onkin todellisuudessa hirvittävää tuhoa. Miten on mahdollista, että on syntynyt näin täydellinen ja yleinen väärinkäsitys? 

Previous ItemPage TopNext ItemHarhan ideologia

Kehitys on ollut toisen maailmansodan jälkeisen ajan keskeinen ideologia, jota johtavan suurvallan resursseilla on levitetty ympäri maailmaa ja jonka avulla tämä on oikeuttanut oman ja liittolaistensa maailmanhallinnan. Ideologiaa sen nykyisessä muodossa julisti en simmäistä kertaa presidentti Truman 10. tammikuuta 1949 pitämässään puheessa. Yhtäkkiä kaksi miljardia ihmistä ei elänytkään kaikessa rauhassa perinteisissä yhteiskunnissa vaan he kaikki olivat siirtyneet alikehittyneeseen maailmaan (ks. esim. Illich 1981,15).

Taustalla ovat kuitenkin paljon vanhemmat ideologiset virtaukset eurooppalaises sa kulttuurissa. Yksi niistä liittyy taloustieteeseen. Vielä 1700-luvulla ajateltiin yleisesti, että toisaalta luonnon tuottavuus, toisaalta tuotteiden kerääminen yksiin käsiin sodalla, ryöstämällä tai muulla keinolla olivat rikastumisen perusta. Tästä syystä ihmiskunnan yleistäja rajatonta aineellista vaurastumista ei voitu kuvitella. Näin ajatteli myös tunnettu englantilainen taloustieteilijä David Ricardo (1772-1823) uransa alkuvaiheissa. Myöhemmin hän kuitenkin muutti käsityksiään: Ricardo kehitti työnarvoteorian, jonka mukaan ihmistyö loi koko ajan uutta rikkautta. Nyt voitiin yleisen taloudellisen edistyksen olevan mahdollista rajattomiin (Hornborg 1989,33 ja Gudeman 1986,63-70). 

Ricardon teoria ja sitä seuranneet porvarilliset ja marxilaiset talousteoriat ovat tehokkaasti peittäneet näkyvistä sen, mistä uusiutumattomiin luonnonvaroihin pohjautuvassa taloudellisessa kehityksessä on kysymys. Taloudellinen vaurastuminen on näyttänyt olevan kunkin kansakunnan sisäinen asia, joka on perustunut kansalaisten työntekoon. Todellisuudessa kysymys on ollut useimmiten toisten kansojen ja luonnon ryöstöstä. 

Siirtomaissa tapahtuvaa ryöstöä oli kuitenkin ennen toista maailmansotaa vaikea salata, eikä sitä aina yritettykään. Kansojen vapauttajana fasismista ja myöhemmin kommunismista esiin tyvän USA:n oli kuitenkin entisiä suurvaltoja tärkeämpää peittää imperialistisen politiikkansa luonne. Tähän tarkoitukseen kehitysideologia soveltui mainiosti. 

Raha ratkaisee?

Mutta, mutta... Kestävä kehitys nyt ainakin on jotain muuta kuin imperialismia. Senhän lähtökohdat ovat juuri ryöstötaloudelle vastakkaiset. Valitettavasti vain kestävästä kehityksestä nykyisin puhuvat näkevät ympäristöongelmat useimmiten vain kehityksen harmittavina sivuvaikutuksina. Niiden uskotaan johtuvan siitä, että ympäristöarvoilla ei ole hintaa, ne eivät ole "markkinoiden", rahatalouden tai yksityisen omaisuuden piirissä (esim. Mäler 1990,5-6, Hardin 1980, Stroup & Shaw 1989, Soininvaara 1983,105 ja 1986,133-, Yhteinen...1988,35, Olsen 1989, Pearce, Markandya & Barbier 1989,51-, Pearce 1989, Ympäristönsuojelu ja talous 1990). Tästä syystä ympäristökustannukset "ulkoistetaan", toisin sanoen tuotannosta tai kulutuksesta hyötyvät eivät maksa niitä. Esimerkiksi tehdas voi omia kustannuksiaan säästääkseen olla rakentamatta puhdistuslaitosta ja päästää vesistöön vahingollisia aineita. Niistä koituvat haitat maksavat vesistön muut käyttäjät joko rahalla tai terveydellään. 

"Ympäristömonetaristit" esittävät kaksi ratkaisua tilanteen korjaamiseksi: laajennetaan yksityistä omistusoikeutta ja/tai pannaan saastuttaminen maksulliseksi. Edellistä suositellaan erityisesti kolmanteen maailmaan: yhteiset maat on yksityistettävä. Kun teollisuus maissatämä on pääosin jo tehty, katseet kohdistuvat ilmakehään ja yhteisiin vesialueisiin: ne on tarkoitus "yksityistää" siten, että valtio tai ylikansallinen elin laittaa myyntiin tietyn määrän saastuttamiskiintiöitä, joita yritykset ja valtiot sitten edelleen myyvät ja ostavat. Monet näkevät kuitenkin saasteverot yksinker taisempana tapana saada saastuttaminen rahatalouden piiriin. Tällöin kuitenkin valtion rooli on suurempi ympäristön "hinnanmuodostukses sa". 

Mutta onnistuuko näiden "ympäristötavaramarkkinoiden" luominen? 

Markkinaratkaisuun uskovat olettavat yleensä valtion olevan talous elämään nähden jonkinlainen ulkopuolinen ja neutraali taho. Näin ollen, kunhan vain järkevästi perusteltaisiin, valtio voitaisiin saada muuttamaan taloudelliselle toiminnalle asettamiaan puitteita. Todellisuudessa valtion eri elinten ja yritysmaailman kytkennät ovat mitä moninaisimmat. Nykyaikainen valtio ja pääosan kustannuksistaan ulkoistava talous ovat kehittyneet käsikädessä. Ympäristölle tuhoisat lait, asetukset ja niiden tulkintavat eivät suinkaan ole syntyneet sattumalta tai huomaamatta, vaan yritysmaailma on itse ollut niitä aktiivisesti muovaamassa itselleen sopiviksi (Victor 1980,206-207; talouden ja valtion yhteiskehityksestä ks. esim. Braudel 1988 ja Wallerstein 1987b). Näin ollen ympäristöarvot alihinnoitellaan to dennäköisesti reippaasti. 

Toisaalta monien ympäristön kannalta keskeisten arvojen ja normien sisällyttäminen hintamekanismiin on mahdotonta. Miten esimerkiksi hinnoitellaan jonkin eliölajin tai ihmisen tappamisesta koituva "haitta"? Miten luontokokemuksen tuhatulotteiden rikkaus saadaan puristettua yhteen hintalappuun? Mikä olisi sopivan suuruinen vero toiminnalle, joka vaarantaa maapallon elokehän olemassaolon? (Lisää argumentteja tähän: Victor 1980,199-203.) Toimivan monetaristisen ratkaisun pitäisi vastata juuri tämänkaltaisiin kysymyk siin. 

Uusiseelantilainen taloustieteilijä Charles Perrings on voinut vallitsevan taloustieteen omilla matemaattisilla menetelmillä osoittaa ympäristöongelmien "markkinaratkaisun" mahdottomaksi: jos sitä toden teolla yritettäisiin seurauksena olisi taloudellinen kaaos. Järjestelmä ajautuisi yhdestä epätasapainotilasta toiseen, koska hinnat eivät pystyisi välittämään asianmukaises ti ja ajoissa tietoa todellisista ympäristövaikutuksista (Perrings 1987). 

Eikö nyt kuitenkin päädyttäisi nykyistä huomatta vasti parempaan ratkaisuun, jos ulkoistetut ympäristökustannukset sisällytettäisiin hintoihin niin pitkälle kuin mahdollista?Näin ilmeisesti on, mutta harva näyttää ajatelleen, mitä "ympäristötilien" selvittäminen taloudellemme oikein merkitsisi.

