Tämä Olli Tammilehdon  kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 3.4.1999. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Humanitäärisiä rauhan pommeja?



Suomi ei ole NATOn jäsen, mutta joukkotiedotusvälineitä seuraamalla voisi joku helposti erehtyä uskomaan Suomen olevan sotimassa Jugoslaviaa vastaan. Yleensähän vain sotapropaganda voi saada konfliktin näyttämään pyhimyksen kamppailulta pimeyden ruhtinasta vastaan. Ja normaalisti sotapropagandaa harjoitetaan vain so taakäyvissä maissa.

Jokainen toimittaja voisi helposti antaa sodan syistä nykyistä monipuolisemman kuvan. Serbian omaan sotapropagandaan ei tarvitsisi turvautua, sillä saatavilla on runsaasti riippumattomien tutkijoiden ja järjestöjen painettua ja sähköistä aineistoa (esimerkiksi osoitteessa www.zmag.org/ZMag/kosovo.htm). Tätä aineistoa tai ehkä jo pelkästään kriit tistä järkeä käyttämällä voisi alkaa ihmetellä, onko NATO todellakin keksinyt nuo rauhan aseet, jollaisia taistolaiset aikanaan uskoivat olevan Neuvostoliitolla.

Jugoslavian pommittamisen tarkoituksena esi tetään olevan Kosovon albaanien auttaminen. Ikään kuin vahingossa terrori albaaneja kohtaan on pommitusten vaikutuksesta ratkaisevasti lisääntynyt. Kuitenkin jo ennen pommituksia NATO tiesi näin käyvän. Esimer kiksi läntisen sotakoneen komentaja kenraali Wesley Clark totesi, että oli täysin ennustettavissa, että Serbian terrori ja väkivalta voimistuisi pommitusten aloittamisen jälkeen.

Sotaa puolustellaan sillä, että serbien ja albaanien konfliktia on kaikin keinoin yritetty ratkaista rauhanomaisesti. Kaikista USA:n diplomaattisista ponnisteluista huolimatta Jugoslavia itsepintaisesti kieltäytyi allekirjoittamasta Rambouillet'ssa neuvoteltua rauhansopimusta. Kuitenkin sopimuksen sisällöstä kerrotaan hämmästyttävän vähän, vaikka se on vapaasti saatavissa internetissä ( http://www.monde-diplomatique.fr/dossiers/kosovo/rambouillet.html). Kun sopimusta lukee, Jugoslavian vastemielisyys sitä kohtaa käy ymmärrettäväksi: sen toteuttaminen merkitsisi Kosovon täydellistä luovuttamista NATOn sotilaiden hallintaan. Jugoslavian armeijalle annetaan tarkka aseistariisumisaikataulu mutta Kosovon vapautusarmeijalle ei. Sitä ei nimellä edes mainita sopimuksessa. Vaikuttaa siltä, että dipolomatiaa ja rauhanneuvotteluja ei todellisuudessa ole ollutkaan, vaan ainoastaan yritys aseilla uhaten saada Jugoslavia luovuttamaan NATOlle huomattava maa-alue.

Miten sitten NATOn kiinnostus Balkanista ja sotiminen siellä on selitettävissä? Ilmeisesti siten kuin Persianlahden sota ja monet muut USA:n ja muiden suurvaltojen aseelliset interventiot: Toisaalta talousjärjestelmä, joka perustuu maailman luonnonvarojen ekologisesti mielettömään käyttöön ja äärimmäisen epäoikeudenmukaiseen jakoon, synnyttää paineita turvata sotilaallisesti niiden kasaamisväylät. Clinton ja muut NATO-johtajat ovat puheissaan viitanneet Balkanin strategiseen tärkeyteen ja haaveilleet NATOn eteläisten maiden yhdistämisestä pohjoisiin. Kaspianme ren öljyn on kaavailtu kulkevan Balkanin kautta.

Toisaalta valtavan kalliiden, hierarkkiseksi koneistoiksi järjestettyjen ja suuryhtiöiden pääomien kasaamiselle keskeisten armeijoiden olemassaolo synnyttää paineita niiden käyttämiseen. USA on aina lisännyt sotamenojaan ja sotimistaan taloudellisen laskusuhdanteen aikana. Nyt odotetaan taas kasvun heikkenemistä ja USA on kasvattanut varustelubudjettiaan.

Mutta eiväthän Clinton, Blair, Schröder saatikka sitten "pasifisti" Fischer ole sellaisia petoja kuin Milosevic! Eiväthän he voi tämän lailla hyväksyä viattomi en ihmisten tappamista turvatakseen oman ja valtionsa valta-aseman? Historia valitettavasti kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kiltit ja mukavat ihmiset voivat hierarkkisen yhteiskuntakoneiston huipulla tai sen tuntumassa panna toimeen hirvittäviä julmuuksia. Esimerkiksi ihmisrakas ja oikeuspsykologien täysin normaaliksi toteama Adolf Eichmann kuljetutti miljoonia juutalaisia keskitysleireille. Suurin osa inhimillisestä pahuudesta ei nykyisin eikä aikaisemminkaan ole ollut tiedotusvälineiden ihmispedoiksi kuvaamien saddamien ja milosevicien julmuutta, vaan ihmisten ja luonnon vastaisissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä työskentelevien johtajien arkipäiväistä toimintaa.

USA:n ulkoministeri Madeleine Albright ei vaikuta miltään julmurilta. Silti hän on esimerkiksi valmis hyväksymään USA:n ja sen liittolaisten valtapyyteitä palvelevan Irakin saarron hirvittävän inhimillisen hinnan. Kun häneltä televisiossa vuonna 1996 kysyttiin reaktiota puolen miljoonan irakilaisen lapsen tappamiseen viidessä vuodessa, hän vastasi: "Hyvin vaikea valinta mutta hinta kannattaa maksaa."

Page Top



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun