Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on julkaistu Ydin-lehden numerossa 1/1994 ja ruotsiksi Ny Tidissä 17.2.1994.

Osallistuimmeko

Jugoslavian miinoittamiseen?

Räjähtävä ihmisvoimala Luonnottomat kansakunnat Vain vähemmistö serbeistä
Kansakuntateknologia Suomalainen aseapu Loppu

Kaksi ja puoli vuotta sota on raivonnut Etelä-Euroopassa. Keskitysleirit ovat palanneet maanosaamme. Miljoonat eurooppalaiset surevat murhattuja, silvottuja ja raiskattuja omaisiaan sekä ystäviään cd-soittimiensa, tietokoneidensa ja yliopistojensa keskellä. Miljoonat ihmiset asuvat pakolaisleireillä tai vieraiden nurkissa suomalaisten turistien suosimassa maassa. Televisio ja lehdet näyttävät sodan julmuutta viikosta viikkoon. 

Suomalaisten reaktio on ollut vaimea - kuten lähes kaikkien muidenkin tuhoalueen ulkopuolella asuvien ihmisten. Sota on järkyttävää, mutta mitä me voimme tehdä? Selitykset sotaan näyttävän löytyvän entisen Jugoslavian sisältä. Jugoslaavien suosio on romahtanut mielipidetiedusteluissa: heitä ei haluta Suo meen. 

Moniin muihin järkyttäviin maailmantapahtumiin on reagoitu aivan toisella tavalla -esimerkiksi Tshernobylin ja Harrisburgin ydinvoimalaonnetto muuksiin. Syynä ei ollut vain radioaktiivisten aineiden leviäminen yli rajojen - Harrisburgin sulavan sydämen päästöjä ei ulkomailla juuri pelätty. Olennaista oli tulkinta, jonka mukaan ydinteknologia on samankaltaista kaikkialla. Vaikka teknologian eroja korostavaa tulkintaa tarjottiin innokkaasti, se jäi häviölle. Harrisburg ja Tshernobyl muuttuivat nopeasti keskeisiksi sisäpoliittisiksi kysymyksiksi useimmissa ydinvoimaa käyttävissä maissa. Kansalaiset ja poliitikot toimivat tavoilla, jotka vähensivät ydinuhkaa kussakin maassa. Samalla vaikutettiin niihin USA:n ja Neuvostoliiton sisäisiin prosesseihin, jotka olivat onnettomuuksien välittöminä syinä. 

Eikö näin voi ymmärtää myös eteläslaavilaisia kohdannutta katastrofia? Ehkä sodan syynä ovat vaaralliset, laajalle levinneet teknologiat tai yhteiskunnalliset käytännöt, jotka jossakin varmasti joskus aiheuttavat räjähdyksen. Silloin osavastuun sodasta kantaisivat kaikki näiden teknologioiden tai käytäntöjen oikeuttajat, levittäjät ja käyttäjät.

Tällaisia sodan selityksiä on käden ulottuvilla. Koska kuitenkin monet pitävät kyseisten teknologioiden kritiikkiä sopimattomana, nämä selitykset jäävät var joon. 

Räjähtävä ihmisvoimalaNext Item

Sotaa ei ole ilman sotilaita - ei varsinkaan Balkanilla käynnissä olevan kaltaista. Uutta yhteiskunnallista teknologiaa edustava moderni sotalaitos voi nopeasti mobilisoida ja aseistaa lähes koko miespuolisen väestön. Se mahdollistaa jo miesvoimallaan en nennäkemättömän laajan väkivallan. Esimerkiksi "rauhantahtoisen" Suomen pieni 530 000 miestä liikkeelle saava sotakoneisto on historiallisesti katsoen valtava: se vie voiton lukumäärältäänkin Rooman valtakunnan armeijasta sen mahtavuuden päivinä.

Pakollinen sotakoulutus tai kukoistava ja laajalle levinnyt sotakulttuuri opettavat puolelle maan asukkaista tuhoisan ajattelu-, puhe- ja käyttäytymistavan: mielivaltaisesti määritellyltä "viholliselta" riistetään ensin ihmisarvo, sitten henki. Tämä normaalisti vain massamurhaajille ominainen ajattelutapa on käynnistettävissä sopivissa olosuhteissa myös varsinaisen armeijan ulkopuolella - kuten esimerkiksi nyt Bosniaa omaan laskuunsa ryöstävien ja raiskaavien aseellisten joukkioiden keskuudessa. 

Siihen, että juuri Jugoslavian puolustusvoimat tappaa järjestelmällisesti niitä, joita sen oli virallisesti tarkoitus puolustaa, on tietenkin monia erityissyitä: Esimerkiksi sotilaskasvatukseen aina liittyvä persoonallisuuteen kohdistuva väkivalta oli "kansanarmeijassa" toteutettu poikkeuksellisen tehokkaasti. Useimpien kenraalien sotakoulutus on alkanut jo 14 tai 15 vuoden iässä, jolloin heidän oli ruvettava käyttämään sotilaspukua. He eristyivät lähes täysin ikäpolvestaan. Armeija korvasi pitkälti isän ja äidin. [Neuzeitliche Janitscaren, Osteuropa 4/1992]

Uusien sotivien armeijoiden syntyä Jugoslaviaan on helpottanut alueellinen puolustusjärjestelmä. Marsalkka Tito perusti sen kansanarmeijan rinnalle Tshekkoslovakian miehityksen pelästyttämänä. Jokainen tasavalta sai organisoida omat kevyesti aseistetut sotapoliisijoukkonsa, jotka tosin olivat vahvasti riippuvaisia varsinaisesta armeijasta. Niihin kuului yhteensä lähes miljoona miestä. [Bebler 1992,19] Myös Suomessa siirryttiin samoihin aikoihin alueelliseen maanpuolustukseen, kuitenkin eri tavalla organisoituun. 

Sodan leviämiseen Bosnia-Herzegovinaan vaikutti paljon se, että alueella sijaitsi 60 % Jugoslavian sotateollisuudesta [Glenny 1992,150] . Lisäksi sinne oli sijoitettu ainakin 60 000 ammattisotilasta. [Blackburn 1993] 

On kuitenkin tärkeä huomata, että kaikkiin muihinkin sisällissotiin löytyy erityissyitä. Kuten myös jokaiseen USA:n suurkaupungeissa tapahtuvaan murhaan. Tästä huolimatta jopa Yhdysvaltain lainsäätäjät ovat rajoittamassa kansalais ten varustautumista. 

Luonnottomat kansakunnatPrevious ItemNext Item

Mutta eihän armeija lähde sotimaan sisäisesti yh tenäisessä maassa! Jugoslaviahan oli toivottoman hajanainen ja keinotekoinen: "kansakunta, jota ei ollut" [Vrt. Yrjö Lautela & Jyrki Palo: Jugoslavia, kansakunta, jota ei ollut. VAPK, Helsinki 1992] . 

Totta, jugoslaavien välillä oli paljon eroja. Mutta miten erot sinänsä johtaisivat sotaan? Erilaiset ihmisethän ovat voineet elää samalla alueella sovussa keskenään satoja vuosia - kuten näihin päiviin asti eri uskontoa tai kansallisuutta tunnustavat bosnialaiset [Jorma Penttinen: Bosnian synkkä trilogia. Vihreä Lanka 2.12.1993,9] . 

Sitäpaitsi jokainen kansakunnaksi itseään kutsuva yk sikkö koostuu hyvin erilaisista ihmisistä. Ihmisten kieli, uskonto ja pe rintötekijät vaihtelevat suurestikin. Vaikka viimeaikaisia maahanmuuttajia ei otettaisi huomioon, jakautuvat esimerkiksi yhtenäisenä pidetyt saksalaiset uskonnollisesti protestantteihin ja katolisiin, geneettisesti - yhden jaottelun mukaan - pohjoiseen, itäbalttilaiseen, alppi- ja välimeren "rotuun" sekä puhuvat murteita, jotka eroavat toisistaan enemmän kuin norjankieli ruotsista. Kun vallankumouksen aikaan Ranskaa alettiin kutsua kansakunnaksi, puolet väestöstä puhui muita kieliä kuin ranskaa. Italian yhdistyessä vain 2½ % asukkaista puhui italiaa. [Kaldor 1993] Useimpiin maailman kansakuntiin verrattuna sotaan joutuneet Jugoslavian alueet ovat kielellisesti, uskonnollisesti ja geneettisesti harvinaisen yhtenäisiä: lähes kaikki puhuvat serbo-kroatiaa, tunnustavat monoteistista uskontoa ja ovat "valkoisia" europideja.

Kansakunnat huomaa vielä epäyhtenäisimmiksi, kun muistaa alueellisen vaihtelun sekä ammattia, koulutusta, sosiaalista asemaa ja varallisuutta koskevat erot. Esimerkiksi suomalainen maanviljelijä löytää helposti yhteisen sävelen muhamettilaisen jugoslaavi talonpojan kanssa - kuten pakolaisten vastaanottajat ovat huomanneet. Sen sijaan samalla viljelijällä voisi olla vaikeuksia seurustelussa suomalaisen tietokoneinsinöörin kanssa. Myös köyhien ja rikkaiden tai "työläisten" ja "porvareiden" väliset eroavaisuudet voivat luoda ylipääsemättömän kuilun kansakunnan sisälle, mitä Suomenkin historia todistaa.

Kansakuntien tai kansallisvaltioiden sisäinen yhtenäisyys ja keskinäinen erilaisuus ovatkin itseasiassa suuria myyttejä. Kansakunnat ovat aina keinotekoisia, ne ovat kuviteltuja yhteisöjä, kuten amerikkalainen historioitsija Benedict Anderson ja monet muut nykytutkijat osoittavat [Anderson 1991, Elwert 1989,446] . 

Vain vähemmistö serbeistäPrevious ItemNext Item

Sotaa ei siis voi selittää Jugoslavian kansakunnan hajanaisuudella tai luonnottomuudella. Yhtä harhaanjohtavaa on ymmärtää sen johtuvan yhtenäisten serbi-, kroaatti- ja muslimikansakuntien sovittamattomasta vastakkaisuudesta. Esimerkiksi suurin osa serbeiksi tai kroaateiksi kutsuttuja ihmisiä ei ole osallistunut sotaan eivätkä läheskään kaikki haluakaan osallistua. Monet tappamiseen ja raiskaamiseen osallistuneista, ovat tehneet sen pakon edessä tai vastahakoisesti [Ks. esim. Roy Gutman: Kansanmurhan todistaja, Raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa. Like, Helsinki 1993,116] .

Serbiassa on sotaa vastustava liike, joka olisi ratkaisevasti nykyistä voimakkaampi, jollei valtio olisi vaikeuttanut sen toimintaa, jolleivat televisio ja päälehdet olisi tiukasti hallituksen käsissä, jollei kansainvälinen saarto olisi heikentänyt liikkeen yhteyksiä ulkomaailmaan ja jos ulkomaiden lehdistö olisi siitä enemmän kiinnostunut. Esimerkiksi Kroatian ja Serbian välisen sodan alussa liikekannallepano epäonnistui Belgradissa: vain 10 % kutsutuista reser viläisistä ilmoittautui. Kymmenet tuhannet miehet nukkuivat joka yö eri asunnoissa välttääkseen kutsunnat. Rauhanliikkeen mukaan on myös kokonaisia kyliä ja kaupunkeja, jotka eivät ole suostuneet yhteis työhön sotilaiden kanssa: käytännöllisesti katsoen kaikki miehet ovat kieltäytyneet aseista. [Glenny 1992,131, Friedrich 1993]

Serbijoukot ovat perustaneet hallitsemilleen alueille Pohjois-Bosniaan vankileirejä myös liikekannallepanosta kieltäytyneille serbeille. Ainakin yhden vankileirin lähellä asuneet serbisiviilit ovat esittäneet avoimesti vastalauseensa vartijoiden muslimeihin ja kroaatteihin kohdistamiin raakuuksiin ja saaneet ne vähenemään. Tie detään tapauksia, joissa raiskaamaan määrätyt serbisotilaat ovat syyllistyneet rintamakarkuruuteen. [Gutman 1993,82, 193-194, 116]