Previous ItemPage TopNext ItemYmpäristölasku ja laskutalous

Kun tuotannosta hyötyvien on maksettava kaikki siitä aiheutuvat kustannukset, hinnat nousevat jyrkästi lähes kauttaaltaan. Samalla taloudelliset päätökset vaikeutuvat, kun on otettava huomioon myös ne kustannukset, joita ei voi ilmaista rahassa. Esimerkiksi tehtaasta päätettäessä on otettava huomioon sen koneiden, päästöjen ja tuotteiden todennäköisesti tappamat ihmiset. Toiseen vaakakuppiin ei voi panna miljardienkaan markkojen taloudellisia hyötyjä vaan ainoastaan tehtaan rakentamatta jättämisestä mahdollisesti aiheutuvat ihmishenkien menetykset. 

Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta olisi, että tuotteiden kysyntä ja tuotanto supistuisivat: yhä useammin havaittaisiin tavaroiden ja palvelujen olevan aivan liian kalliita ja tuotannon kannattamatonta. Tuotannon supistuminen johtaisi keskimääräisten tulojen laskuun, mikä vähentäisi kysyntää ja edelleen tuotantoa. Lopputuloksena olisi huomattavasti nykyistä alemmalla tasolla oleva talous. (Tämän päättelyn esittää esim. de Romaña 1989a,8.) 

Tavanomaisessa mielessä tämä merkitsisi myös työttömyyden nopeaa kasvua. Ihmisten yhteenlaskettujen tulojen supistuessa myös valtion verotulot laskisivat ratkaisevasti. Työttömyyskorvauksia alettaisiin vähentää tai lopettaa kokonaan.

Onko siis tosiaankin meidän valittavanamme vain kaksi yhtä hirvittävää vaihtoehtoa: ympäristötuho tai sitten kaikesta luopuminen, nälkä ja kurjuus? Olemmeko tosiaan umpikujassa, josta ei ole poispääsyä? 

Ajassa on vahvoja suuntauksia, joiden lähtökohta on epätoivo. Toive paremmasta on monelta mennyt jo ennen ympäristökriisin hirvittävyyden tiedostamista. Postmoderni yhdentekevyyden filosofia on vallannut alaa. 

Onneksi nihilismi ei kuitenkaan ole ainoa uusi - tai uudelleen versova - ajatussuuntaus. Talousmuotomme ja kehityksen kritiikin rinnalla esiintyy uusia maailman hahmotustapoja, joiden avulla voi nykyisen kriisin takaa nähdä häämöttävän myönteisiä mahdollisuuksia. 

Previous ItemPage TopNext ItemToivoa näkymättömästä

Taloudessa nuo mahdollisuudet avautuvat, kun huomataan, että se, mitä kutsumme taloudeksi kattaa vain osan hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävästä toiminnasta. Jos ympäristökustannusten maksaminen romahduttaa nykyisen talouden, sen voi korvata näkymättömän talouden renessanssi. 

Yhtiöiden ja valtionelinten hallitseman virallisen talouden ohella on laaja kirjo toimintoja, jotka lisäävät hyvinvointia mutta toimivat aivan eri logiikalla kuin tavanomainen talous: ne eivät perustu pääoman kasaamiseen vaan ihmisten itsenäiseen toimintaan heidän omien yhteisöjensä kantamina. Tällaisia ovat mm. monet pientilat ja -yritykset, free lance -toiminta, palvelusten vaihtaminen, vapaaehtoinen yhdistystoiminta, suuri osa tieteestä ja taiteesta, "hartiapankki"rakentaminen, erilaisten laitteiden ja esineiden korjaaminen, ravinnon omavaraistuotanto, ruoan valmistus kotona, ystävien ja tuttavien keskinäinen apu, kasvaminen ja oppiminen oppilaitosten ulkopuolella, harrastelu ja vapaa-ajan vietto, tyhjänpäiväinen jutustelu ystävien kesken - niin jopa toimettomuus silloin kun se on itse valittua ja lisää hyvinvointia. (Tämä samoin kuin seuraava perustuu paljolti de Romaña 1989a:han ja sen herättämiin ajatuksiin. Kyseisessä esseessä myös runsaasti viiteitä näkymätöntä tai autonomista tai epävirallista taloutta käsittelevään kirjallisuuteen. Suomessa asiasta ovat kirjoittaneet hieman toisin käsittein ja aluerajauksin mm. Hilkka Pietilä (Pietilä 1981, 120-, Pietilä 1989,27-) ja Kyösti Pulliainen.) 

