Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Kumppanin numerossa 8/2005. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Kertakäyttömaa


Talous ymmärretään yleisesti toimeentulon turvaamiseen liittyväksi käsitteeksi. Niinpä Nykysuomen perussanakirja määrittelee sen toiminnaksi, “joka liittyy ihmisten aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvittavien hyödykkeiden tuotantoon, kauppaan ja käyttämiseen”. Tästä lähtökohdasta käsin on luonnollista pitää maata kaiken talouden perustana. Tällöin ei viitata maapalloon sinänsä vaan sen maaperästä, vesistöistä ja ilmakehästä koostuvaan, miljoonia eliölajeja kuhisevaan pintakerrokseen, ekosfääriin, joka ylläpitää elämää ja joka on itse elämän synnyttämä. Kyse on tuosta maaperää ja elävää luontoa hiukan laajemmasta maakäsitteestä, jota monet kansat ovat kutsuneet maaemoksi tai äitimaaksi.

Moderni taloustiede ei kuitenkaan lankea tällaiseen pehmoajatteluun. Maata tosin pidetään pääoman ja työn ohella yhtenä tuotannontekijänä, mutta vallitsevan taloustieteen maa on vain tilaa ja raaka-aineita: siis jotakin, joka täytyy täyttää tai muuttaa muuksi. Näin ollen talouselämään luetaan yleisesti kuuluvaksi valtavasti toimintaa, joka kylvää kuolemaa ja selvästi vahingoittaa maata: aseiden ja myrkkyjen tuotantoa, kustannuksensa ympäristölle ulkoistanutta hyödykkeiden valmistusta, autojen ja muiden ihmisiä ja muita elämänmuotoja vahingoittavien koneiden ja laitteiden tuotantoa, maaperää tuhoavaa ja myrkyttävää monokulttuuriviljelyä jne. Tätä ihmisten aineellisten tarpeiden tyydyttämistä vaarantavaa toimintaa valtiot tukevat jatkuvasti rahallisesti ja säätämällä sopivia kansallisia ja kansainvälisiä lakeja. Koska tuotannon aikaansaamat vahingot ovat valtavat, se itse asiassa köyhdyttää ihmiskuntaa: ihmisten ja luonnon luoman vanhan vaurauden väheneminen on suurempaa kuin uuden vaurauden tuotanto.

Kansanäänestyksissä väärin äänestävä kansa on kyllä huomannut, että suurin osa “taloutta” ei ole enää taloutta toimeentulon turvaamisen mielessä. Niinpä Yhdyskuntatutkimuksen EVA:lle vuonna 2004 tekemän kyselytutkimuksen mukaan 75 % suomalaista on jokseenkin tai täysin samaa mieltä seuraavan väitteen kanssa: “Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta itsensä.” Samaan tulokseen on päädytty myös maailmanlaajuisella tasolla. Esimerkiksi Gallup Internationalin vuonna 1999 tekemässä Millenium Surveyssä selvä enemmistö maailman ihmisistä oli sitä mieltä, että ympäristönsuojelu on tärkeämpää kuin taloudellinen kasvu. Kyselyssä haastateltiin 60 maassa yhteensä 50 000 ihmistä, jotka edustivat 1,25 miljardin väestöä.

Miksi sitten tuhotoiminta vain jatkuu? Siksipä tietenkin, että enemmistölle ja kokonaisuudelle koituvan vaurauden vähenemisestä huolimatta pieni vähemmistö saa enemmän. Toisaalta se saa suoraan haltuunsa entistä suuremman osan vauraudesta, toisaalta vauraus muutetaan muotoon, joka on entistä helpompi omia.

Mutta eikö tämän pitäisi ainakin demokraattisissa maissa johtaa valtajärjestelmän muutokseen ja tämän vähemmistön kukistumiseen? Järjestelmämme on kuitenkin käytännössä vähemmän kansanvaltainen kuin uskotellaan. Toisaalta muutosliikkeiden ennaltaehkäisy on keskeinen osa yhteiskuntamme toimintatapaa. Suosituimpia ehkäisymenetelmiä on tehdä muutosliikkeiden hiivaksi soveltuvista, tiedonhankintaan, asioiden jäsentelyyn ja artikulointiin sopivista ihmisistä asiantuntijoita.

George Orwellin dystopian “Vuonna 1984" korkeakouluissa ja yliopistoissa tapahtuu asiantuntijakoulutus seuraavasti:

Tarvittiin eräänlaista ajatusatletiikkaa, kykyä vaadittaessa suorittaa mitä tarkimpia loogisia päättelyjä ja seuraavana hetkenä olla täysin tietämätön karkeimmistakin loogisista erehdyksistä. Typeryys oli aivan yhtä välttämätöntä kuin älykkyys. Se oli aivan yhtä vaikea saavuttaakin.

Yhdysvaltalaisen fyysikon Jeff Schmidtin mukaan myös reaalimaailman akateemisten instituutioiden tärkein tehtävä on tehdä omasta alastaan ja jopa yhteiskunnan parantamisesta kiinnostuneista nuorista kaavoihin kangistuneita, helposti alistuvia olentoja. Erinomaisessa kirjassaan “Disciplined Minds: A Critical Look at Salaried Professionals and the Soul-Battering System That Shapes Their Lives” (Kurinalaistetut mielet: Kriittinen katsaus palkka-asiantuntijoihin ja sielua ruhjovaan järjestelmään joka muovaa heidän elämäänsä) hän kuvaa, miten luodaan asiantuntijaihminen, joka on valmis hyväksymään ja levittämään mitä tahansa terveen järjen vastaista oppia, jos vaihtoehtona on järjestelmän kyseenalaistaminen.

Australialainen taloustieteilijä Steve Keen puolestaan osoittaa millaiseen pohjattomaan hulluuteen talousasiantuntijoiden päähän ahdettavat opit perustuvat. Kirjassaan “Debunking Economics, The Naked Emperor of the Social Sciences” (Taloustiede ilman sädekehää, Yhteiskuntatieteiden alaston keisari) hän tuo esiin, miten taloustieteilijät itse ovat matemaattisesti voineet osoittaa, että valtavirran taloustieteilijöiden käyttämät menetelmät ovat vailla teoreettista pohjaa ja ne ovat täydellisen käyttökelvottomia reaalimaailmassa.

Tästä perspektiivistä on ymmärrettävää, miksi tutkimuslaitoksen taloustieteilijä ja yhtiön ekonomistien asiantuntijateot ja -puheet suhtautuvat maapalloon samalla huolettomuudella kuin auton ikkunasta poisheitettävään virvoitusjuomapulloon. Kun typeryyteen on saatu yliopistokoulutus, maatakin voi pitää kertakäyttöisenä.

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

3.8.2005