Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 8.2.2009. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon

Kempf, Hervé: Comment les riches détruisent la planète. éditions du Seuil, Paris, 2007

Kempf, Hervé: How the Rich Are Destroying the Earth. Chelsea Green Publishing, Vermont, 2008, 138 s.

Kun Sivistynyt Suomalainen lukee kirjasta, jonka nimi on ”Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon”, hän varmaan vääntelehtii vaivautuneena nojatuolissaan: taas jonkun jalat ilmassa seisovan ääriliikkeen jäsenen typerä pamfletti! Voi kuitenkin olla, että tämä lukija ei vain tiedä, mitä kello on.

Suuren ranskalaisen kustantamon alunperin julkaisema kirja on ollut myynti- ja arvostelumenestys. Se on käännetty kreikaksi, italiaksi, espanjaksi ja englanniksi. Tekijä, Hervé Kempf, on arvostetun Le Monde -sanomalehden ympäristötoimittaja ja avoimesti ei-marxilainen.

Kirjan alku on tuttua luettavaa kaikille viimeaikaista ympäristökeskustelua seuranneille: jollei ilmastonmuutosta, lajikatoa ja yleistä saastumista pysäytetä nopeasti, ihmiset elävät kohta useimmille nykyorganismeille vihamielisellä planeetalla – siis ne, jotka ylipäänsä elävät. Kempf ei kuitenkaan vieritä syytä tästä tuhotrendistä holtittomasti lisääntyville köyhille tai supermarketeissa harhailevalle globaalille keskiluokalle, kuten yleensä tehdään. Planeettamme tuhoprosessien ”ensimmäinen liikuttaja” on Kempfin mukaan globaali yläluokka. Siihen kuuluu toisaalta joitakin kymmeniä tuhansia hyperrikkaita ja toisaalta näitä totteleva ja näiden etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ynnä muista sellaisista koostuva eliitti, jota Kempf kutsuu neuvostotermillä nomenklatuura.

Nyt Sivistynyt Suomalainen haluaa varmaan huomauttaa, että eihän tämä yläluokka yhteensäkään kuluta planeettamme elonkehää lähimainkaan niin paljon kuin keskiluokka: yläluokkaanhan kuuluu niin perin vähän ihmisiä.

Tämän vastaväitteen Kempf toki tuntee. Hänen teesinsä ei perustukaan eliitin yhteenlaskettuun kulutukseen, vaan heidän valtaansa ja heidän luomaansa kulutuskeskeiseen elämänmalliin, jota kaikki muut yhteiskuntakerrostumat pyrkivät enemmän tai vähemmän jäljittelemään.

Jälkimmäistä aspektia Kempf käsittelee laajalti. Hän perustaa teesinsä yhdysvaltainnorjalaisen sosiologiklassikon Thorstein Veblenin teoriaan, jonka tämä esitti vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan Theory of the Leisure Class (suom. Joutilas luokka, 2002). Veblen väitti jo tuolloin, ettei tuotannon riittämätön määrä ollut mikään ongelma: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso oli jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä jne. Kun yläluokan jäsenet kilpailevat keskenään ja nostavat kulutustaan, kulutusmäärät kasvavat ketjussa läpi koko yhteiskunnan maapallolle tuhoisin seurauksin.

Vaikka Veblenin kuvaama ilmiö on merkittävä, Kempf ei näytä huomaavan, että nyky-yhteiskunnassa on myös muita mekanismeja, joilla kulutusta nostetaan tarpeettomasti. Niistä tärkein lienee moderni mainonta, joka liittää uusiin esineisiin korkean yhteiskunnallisen statuksen lisäksi paljon muita asiaankuulumattomia merkityksiä: esimerkiksi ekologisuuden, seksuaalisen tai vertaisryhmässä menestymisen assosiaation.

Kempf ei myöskään kiinnitä huomiota siihen, ettei kulutuskilpailu ole suinkaan itsestään selvä ilmiö, vaan erilaiset paikalliset ja alueelliset sekä osa- ja alakulttuurit luovat omia normeja ja elämänkäsityksiä, jotka vähentävät ratkaisevasti ulkopuolisten rikkaiden elämäntavan houkuttelevuutta. Näiden kulttuurien murtaminen poliittisista tai taloudellisista syistä luo taas uusia kulutuskansalaisia.

Kirjassa tuodaan esiin, miten terrorismin vastustamisen ja turvallisuuden nimissä säädetyt uudet lait kaventavat demokratiaa. Se valta, mikä kansalta viedään, siirtyy rikkaille ja nomenklatuuralle. Rikkaiden mahdin käsittely jää Kempfiltä kuitenkin puolitiehen. Hän ei juurikaan käsittele niitä instituutioita, joiden puitteissa eliitti käyttää valtaansa. Tässä suhteessa Leslie Sklairin tai jonkin muun globaalia eliittivaltaa tutkineen nykysosiologin teksteihin tutustuminen olisi auttanut.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin monessa suhteessa ansiokas. Kempf valaisee vaikeaa teemaansa lukuisten häkellyttävien esimerkkien avulla. Teos on rohkea avaus meitä kaikkia syvästi koskettavaan aiheeseen, jonka kirjallisesta koskettelusta ei ole saanut kiitosta.

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

20.2.2009