Aikaisemmin lähes kaikki taloudellinen toiminta on tapahtunut tällä ns. autonomisella sektorilla. Teollisuusmaissa virallinen eli pääoman kasaamiseen perustuva sektori on syrjäyttänyt sen hyvin monilla aloilla. Vielä enemmän autonominen talous on jäänyt sivuun julkisuudessa ja siksi se on muuttunut lähes näkymättömäksi. Kuitenkin maailmanlaajuisesti suurin osa tuotannosta tapahtuu autonomisella sektorilla: Etelän köyhissä maissa virallinen talous ei palvele juuri lainkaan kansan valtaenemmistön tarpeita, joten maapallon ihmisten enemmistön on pakko elää epävirallisen talouden turvin. 

Autonomisella sektorilla kustannusten ulkoistaminen on ratkaisevasti vähäisempää kuin virallisella. Tämä johtuu sen aivan erilaisesta toimintalogiikasta. Tavoitteena ei ole pääomien kasvattaminen valtaamalla markkinoita mahdollisimman laajalti, vaan hyvä elämä tässä ja nyt paikallisten ihmis- ja eloyhteisöjen puitteissa. Koska toimitaan paikallisesti, ympäristön pilaaminen vaikeuttaisi useimmiten välittömästi omaa tai naapurien elämää. Naapurien jamuiden yhteisön ihmisten hyvinvoinnis ta taas riippuvat oman hyvän elämän mahdollisuudet. Sitäpaitsi useimmat kustannuksia voimakkaasti ulkoistavat teknologiat on poissuljettu jo niiden tarvitsemien suurten pääomien takia. Tästä ja paikallisuudesta seuraa myös alhainen energiaintensiivisyys, minkä takia globaalit ympäristövaikutukset ovat vähäiset. 

Näin ollen tilanteessa, jossa pääomien kasaamiseen perustuva virallinen sektori joutuisi ottamaan ympäristökustannukset huomioon ja sen tuotteiden hinnat nousisivat ratkaisevasti, autonominen sektori tulisi erittäin "kilpailukykyiseksi": sillä olisi maksamattomia "laskuja" rästissä olennaisesti vähemmän. Ihmisten omatoiminen talous siis laajenisi ja ottaisi takaisin sen keskeisen paikan yhteiskunnassa, jonka virallinen talous on siltä viimeisten vuosisatojen kuluessa vallannut. 

Mutta eikö tuotanto ja tuottavuus tuollaisessa kapitalismin jälkeisessä yhteiskunnassa olisi niin vähäistä, että elämä olisi vain kurjaa raatamista mitättömän toimeentulon eteen? Ketä tällainen tulevaisuus innostaisi? Mieluumminhan ihmiset hukkuvat saastaan! 

Nyt kuitenkin helposti unohdetaan, miten virallinen talous tyydyttää keskeisiä tarpeitamme. Huolimatta talouden valtavasta paisumisesta, asuntopula jatkuu lähes kaikissa teollisuuskulttuurin keskuksissa. Jo nyt kunnollinen asunto on lukemattomille ihmisille mahdottomuus ilman omatoimista rakentamista ja remontointia. Autonomisen talouden renessanssi todennäköisesti parantaisi asuntotilannetta.

Ravinto, jota teollisuusmaiden ihmiset nykyisin päivittäin syövät sisältää lukuisia myrkkyjä ja lisäaineita, joista monet aiheuttavat allergiaa tai syöpää. Hyvin usein syödään liikaa. Eri ainesten osuudet ravinnossa eivät ole oikeita. Puhumattakaan siitä, että on ihmisarvoa alentavaa syödä ruokaa, joka on tuotettu tehokanaloissa, -sikaloissa ja -navetoissa - eläinten keskitysleireissä. 

Parhaiten itseasiassa syövät ne, jotka tuottavat ruokansa autonomisella sektorilla: omassa kotipuutarhassaan. Näkymättömän talouden renessanssi voisi siis parantaa ratkaisevasti myös teollisuusmaiden ravitsemusta - Etelän ravitsemusta se parantaisi joka tapauksessa, koska muutos edellyttäisi ravinnon riistämisen lopettamista köyhien pelloilta. 

Vaatteiden puute ei missään kulttuurissa ole ollut ongelma. Autonominen sektori pystyy kyllä tuottamaan riittävästi ruumiin peitteitä. Se, että nykyisin vaatteita on enemmän kuin riittävästi, ei lisää hyvinvointia vaan päinvastoin usein laskee sitä: runsas köyhien maiden puuvillaan perustuva vaatekulutus on mahdollista vain siten, että pukeutumisesta on tehtymonimutkai nen, sääntöjään jatkuvasti muuttava peli, johon osallistuva joskus siitä nauttii mutta todennäköisesti useimmiten kärsii. 

0 Olennaista kapitalismin jälkeisen ajan elämänlaatua arvioitaessa, on myös ymmärtää, että virallinen talous ei ole lihonut vain biologisen vaan myös sosiaalisen elämän kustannuksella. Yksityisen ja valtiollisen kapitalistisen talouden laajeneminen on alunperin perustunut ihmisten omien sosiaalisten verkostojen särkemiseen. Varhaiset kapitalistit olivat niitä, jotka ohittivat sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tavaroiden vaihdon yhdistävän paikallisten ja alueellisten markkinoiden rikkaan kudoksen (Braudel 1988). Anonyymit raha-ja tavarasuhteet ovat tulleet yhä enemmän ihmissuhteiden tilalle. Äärimmilleen erikoistunut, luovuudesta tyhjennetty työ on runnellut ja typistänyt lukemattomien ihmisten luontaisen monipuolisen kyvykkyyden ja tehnyt heistä tylsiä. Kasvua ylläpitävän työn ja kulutuksen oravanpyörän mahdollistamiseksi on kansalaisiin täytynyt istuttaa ihmisen luontaisen itsekkyyden ideologia, joka on suuressa määrin toteuttanut itseään. Individualistisesta kulutuksesta on tehty ainoa autuus. Ja se viekin palkkatyön ohella niin paljon aikaa, että "aikaa ei ole" ja sosiaaliset suhteet rapistuvat (de Romaña 1989b,102-; työaika ei teollistumisen myötä ole välttämättä ollenkaan vähentynyt ja se on selvästi lisääntynyt, jos otetaan siihen elimellisesti liittyvä, "vapaa"-aikana tehtävä ns. varjotyö, ks. esim. de Romaña 1989b,105 ja Illich 1981). Vaikka kulutetaan voimaperäisesti, tyytyväisyyttä ei saavuteta, sillä kuluttamalla etsitään mainosten piiloviestien ohjaileman juuri tuota kulutusyhteiskunnan tuhoamaa sosiaalisen elämän rikkautta (Leiss 1978). 

Näin ollen autonomisen talouden renessanssin tuoma työn luonteen muuttuminen ja kulutuksen väheneminen voivat nimenomaan tehdä elämästä rikkaamman ja mielekkäämmän. Siitä huolimatta että bruttokansantuote ja muut nykyiset hyvinvoinnin mittarit osoittaisivat jyrkkää laskua, ihmiset voisivat vähintäänkin yhtä hyvin kuin nyt. 

Previous ItemPage TopNext ItemMuutoksen hiiva

Vaikka sekä tavanomaisen että "kestävän" kehityksen käsitteet hylätään, paremman yhteiskunnan toivosta ei siis tarvitse luopua. Koska kyseessä on vähittäisen paikkailun sijasta yhteiskunnan toimintalogiikan painopisteen vaihtamisesta, on parempi puhua kehityksen sijasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, muodonmuutoksesta tai transformaatiosta. (Intialaiset tutkijat näyttävät käyttävän viimeksimainittua termiä, ks. esim.Kothari 1988.)

Mutta miten muodonmuutos on mahdollista saada aikaan? Miten pääomaa kasaava sektori saadaan ottamaan ulkoistetut kustannukset huomioon ja näin supistamaan itsensä pieneksi alakulttuuriksi? Eikö ainakin eurooppalai nen kulttuuritraditiomme ole niin perinpohjin keskitettyjen valtioiden ja kapitalismin kyllästämää, ettei se pysty muuttumaan? Eikö kulu tusyhteiskunta ole vammauttanut ihmisiä niin pahasti, etteivät he kykene enää kapinoimaan? 

Onneksi länsimainen kulttuurihistoria ei ole yksiviivainen. Valtahierarkioi den kasvun ja luonnonalistamisen päälinjan ohella siinä on itsehallin nollisia ja ekologista herkkyyttä osoittavia "akanvirtoja". Niihin kuuluvat mm. hierarkioista riippumatonta tietoa ja naisten ja miesten tasavertaisuutta korostanut varhaiskristillisyys (ks. esim. Pagels 1979), kaikkien luontokappaleiden veljeyttä saarnanneet fransiskaanit 1200-luvulla (ks. esim. Devall & Sessions 1985,90-92), keskiajan lopun uskonnollis-poliittiset liikkeet (ks. esim. Bookchin 1982 ja Roc 1988), Englannin 1600-luvun sisällissodan aikaiset henkis-sosialistiset liikkeet (Diggers, Levellers ym., ks. esim. Berman 1989,113), osa 1700-luvun vallankumousliikkeistä, vapaudenhenkinen traditio 1800-luvun ja 1900-luvun alun työväenliikkeessä (ks. esim. Woodcock 1975 ja Bookchin 1982), 1800-luvun lopulla syntynyt luonnonsuojeluliike (varhaishistoriasta Tammilehto 1982,32-), talonpoikien ja maaseudun arvoa korostaneet yhteiskunnalliset liikkeet Venäjällä ja Pohjoismaissa vuosisadan vaihteen molemmin puolin (ks. esim. Malkamäki 1985), vasemmistolaiset, ekologisesti orientoituneet liikkeet vuosisadan Saksassa ennen natsien valtaantuloa (Linse 1986), 60-luvun opiskelijaliike, 70-luvun lopun vaihtoehtoliikkeet... 

Nämä liikkeet ovat jättäneet pysyviä jälkiä länsimaiseen kulttuuriin. Ne ovat kuin särmikkäitä kivensiruja tai sitkeitä tervaskannon palasia, jotka haittaavat muuten hyvin rasvatun koneiston toimintaa. Pääomien kasaamisen kannalta kiusallisia ajatuksia on kiteytynyt mm. seuraavien laajalle levinneiden käsitysten ja käsitteiden ympärille: uskonnollinen kokemus ilman auktoriteettien välitystä, Vuorisaarnan oppien ihanne, totuuden saavuttaminen itsenäisen ajattelun tai näkemyksen avulla, vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus, demokratia kansan valtana, paikallinen itsehallinto, yliopistojen riippumattomuus, hyödyttömien luontokappalei den arvo, luonnonmukaisuus. 

Kapina siis kytee kaikesta huolimatta myös Amero-Euroopassa. Se, syntyykö siitäekologis-sosiaalinen transformaatio, riippuu mm. intellektuellien ja yliopistoihmisten yhteiskunnallisesta kerrostumasta. On olennaista, kuinka moni opiskelijoista ja tutkijoista näkee ihanneroolinsa muunakin kuin teknokraattien mandariineina tai maailmasta vetäytyvinä munkkeina, jotka ammentavat viisauskirjoista lohdutusta maailman tuhoutuessa ympärillä. Onko niitä, jotka keskittyvät meitä hallitsevien myyttien purkamiseen ja kielipelien dekonstruktioon, muutosmahdolli suuksien esiinkaivamiseen ja osallistumiseen yhteiskunnallisiin liikkeisiin? Tästä voi riippua lehahtaako kulttuurissamme muhiva, muutosta ennakoiva kydös ilmiliekkeihin. 

Previous ItemPage TopKirjallisuutta:

Arnold, David: Famine, Social Crisis and Historical Change. Basil Balckwell, Oxford 1988 

Berman, Morris: The Reenchantment of the World. Bantam, New York 1989 

Bodley, John H.: Anthropology and Contemporary Human Problems. Mayfield, Palo Alto 1985 

Bookchin, Murray: The Ecology of Freedom, The Emergence and Dissolution of Hierarchy. Cheshire Books, Palo Alto 1982 

Braudel, Fernand: Kapitalismens dynamik. Gidlunds, Värnamo 1988 

The Cult of Development as an Aspect of the Culture of the West. Scottish churches Action for World Development, Edinburg 1989

Devall, Bill & George Sessions: Deep Ecology, Living as if Nature Mattered. Gibbs M. Smith, Salt Lake City 1985 

Diamond, Stanley: In Search of the Primitive, A Critique of Civilization. Transaction Books, New Brunswick 1981 

Esteva, Gustavo: Vieraanvaraisuutta ja solidaarisuutta etsimässä - avun ja kansalaisjärjestöjen tuolla puolen. Kirjassa Mitä kehitysavun jälkeen, toim. Hanna Laitinen et al, Kehitysyhteistyön Palvelukeskus, Helsinki 1989 

Gudeman, Stephen: Economics as Culture, Models and Metaphosrs of Livelihood. Routledge & Kegan Paul, Lontoo 1986

Hardin, Garrett: The Tragedy of the Commons. Kirjassa Economics, Ecology, Ethics, toim. Herman E. Daly, W.H. Freeman and Company, San Francisco 1980 

Hornborg, Alf: Imperialismens Termodynamik. Tvärsnitt, n:o 4, 1989 

Illich, Ivan: Shadow Work. Marion Boyars, Lontoo 1981

Illich, Ivan: Toward a History of Needs. Heyday Books, Berkeley 1978 

Keesing, Robert M.: Cultural Anthropology, A Contemporaty Perspective. New York 1981 

Kothari, Rajni & Vijay Pillai: The Development Problematique. Kirjassa Rajni Kothari: Rethinking Development, In Search of Human Alternatives, Ajanta Publications, Delhi 1988 

Lappé, Frances Moore & Joseph Collins: Ruokaa kaikille. Perusta, Helsinki 1986 

Leiss, William: The Limits to Satisfaction: on needs and commodities. Marion Boyars, Lontoo 1978 

Linse, Ulrich: Ökopax und Anarchie, Eine Geschichte der ökolo gischen Bewegung in Deutschland. dtv. München, 1986

Malkamäki, Markku: "Vihreän" kehitysajattelun muotoutumises ta ja mahdollisuudesta vastapoolina. Valtio-opin pro gradu -työ, Helsinki 1985 

Myers, Norman: Eläinten ja kasvien suurhävitys. Kirjassa Ympäristö 2000, Maailman muuttuvat kasvot, toim. Edmund Hillary, Uusi Suomi, Helsinki 1984 

Mäler, Karl-Göran: Ekonomisk analys av äskade åtgärder. Tekniska Föreningen i Finland (moniste), Ingenjörsforum, Helsingfors 7.2. 1990 

Nordberg-Hodge, Helena: Ladakh, den tredje vägen i Himalaya. Hagaberg, Stockholm 1988 

Olsen, Lennart: Grön Ekonomisk Politik. Gröna Böcker, Umeå 1989 

Pagels, Elaine: The Gnostic Gospels. Random House, New York 1979 

Pearce, David: An Economic Perspective on Sustainable Development. Development, 2/3 1989,17-19 

Pearce, David & Anil Markandys & Edwaard B. Barbier: Blueprint for a Green Economy. Earthscan, Lontoo 1989 

Perrings, Charles: Economy and Environment, A Theoretical Essay on the Interdependence of Economic and Environmental Systems. Cambridge Univ. P. Cambridge 1987 

Pietilä, Hilkka: Vallan vaihto, Naisen ajatuksia politiikasta, taloudesta ja tulevaisuudesta. Perusta & WSOY, Porvoo 1988 

Pietilä, Hilkka: Ihmisen puolustus. WSOY, Juva 1981 

Roc, Leopold: Industrial Domestication, Industry as the Origins of Modern Domination. The Fifth Estate, Summer 1988,5-7

de Romaña, Alfredo L.: The Autonomous Economy, An Emerging Alternative to Industrial Society, Part 1: The Vernacular/Informal Sphere vis-á-vis the Formal/Industrial Sector. Interculture, Vol.XXII, No. 3, Summer 1989a 

de Romaña, Alfredo L.: The Autonomous Economy, An Emerging Alternative to Industrial Society, Part 2: Impoverishing Economic Growth. Interculture, Vol. XXII, No. 4, Fall 1989b 

Sahlins, Marshall: Stone Age Economics. Tavistock, Lontoo 1981 

Soininvaara, Osmo: Vihreää valoa, Kirja Suomen muuttamises ta. Perusta, Helsinki 1983 

Soininvaara, Osmo: Ratkaiseva aika. WSOY, Juva 1986

Stroup, Richard L. & Jane S. Shaw: The free market and the environ ment. The Public Interest, No. 97, Fall 1989 

Tammilehto, Olli: Ekofilosofia, vaihtoehtoliike ja ydinvoima. Ympäristökeskus, Helsinki 1982 

Tilly, Louise, A.: Food Entitlement, Famine, and Conflict. Kirjassa Hunger and History, toim. Robert I. Rotberg ja Theodore K. Rabb, Cambridge Univ. P. Cambridge 1983 

Trainer, Ted: Developed to Death. GreenPrint, Lontoo 1989 

Victor, Peter A.: Economics and the Challenge of Environmental Issues. Kirjassa Economics, Ecology, Ethics, Essays toward a Steady-State Economy, toim. Herman E. Daly, W.H. Freeman and Company, San Francisco 1980 

Visvanathan, Shiv: On the Annals of the Laboratory State. Kirjassa Science, Hegemony and Violence, toim. Ashis Nandy, Oxford Univ. P., New Delhi 1988,257-288 

Wallerstein, Immanuel: Development: Lodestar or Illusion?. Talk, Distinguished Speaker series, Center for Advanced Study of International Development, Michigan State Univ. (moniste) 1987a

Wallerstein, Immanuel: Historiallinen kapitalismi. Vastapaino, Tampere 1987b 

Wolf, Eric R.: Peasants. Prentice-Hall, Englewood Cliffs 1966 

Woodcock, George: Anarchism. Penguin, Aulosbury 1975 

Yhteinen tulevaisuutemme, Ympäristön ja kehityksen maailman komission raportti. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1988 

Ympäristönsuojelu ja talous 1990. Taloudellisen suunnittelu keskuksen muistio Aika on Kypsä -ympäristökokoukseeen 8.8. moniste 1990

Page Top



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivul la.
Takaisin Olli Tammileh don kotisivun alkuun