Myös Kroatiassa vastustetaan sotaa ja myös siellä sananvapau den puuttuminen on este rauhanliikkeelle: tiedotusvälineet ovat tässä länsimaailman suosimassa sotavaltiossa vielä tiukemmin hallituksen käsissä kuin Serbiassa. Kroatiassa 20-30 % asevelvollisista ei ole noudattanut liikekannallepanomääräyksiä. Osa tappami sesta kieltäytyvistä miehistä on paennut ulkomaille osa mennyt "maan alle". Oikeutta varsinaiseen aseistakieltäytymiseen ei "uudessa demokratiassa" ole. [Friedrich 1993] 

Serbien nimissä Sarajevoa tuhoavia joukkoja torjuvat myös serbeiksi itsensä mieltävät ihmiset. Toisaalta monet entiset jugoslaavit eivät vieläkään tiedä ovatko he ser bejä, kroaatteja vai "etnisiä muslimeja". 

KansakuntateknologiaPrevious ItemNext Item

Edellä olevan tarkoitus ei ole kieltää kansallisuuskysymyksen merkitystä Jugoslavian hävityssodassa. Kysymys on tärkeä mutta toisessa mielessä, kuin yleensä ajatellaan. Kansallisuus on toki tarjonnut ihmisille identiteetin, mutta se on vain yksi samaistumistapa monien joukossa: niin jugoslaaveilla kuin muilla ihmisillä on myös ihmis-, sukupoli-, ikä-, perhe-, suku-, sairaus-, ammatti-, harrastus-, koulutus-, paikallis-, maakunta-, maapallo-, luokka-, puolue-, järjestö- ym. identiteettejä. Kansallisen samaistumisen ylikorostaminen ja siihen liittyvän ajattelu- ja uskomistavan, nationalismin, levittäminen ei johdu ensisijaisesti siitä, että ihmisillä olisi identiteettiongelmia. Asia palautuu valtapyrkimyksiin. Nationalimi on tärkeä vallan oikeuttamisen väline sekä vanhoille että uusille eliiteille. 

"Jälkikommunistisessa tilassa" tavanomaiset puoluepoliittiset ideologiat eivät tepsineet, koska niiden retoriikka muistutti liikaa kommunistien fraseologiaa - varsinkin niiden korvissa, jotka eivät olleet tottuneet erottelemaan läntisen puoluepuheen vivahteita. Tarvittiin aivan toisenlaista puhetapaa ja mieluummin sellaista, joka kommunistien hallitessa oli virallisesti kielletty. Uskontoa muistuttava nationalismi sopi erinomaisesti uusien ja uudistuneiden vallanpitäjien tarkoituksiin. 

Nationalismi tuli valituksi myös siksi, että se on varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien laajalti käytettyä ja viime vuosikymmeninä yhä uusia "markkinoita" vallannutta hallintatek nologiaa. Sillä on tyytyväisiä käyttäjiä lähes kaikkien valtioeliittien keskuudessa. "Kansakunnasta" puhumalla ja kirjoittamalla levitetyt mielikuvat ovat helpottaneet ratkaisevasti valtioiden hallitsemista ja uusien perustamista. Kuviteltu yhtenäisyys on auttanut unohtamaan todelliset erot: viemään pois mielestä sen, että on hallituksia ja hallittuja, alistajia ja alistettuja, hyötyjiä ja hyödynnettyjä, keskuksia ja syrjäseutuja.

Nationalismi korottaa historiaa sopivasti tulkiten tai suoranaisesti vääristäen yhden ihmisryhmän arvoon arvaamattomaan - joko suurten saavutusten tai kärsityn hirveän vääryyden perusteella. Kansakunnan ainutlaatuinen asema oikeuttaa "kansallisen itsekkyyden" ulospäin ja "yhteiskunnan kokonaisedun" sisäänpäin. Nationalismin kääntöpuoli on ainakin piilevä ulkopuolisten tai ulkopuolisiksi määriteltyjen ihmisten arvon kyseenalaistaminen: nämä ovat vain välikappaleita "kansallisen edun" tavoittelussa. Kun samalla tai eri alueella asuva toinen ihmisryhmä elämäntapoineen sattuu olemaan pahasti kansallisen edun tiellä tai kun tarvitaan syntipukkia, nationalismi kääntyy avoimeksi rasismiksi ja antaa sotilaiden vihollispuheelle konkreettisen sisällön. 

Nationalismin pimeä puoli ei ilmene vain kaikkien tuomitsemassa shovinismissa ja fasismissa, vaan myös "maltillisten" kansakunnan rakentajien puheissa ja teoissa. Esimerkiksi sellainen järkevä liberaali kuin USA:n kolmas presidentti Thomas Jefferson totesi vuonna 1807: "Mikäli meidät milloinkaan pakotetaan nostamaan sotakirves mitä tahansa heimoa vastaan, emme sitä koskaan laske, ennen kuin heimo on tuhottu kokonaan tai ajettu tietymättömiin." [Perlman 1993,46] Ja tähän "etniseen puhdistukseenhan" nuo maltilliset isänmaanystävät kovin usein pakotettiin, minkä seurauksena kymmenet intiaanikansat kokivat omat auschwitzinsa.

Vaikka jokaisen valtion tai siksi pyrkivän alueen nationalismi haluaa olla korostetun ainutlaatuista, nationalismit tukevat toinen toistaan: Ensinnäkin ne antavat toisilleen ideologisia malleja - esimerkiksi Johan Ludvig Runebergin "kansalliseen heräämiseen" vaikutti varhainen serbialainen nationalismi [Kallio 1993] . Toiseksi nationalismiinainakin piilevänä sisältyvä toisen halveksunta johtaa helposti vastavuoroiseen halveksuntaan. Kolmanneksi nationalismi oikeuttaa yhden maan moraalittomuuden kansainvälisissä suhteissa, mistä seuraa tekninen ja laskelmoiva suhtautuminen ulkomiden nationalistien rikoksiin: niihin reagoidaan vain siinä määrin ja sillä tavalla, kuin sattuu olemaan oman maan "etujen" mukaista. 

Suomalainen aseapuPrevious ItemNext Item

Niinpä suomalainenkin nationalismi tukee ja on tukenut omalta vaatimatto malta osaltaan Milosevicin, Tudjmanin, Karadzicin ym. veristä politiikkaa. Eikä kyseessä ole vain menneisyyden tai menneisyyteen katsovien Euroopan Unionin vastustajien sinivalkoinen nationalismi. Vielä enemmän Balkanin nationalismia tukee City-Suomen euronationalismi, joka määrittelee suurimman osan eurooppalaisista ei-eurooppalaisiksi.

Jugoslaviaa eivät siis räjäyttäneet Balkanin kansojen historia, "kehittymättömyys" tai sotainen "kansanluonne" vaan myös sinne levinneet ja siellä erityisen tehokkaasti käytetyt modernit eurooppalaiset yhteiskuntateknologiat: militarismi ja nationalismi. Kaikki näiden turvallisuuden tunteeseen huumaavien keksintöjen suurkuluttajat, valtiomiehet ja kenraalit, ovat pääsyyllisiä Bosniankin sotaan. Mutta myös me muut olemme kehdosta saakka imeneet itseemme valtio- ja sotalaitoksen myrkyttämää kieltä. Siksi jo puhetapamme vaikeuttaa rauhan palaamista: 

Puhumme ja kirjoitamme "serbien hyökkäyksestä", emme "toistaiseksi tunnistamattoman nuorisojoukon päällekarkauksesta, jota johti Kosovo Poljen myytillä ratsastava tunnettu rikollinen", emmekä "kristinuskoa tunnustavien miesten traagisesta toiminnasta, joka on täydellisesti vastoin heidän omaa etiikkaansa". Puhumme "taistelussa kuolleista", emme "rikollisjoukon suorittaman joukkomurhan uhreista", emmekä "valtataistelun seurauksena tapetuista". Puhumme "presidentistä", emme "mafiapomosta", "sotaherrasta" tai "vakavasti häiriintyneestä, vallanhimon sokaisemasta ihmisestä". Puhumme nälkää näkevistä, haavoittuneista, raiskatuista ja kuolleista muslimeista, kroaateista tai serbeistä, emme nälkään näännytettävistä professoreista ja shakin pelaajista, silvotuista tuomareista ja juoksijoista, raiskatuista opettajista ja yhdistysaktivisteista tai murhatuista sairaanhoitajista ja ihmisystävistä. 



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivulle