| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 3.4.1999. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Humanitäärisiä rauhan pommeja?
Suomi ei ole NATOn jäsen, mutta joukkotiedotusvälineitä
seuraamalla voisi joku helposti erehtyä uskomaan Suomen olevan sotimassa
Jugoslaviaa vastaan. Yleensähän vain sotapropaganda voi saada
konfliktin näyttämään pyhimyksen kamppailulta pimeyden
ruhtinasta vastaan. Ja normaalisti sotapropagandaa harjoitetaan vain so
taakäyvissä maissa.
Jokainen toimittaja voisi helposti antaa sodan syistä
nykyistä monipuolisemman kuvan. Serbian omaan sotapropagandaan ei
tarvitsisi turvautua, sillä saatavilla on runsaasti riippumattomien
tutkijoiden ja järjestöjen painettua ja sähköistä
aineistoa (esimerkiksi osoitteessa www.zmag.org/ZMag/kosovo.htm).
Tätä aineistoa tai ehkä jo pelkästään kriit
tistä järkeä käyttämällä voisi alkaa
ihmetellä, onko NATO todellakin keksinyt nuo rauhan aseet, jollaisia
taistolaiset aikanaan uskoivat olevan Neuvostoliitolla.
Jugoslavian pommittamisen tarkoituksena esi tetään
olevan Kosovon albaanien auttaminen. Ikään kuin vahingossa terrori
albaaneja kohtaan on pommitusten vaikutuksesta ratkaisevasti lisääntynyt.
Kuitenkin jo ennen pommituksia NATO tiesi näin käyvän. Esimer
kiksi läntisen sotakoneen komentaja kenraali Wesley Clark totesi,
että oli täysin ennustettavissa, että Serbian terrori ja
väkivalta voimistuisi pommitusten aloittamisen jälkeen.
Sotaa puolustellaan sillä, että serbien ja albaanien
konfliktia on kaikin keinoin yritetty ratkaista rauhanomaisesti. Kaikista
USA:n diplomaattisista ponnisteluista huolimatta Jugoslavia itsepintaisesti
kieltäytyi allekirjoittamasta Rambouillet'ssa neuvoteltua rauhansopimusta.
Kuitenkin sopimuksen sisällöstä kerrotaan hämmästyttävän
vähän, vaikka se on vapaasti saatavissa internetissä (
http://www.monde-diplomatique.fr/dossiers/kosovo/rambouillet.html).
Kun sopimusta lukee, Jugoslavian vastemielisyys sitä kohtaa käy
ymmärrettäväksi: sen toteuttaminen merkitsisi Kosovon täydellistä
luovuttamista NATOn sotilaiden hallintaan. Jugoslavian armeijalle annetaan
tarkka aseistariisumisaikataulu mutta Kosovon vapautusarmeijalle ei. Sitä
ei nimellä edes mainita sopimuksessa. Vaikuttaa siltä, että
dipolomatiaa ja rauhanneuvotteluja ei todellisuudessa ole ollutkaan, vaan
ainoastaan yritys aseilla uhaten saada Jugoslavia luovuttamaan NATOlle
huomattava maa-alue.
Miten sitten NATOn kiinnostus Balkanista ja sotiminen
siellä on selitettävissä? Ilmeisesti siten kuin Persianlahden
sota ja monet muut USA:n ja muiden suurvaltojen aseelliset interventiot:
Toisaalta talousjärjestelmä, joka perustuu maailman luonnonvarojen
ekologisesti mielettömään käyttöön ja äärimmäisen
epäoikeudenmukaiseen jakoon, synnyttää paineita turvata
sotilaallisesti niiden kasaamisväylät. Clinton ja muut NATO-johtajat
ovat puheissaan viitanneet Balkanin strategiseen tärkeyteen ja haaveilleet
NATOn eteläisten maiden yhdistämisestä pohjoisiin. Kaspianme
ren öljyn on kaavailtu kulkevan Balkanin kautta.
Toisaalta valtavan kalliiden, hierarkkiseksi koneistoiksi
järjestettyjen ja suuryhtiöiden pääomien kasaamiselle
keskeisten armeijoiden olemassaolo synnyttää paineita niiden
käyttämiseen. USA on aina lisännyt sotamenojaan ja sotimistaan
taloudellisen laskusuhdanteen aikana. Nyt odotetaan taas kasvun heikkenemistä
ja USA on kasvattanut varustelubudjettiaan.
Mutta eiväthän Clinton, Blair, Schröder
saatikka sitten "pasifisti" Fischer ole sellaisia petoja kuin Milosevic!
Eiväthän he voi tämän lailla hyväksyä viattomi
en ihmisten tappamista turvatakseen oman ja valtionsa valta-aseman? Historia
valitettavasti kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kiltit ja mukavat
ihmiset voivat hierarkkisen yhteiskuntakoneiston huipulla tai sen tuntumassa
panna toimeen hirvittäviä julmuuksia. Esimerkiksi ihmisrakas
ja oikeuspsykologien täysin normaaliksi toteama Adolf Eichmann kuljetutti
miljoonia juutalaisia keskitysleireille. Suurin osa inhimillisestä
pahuudesta ei nykyisin eikä aikaisemminkaan ole ollut tiedotusvälineiden
ihmispedoiksi kuvaamien saddamien ja milosevicien julmuutta, vaan ihmisten
ja luonnon vastaisissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä työskentelevien
johtajien arkipäiväistä toimintaa.
USA:n ulkoministeri Madeleine Albright ei vaikuta miltään
julmurilta. Silti hän on esimerkiksi valmis hyväksymään
USA:n ja sen liittolaisten valtapyyteitä palvelevan Irakin saarron
hirvittävän inhimillisen hinnan. Kun häneltä televisiossa
vuonna 1996 kysyttiin reaktiota puolen miljoonan irakilaisen lapsen tappamiseen
viidessä vuodessa, hän vastasi: "Hyvin vaikea valinta mutta hinta
kannattaa maksaa."
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää
osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä
tarkemmin tekijän
kotisivulla.
Takaisin Olli
Tammilehdon
kotisivun alkuun