Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Ylioppilaslehdessä 5.5.1989 ja ruotsiksi Folktidningen Ny Tidissä 22.6.1989. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Reformismin sudenkuopista

muutoksen hyppyreihin

TAVOITTEET TYHJIKSI

STRATEGIAN ONGELMAT

PIILEVÄT OLETTAMUKSET

KILPAILUJÄRJESTELMÄN TUHOTARPEET

TAANTUMAN KATKOKSET

TOIMINTA KRIISIEN VÄLIAJOILLA

TIE TÄRKEINTÄ

'Reformismi vai vallankumous?' oli aikoinaan työväenliikkeen keskeinen strategiakysymys. Suomalaisten uusien liikkeiden ja vihreiden keskuudessa puhe vallankumouksesta herättää korkeintaan vaivautunutta hymyä. Mutta onko reformismi - sosiaalidemokratia tai liberalismi -todella ainoa vaihtoehto? Vai tekeekö nykyinen yhteiskunta koneistomme pienet parannukset tyhjiksi silloin, kun yhteiskunnallinen muutos on tasaista? Piileekö toivo nimenomaan yhteiskunnallisen muutoksen "epäjatkuvuuskohdissa"? Onko meidän kehitettävä uusi, niin reformismin kuin vallankumouksellisuuden ylittävä muutosstrategia?

Kansalaistoiminta koostuu yksittäisistä projekteista: kokouksista, tilaisuuksista, aktioista, kampanjoista, kokeiluista, aloitteista. Sellaisia ovat esimerkiksi Taskupeilin freonikampanja, Talaskangasliike, osallistuminen kunnallisvaaleihin, autottoman ydinkeskustan ajaminen Helsinkiin, vaihtoehtoisen koulun käynnistäminen, nainen ja kehitys -seminaarin järjestäminen, Ekopankin perustaminen jne.

Projektit vetävät helposti osallistujia mukaansa niin voimakkaasti, että niiden onnistumisesta tulee "maailman tärkein asia". Valitettavasti onnistuminen kaikkein suurimmassa ja kauneimmassakaan projektissa ei takaa sitä, että maailma kokonaisuudessaan olisi projektin kestäessä muuttunut paremmaksi.
 

TAVOITTEET TYHJIKSI

Tähän itsestäänselvyyteen haluan lisätä toisen väitteen, jonka tunnustaminen todeksi lienee tuskallista jokaiselle aktiiville: projektin onnistuminen - sen päämäärien saavuttaminen - ei takaa edes sitä, että projektin itsensä kokonaisvaikutukset olisivat myönteiset. Toisin sanoen kielteisten sivuvaikutusten merkitys voi olla suurempi kuin tavoitteiden saavuttamisen.

Projektin toteutusta voi saada aikaan kielteisiä reaktioita ja vastapuolen "varustautumista", mikä ehkäisee vastaavien projektien toteutumisen tulevaisuudessa. Kampanja saattaa keskittää liiaksi ihmisten huomion tai energian ja ehkäistä siten joidenkin vielä tärkeämpien projektien toteutumista. Projekti johtaa mahdollisesti kansalaisten passivoitumiseen ja vaikeuttaa näin joitakin myönteisiä muutoksia tulevaisuudessa. Sinänsä onnistunut toiminta voi saada monet aktiivit muuttumaan hallintojärjestelmän osasiksi ja eris tymään suuriin muutoksiin kykenevistä ihmisryhmistä. Radikaali projekti saattaa antaa hyvän tekosyyn kaventaa kansalaisvapauksia ja vaikeuttaa näin ratkaisevasti kansalaistoimintaa. Mahdollisten ikävien sivuvaikutus ten luettelo on pitkä.

Esittämäni väite on kiusallinen. (Se on sitä myös minulle itselleni - en ole näissä asioissa ulkopuolinen tarkkailija.) Miten väitteeseen pitäisi reagoida, jos pelkää sen olevan totta? Olen havainnut kolme suhtautumistapaa, joita kuvaan tieteistä ja taiteista lainatuilla termeillä: "kansalaisliiketaloudellinen liberalismi", "ekspressionismi" ja "holismi".

Kansalaisliiketaloudellisen liberalismin tunnuslause on "Täytyy vain toivoa". Toivotaan, että kunhan vain kaikki keskittyvät omiin projekteihinsa ja ajavat ne mahdollisimman tehokkaasti hyvään tulokseen, jonkinlainen "näkymätön käsi" huolehtii hyvästä kokonaistuloksesta. Tämä lienee tavallisin reaktio Suomessa.

Ekspressionismin kannattajat eivät välitä, mitkä kokonaisvaikutukset ovat. Projektin tarkoituksena on vain ilmaista te kijöidensä elämyksiä ja tunnetiloja. Toimitaan, koska toiminta sinänsä tuo tyydytystä. Tällainen suhtautuminen näyttää olevan tavallista Länsi-Saksan nuorten "autonoomien" keskuudessa. Jumalan teatteri lienee edustanut sitä Suomessa.
 

STRATEGIAN ONGELMAT

Holismissa sen sijaan ainakin yritetään ottaa projektin kokonaisvaikutukset huomioon. Tällöin on mietittävä strategiaa, ei yksin taktiikkaa. Uusien liikkeiden keskuudessa suosituimmat strategiat ovat "monistus" ja "vihreä keskusliike".

Monistusstrategia on lähellä edellä mainittua liberalismia. Ajatellaan, että on tärkeintä keskittyä oman projektin tavoitteen saavuttamiseen. Onnistuneet projektit ikään kuin monistavat itsensä: ne rohkaisevat muita käynnistämään ja viemään läpi toisia jollain tavalla samansuuntaisia projekteja. Jos yhdellä projektilla havaitaan olevan merkittäviä negatiivisia sivuvaikutuksia, jotkut varmaan käynnistävät toisen projektin kompensoimaan niitä. Näin ainakin "projektinipun" voisi kuvitella vievän kehitystä eteenpäin.

Tämän lähestymistavan ongelmana on mm. se, että projektit eivät läheskään aina saavuta tavoitteitaan. Kun onnistumista pidetään keskeisenä, epäonnistumiset masentavat tekijöitä ja heidän mahdollisia seuraajiaan: monistus on korkeintaan hyvin hidasta. Harvat syntyvät monisteet ovat harvoin niitä, jotka korjaavat edellisten haitallisia sivuvaikutuksia. Näin edistyminen jää edelleen hurskaan toiveen varaan.

Osittain juuri mainittujen ongelmien takia yhä useammat aktiivit läntisissä teollisuusmaissa turvautuvat vihreään keskusliik keeseen. Keskusliikesrategiassa korvataan "projektimarkkinoiden" "anarkia" suunnittelulla, keskusjohdolla ja hierarkkisella organisaatiolla. Vaikka toiminta edelleen koostuu erillisistä projekteista, niiden syntyminen on nyt hallinnassa ja ne muodostavat yhdessä Ohjelmaa toteuttavan kokonaisuuden. Koska Ohjelmassa tavoitellaan nimenomaan erittäin hyviä asioita, vihreän keskusliikkeen ajatellaan kokonaisuudessaan välttämättä muuttavan maailmaa paremmaksi - tai ainakin hidastavan huononemista. Edis tystä - tai jarrutusta - tapahtuu kaiken aikaa, tosin valitettavan hitain askelin.

Keskusliikestrategialla on monia ongelmia silläkin. Ensinnäkin läheskään kaikki vihertelevät projekti-ihmiset eivät syystä tai toisesta tahdo liittyä keskusliikkeeseen. Siksi keskusliike on usein käytännössä yksi monista projekteista. Toiveita edistyksestä voidaan siis perustella vain samalla tavalla kuin monistusstrategias sa - ja näiden perustelujen ongelmallisuushan todettiin edellä.

Toiseksi vaikka keskusliike saadaan joskus isoksi, se torjuu vain osan edistystä haittaavista projektien sivuvaikutuksista. Se, että "omien" eri teot lyövät toisiaan korville, saadaan epätodennäköisemmäksi. Sen sijaan ei ole lainkaan selvää, että kyky vastata omien tekojen ulkopuolisissa aikaansaamiin reaktioihin paranee: keskusliikkeen projektit tosin saadaan muuttumaan periaatteessa vaikka yhtaikaa, mutta keskitetyn organisaation vitka tekee muuttumisen käytännössä hyvin hitaaksi. Se mikä "peräsimen" koossa voitetaan, hävitään "laivan" hidasliikkeisyydessä.

Esimerkkinä seuraava täysin hypoteettinen tilanne: Vihreä keskusliike on havainnut polttoaineen lisäaineen P2B:n erittäin vahingolliseksi. Johdon palaverissa tullaan siihen tulokseen, että ainoa realistinen linja on vaatia aineen korvaamista tunnetusti vähemmän vaarallisella B2P:lla. Myöhemmin selviää, että myös uudella lisäaineella on tuhoisia vaikutuksia. Keskusliikkeen on kuitenkin todella vaikeaa muuttaa kantaansa, koska se on pannut koko arvovaltansa ja koneistonsa peliin B2P:hen siirtymi seksi.

Tämän tarkastelun johtopäätös on siis epätoivoinen: kumpikaan yleisesti käytössä oleva strategia ei tarjoa minkäänlaista varmuutta edistyksestä. Sekä monistus- että vihreä keskusliike -strategiassa toiminnan tarkoittamattomat sivuvaikutukset voivat aina tehdä aikaansaannokset tyhjiksi. Kumpikaan tie ei näytä millään varmuudella johtavan mihinkään.
 

PIILEVÄT OLETTAMUKSET

Kun huomaa olevansa eksyksissä, on parasta pysähtyä ja tutkia karttaa tarkemmin. Näyttää siltä, että liik keissämme on taipumus tehdä edessä olevan "maaston" muodoista seuraavat kaksi olettamusta:

1. Jos liik(et/kei)tä ei olisi, yhteiskunnallinen muutos olisi tasaisesti huononevaa.

2. Liik(e/keet) hidasta(a/vat) muutosta koko ajan ja kääntä(ä/vät) sen vähitellen toiseen suuntaan.

Seuraava kuvio mahdollisesti havainnollistaa näitä taustaolettamuksia:

Katkoviiva siis kuvaa kurjistumiskehitystä (taantumista) siinä tapauksessa, että liikkeet panevat hanskansa naulaan.

Myös toinen käsitys toisaalta ilman liikkeitä, toisaalta liikkeiden myötävaikutuksella tapahtuvan muutoksen luonteesta on yleinen:

1'. Jos liik(et/kei)tä ei olisi, yhteiskunnallinen muutos olisi ensin tasaisesti huononevaa, ja päätyisi sitten täydelliseen katastrofiin.

2'. Liik(e/keet) hidasta(a/vat) muutosta koko ajan ja samalla siirtä(ä/vät) odotettavissa olevaa katastrofia tuonnemmaksi. Vähitellen muutostrendi kääntyy toiseen suuntaan, ja kun tämä tapahtuu ajoissa, katastrofilta vältytään.

Näitä olettamuksia kuvaa seuraava piirros:

Täydellisen katastrofin jälkeen ei tietenkään ole mitään yhteiskunnallista toimintaa. Siksi nämä kaksi "maastokarttaa" ovat käytännön suunnistuksen kannalta lähes samanlaiset.

Tarkastelkaamme kakkosolettamuksia, käsitystä, että projektit hitaasti taivuttavat muutoskäyrän toiseen suuntaan. Käsitystä voidaan puolustaa vain olettamalla vuorostaan yhteiskunnasta jotain aivan erityistä: on uskottava joko, että

a) yhteiskunta on ensisijaisesti epäyhtenäinen järjestelmä, jonka osia voidaan muuttaa ilman, että muissa osissa tapahtuisi kompensoivia muutoksia, jotka pyrkisivät pitämään koko yhteiskunnan entisellä muutoskurssillaan,

tai sitten että

b) yhteiskuntajärjestelmä ja sen toimintatapa eivät ole keskeisiä syitä saaste- ja kurjuuskehitykseen.

Ne, jotka ajattelevat a-vaihtoehdon mukaisesti, hahmottavan yhteiskunnan ennemmin muovailuvahaksi kuin kumiksi. He ovat itseasiassa lähellä yhteiskunnan olemassaolon kiistämistä: yhteiskunnasta puhuttaessa viitataan nimenomaan kokonaisuuteen, jolla on omat toimintatapansa, jotka eivät jäännöksettömästi ole johdettavissa yksityisten ihmisten pyrkimyksistä. Näille epäyhteiskunnallisille ajattelijoille jää helposti jäljelle vain yksilöiden kasauma tai biologisten viettien hallitsema lauma.

Sen sijaan b-näkemyksen kannattajat voivat hyvinkin ymmärtää yhteiskuntaa, mutta ajattelevat sen olevan koneisto, joka voidaan valjastaa palvelemaan myös nykyisestä täysin poikkeavaa muutosta. He ovat kuin ihmisiä, jotka saavuttuaan kotiin ja löydettyään sieltä ison robotin poraamassa reikiä seiniin eivät yritäkään pysäyttää robottia vaan haluavat vain ohjata sen poraamaan reikiä oikeisiin paikkoihin.

Olennaista nyky-yhteiskunnissa ovat tuotanto ja kulutus, tiede ja teknologia, voitto ja häviö. Ihmisten tarpeiden tyydytys yritetään ohjata ensisijaisesti kulutukseen, tavaroiden ja palvelujen ostamiseen. Työ on ensisijaisesti rahan hankintaa koneistoissa, jotka tuottavat tavaroita ja palveluja. Se on yhä vähemmän sinänsä merkitystä ja mieltä elämään tuovaa toimintaa. Prosessin sujuvuudesta huolehtii tiede ja teknologia - jotka nekin ovat yhä enemmän tuotantoa, informaatioteollisuutta. Tuotannon ja kulutuksen oravanpyörää ylläpitää ihmisten ja organisaatioiden keskinäinen kilpailu. Voimia kuluttava kilpailu johtaa aitojen sosiaalisten suhteiden kokemiseen rasituksena. Ihmiset eristäytyvät omiin laatikoihinsa, joissa sosiaalisia tarpeita yritetään tyy dyttää kasvavalla kulutuksella, jonka toteuttaminen vaatii lisää kilpailua työpaikoista ja -paikoilla, mikä puolestaan...

Olettamuksen b kannattajat uskovat, että riittää, kun teollinen kilpailuyhteiskunta valjastetaan palvelemaan kurjuuden ja saastumisen voittamista: lisää tuotantoa ja kulutusta "kehitys"maihin, ympäristöystävällistä tuotantoa, "luonnon ystävän" tuotteita jne.
 

KILPAILUJÄRJESTELMÄN TUHOTARPEET

On tietenkin totta, että jossain maassa voidaan tuotantoa muuttaa ympäristöystävällisemmäksi ja jonkin alueen kurjuut ta voidaan lievittää. Toinen asia on, lievittävätkö tällaiset muutokset kurjuutta ja saastumista aivan lyhyttä pi demmällä aikavälillä ja koko maailmanlaajuisessa teollisessa järjestelmässä. Teollisen kilpailuyhteiskunnan toiminta nimittäin sekä tuottaa että vaatii ihmisten ja ympäristön elämän pilaamista:

Useimpien tavaroiden tuotanto hinnalla, jolla joku on vielä kiinnostunut niitä ostamaan, on mahdollista vain, jos osa hinnasta maksatetaan luonnolla ja ihmisten selkänahalla. Jos joku tuottaja yrittää olla loppuun saakka "eettinen", kilpailu pakottaa hänet takaisin ruotuun tai muuten hän on pian entinen tuottaja. Esimerkiksi katalyyttinen pakokaasunpuhdistin on pelkkää kosmetiikkaa verrattuna todella ympäristöystävälliseen autoteknologiaan: koko valmistus prosessi kaivoksista lähtien olisi järjestettävä uudestaan; autoissa olisi käytettävä uusiutuvista energialähteistä peräisin olevia polttoaineita; teille olisi rakennettava lukemattomia uusia tunneleita, yli- ja alikulkuja sekä meluvalleja. Autoilun hinta monikymmenkertaistuisi. Automatkan kustantamiseksi joutuisi hyvätuloinenkin työskentelemään paljon kauemmin, kuin kyseinen matka kestäisi kävellen.

Toisaalta teollisesti valmistettujen turhakkeiden markkinointi onnistuu vain ihmisille, joiden ulkoista ja/tai sisäistä luontoa on pilattu. Vaikka elävässä ympäristössä it seään toteuttavat ihmisetkin voisivat olla kiinnostuneita leikkimään kauppojen hyllyillä olevilla tavaroilla, he eivät olisi valmiita niiden saamiseksi menemään tehtaiden ja toimistojen kuolleisiin loukkoihin suurimmaksi osaksi valveillaoloajastaan.

Samaten teollinen kilpailuyhteiskuntamme tarvitsee epätasa-arvoa ja kurjuutta. Kun näkee, että joillakin elämä on vielä vaikeampaa kuin itsellä, voi paremmin kestää mie letöntä työtään. Ja mitä syytä olisi kerskakuluttaa näyttöarvoja, ellei olisi niitä kansoja ja niitä ihmisiä, joille voi näyttää?

Näistä tuhotarpeistaan huolimatta järjestelmämme olisi helppo kukistaa, jos se olisi staattinen: jollei olisi mekanismeja, jotka pitävät huolen tuhotarpeiden tyydyttämisestä olosuhteiden muuttuessa. Näitä mekanismeja ovat mm. tuotannolle alistettu tiede ja teknologia sekä pääomien liikkuvuus alalta ja maasta toiseen.

Jos esimerkiksi työväenliike onnistuu vähentämään työvoiman riiston astetta jossain maassa, teollisuutta siirretään niihin maihin, joissa pienet palkat ja kurjat työolosuhteet ovat edelleen tavallisia. Samaten ympäristölainsäädännön kiristäminen johtaa pääomien vaellukseen.

Monella teollisuuden alalla kuitenkin suuren osan tuotannosta on raaka-ai nelähteiden sijainnin tai tuotteiden kuljetuskustannusten takia tapahduttava vanhoilla paikoillaan. Luonnon ja ihmisten riistoa voidaan ylläpitää tällöin teknologiaa muuttamalla.

Esimerkiksi kivihiilen laajamittaisen käytön todellisten kustannusten käydessä ympäristöliikkeiden ja -tutkijoiden kymme niä vuosia kestäneen työn tuloksena yhä ilmeisemmäksi esi tetään "ratkaisuksi" siirtymistä ydinvoimaan. Se, että aiotaan muuttaa riiston laatua, näyttää takaavan energiateollisuuden jatkuvuuden. Samalla tavalla kemianteollisuus siirtyy välittömiä haittoja tuottavista aineista niihin, joiden vaarat näkyvät vasta vuosien tai vuosikymmenien kuluttua syöpänä, epämuodostumina ja perinnöllisinä vaurioina.

Teollinen kilpailujärjestelmämme on siis kuin monilonkeroinen hirviö: kun vapaudumme yhden lonkeron puristuksesta on toinen jo kimpussam me; jos saamme yhden lonkeron katkaistuksi, sen tilalle kasvaa kohta toinen.

Hirviöstä vapautuaksemme meidän on onnistuttava lamautta maan sen pää, järjestelmämme "toimintalogiikka" eli ne yhteiskun nan toimintamekanismit, jotka uusintavat jatkuvasti kurjuuden ja saasteen tuotannon. Se ei kuitenkaan käy helposti, vaan vaatii jotain todella poikkeuksellista.

Yhdestä hirviöstä vapauduttuamme meidän ei ole pakko ajautua toisen hirviön kynsiin: sosialismi, jolla nykyisin useimmiten ymmärretään valtion (tai puolueen tai "kansankomissaarien") hallitsemana teollisena kasvujärjestelmänä, on vain hiukan toisenlainen tapa tuhota maa ja ihmiset. Sen sijaan monien talousideologiamme harhasta vapautuneiden ajattelijoiden hahmottelema orgaanisesti järjestetty, ekologinen "elämän kasvun" yhteiskunta on jotain, mitä kannattaa tavoitella.

Monet pohdinnoissaan tähän saakka päässeet kansa laisaktiivit ja yhteiskuntatutkijat ajattelevat, että olennaista on liikkeiden yhteisvoiman vähittäinen kasvattaminen: kun voima on kasvanut kyllin suureksi se kykenee murtamaan järjestelmän logiikan. He voisivat korvata edellä esitetyn olettamuksen 2 seuraavalla väitteellä:

2''. Liikke(e/ide)n vähitellen kasaantuva voima ei ensin pitkään aikaan muuta maailman yhteiskuntaa yksiselitteisesti parempaan suuntaan. Sen sijaan kun voima on kasaantunut kyllin suureksi, tapahtuu äkillinen käänne: järjestelmän toimintalogiikka murtuu ja saastumi nen ja kurjistuminen alkavat vähetä.

Seuraavassa tätäkin olettamusta mahdollisesti havainnollistava kuvio:

Olettamus 2'' muistuttaa paljon osassa työväen- ja kommunistista liikettä esiintyneitä ns. voluntaristisia eli tahtomisen merkitystä korostavia vallankumouskäsityksiä. Sitä voi kritisoida mm. seuraavasti: jos kerran yhteiskunnassa on niin voimakkaita it sesäätelymekanismeja, että ne tekevät hyvin epävarmaksi pienten uudistusten lopullisen saldon, eivätkö nämä samat mekanismit kykene myös tukahduttamaan liikkeiden voimistumisen? Esimerkiksi valtaapitävien hallinnassa olevat tiedotusvälineet voivat saada liikkeissä toimimisen näyttämään niin epätoivoiselta tai ty perältä, että ani harva lähtee mukaan.

Jotta kyseessä oleva näkemys saataisiin uskottavaksi, on oletettava jokin laaja ihmisryhmä, johon vallitsevan yhteiskunnan ideologiset koneistot eivät pure. Työväenluokka oli tällainen ryhmä aikaisemmin, mutta nyt se on vähintään yhtä tiukasti kiinni informaation ja tavaran kulutuksen oravanpyörässä kuin muutkin yhteiskunnan kerrostumat. Läntisissä teollisuusmaissa uutta "vallankumouksellista luokkaa" ei ole näköpiirissä nykysuuntauksen jatkuessa.
 

TAANTUMAN KATKOKSET

Mikä siis neuvoksi? Ennen kuin vetäydymme yksityisen onnen sirpalei den etsintään, on parasta tarkastella myös ensimmäistä alussa mainituista kahdesta olettamuksesta. Ehkä liikkeistä riippumaton yhteiskunnallinen muutos ei olekaan niin tasaista, kuin olemme kuvitelleet. Tarvitsemmeko epäjatkuvia, "kaaoksien" uutta luovat mahdollisuudet huomioonottavia ajattelumalleja, jotka nykyisin nostavat päätään luonnontieteissä ja matematiikassakin?

Mahdollisen täydellisen katastrofin lisäksi muutoksen kuvaajassa onkin useita muita "epäjatkuvuuskohtia". Monen maan tämän vuosisadan historiassa mm. seuraavat ajankohdat ovat merkinneet taitetta tavanomaisessa menossa: 1905 (Venäjän kriisi maan hävittyä Japania vastaan käydyn sodan), 1917-18 (I maailmansodan lop punäytöksen aikaansaama kaaos), 1929 (New Yorkin pörssiromahdus), 1944-45 (II maailmansodan päättyminen), 1953 (Stalinin kuolema), 1973 (I öljykriisi), 1979 (II öljykriisi), 1985 (vanhojen puoluejohtajien ehtyminen Venäjällä). Olisi kummallista, jos kriisejä ei olisi myös tulevaisuudessa. Tuskinpa esimerkiksi kriisilakien valmistelu Suomessa ja muissa teollisuusmaissa etenee vain jatkuvuuden voimasta.

Yhteiskunnallisen muutoksen tulevissa katkoksissa ihmisiä tuotannon ja kulutuksen oravanpyörään sitovat mekanismit heik kenevät - ainakin väliaikaisesti. Aivan entisen kaltainen kulku ei enää ole mahdollista. Pienten reformien lisäksi astuvat kuvaan myös suuret uudistukset sekä koko yhteiskunnan että yksityisten ihmisten elämän tasolla. Uudistukset voivat olla hyviä tai huonoja. Ne voivat jäädä vain tilapäisiksi. Oleellista on, että kriisi tarjoaa mahdollisuuden myös hyviin ja pysyviin uusiin suuntauksiin yhteiskunnallisessa muutoksessa.

Talous- tai raaka-ainekriisissä tuotanto ja ulkomaantuonti vähenevät. Järjestelmän oikeutuksen ostaminen paisuvalla tavaratarjonnalla ei enää onnistu. Ennen kuin aikaisempi tilanne on palautettu tai uuden oikeutus vakautettu esimerkiksi johtajakultilla, on muutosliikkeillä mahdollisuutensa. Talouskriisin voi aiheuttaa esimerkiksi hiukan vuonna 1987 New Yorkissa sattunutta pahempi pörssiromahdus.

Joukkokuolemia aiheuttavassa onnettomuudessa teolli suusjärjestelmän sivutuotteet muuttuvatkin ihmisten mielissä päätuotteiksi. Tavaran tuottamisen kritiikki saa vastakaikua. Intian Bhopalin sisarkaupunki voi joskus olla Suomen Porvoo.

Ravinnon laaja myrkyttyminen voi johtaa elintarvikepulan kaltaiseen tilanteeseen: kauppojen hyllyillä onkin jotakin aivan muuta kuin elintarvikkeita. Sama ajatus, joka on niin tuttu Neuvostoliiton, Puolan ja 3. maailman asukkaille, leviää muuallekin: sellaisen järjestelmän perustuksissa, joka ei edes pysty ruokkimaan ihmisiä, täytyy olla jotain vikaa. Jo Tshernobylin onnettomuuden aikoihin tulivat tällaiset ajatukset monien länsisaksalaisten naisten mieliin.

Ajatus muutoksen epäjatkuvuudesta muuttaa siis molempia edellä käsiteltyjä olettamuksia 1 ja 2 (sekä niiden pilkullisia muunnelmia). Niiden tilalle tulevat seuraavat:

I. Liikke(e/i)stä riippumatta yhteiskunnallisessa muutoksessa on täydelliseen katastrofiin johtamattomia katkoksia, jolloin ihmisten kiinnittyminen yhteiskunnan "oravanpyöriin" heikkenee.

II. Kun liikke(e/ide)n luoma tietoisuus ja/tai toimintavalmiudet ovat kyllin pitkällä, näissä katkoksissa on mahdollista muuttaa yhteiskunnan toimintatapa ja kääntää kehityksen suunta.

Jälleen havainnollistava kuvio:

TOIMINTA KRIISIEN VÄLIAJOILLA

Tällä hetkellä ei järjestelmä kuitenkaan ainakaan läntisissä teollisuusmaissa tunnu olevan kriisissä. Mitä muutoksen epäjatkuvuutta korostava näkemys merkitsee nyt? Esiintyy ainakin neljä eri suhtautumistapaa.

Yksi niistä on "vallankumousromantiikka": ajatellaan, että nyt ei tarvitse tehdä mitään, koska vasta kriisitilanteessa voidaan saada aikaan todellisia muutoksia. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että kriisi on vain mahdollisuus - automaattisesti ei tapahdu mitään, ei ainakaan mitään hyvää. Jollei nyt luoda tiedollisia ja toiminnallisia valmiuksia, mahdollisuus luisuu käsistä.

Kriisien merkityksen korostaminen johtaa helposti kysymykseen, kannattaako kriisejä vain odottaa. Terrorismiin taipuvaiset ajattelevat, että yhteiskunnallista muutosta voi parhaiten edistää huonontamalla tämän hetken olosuhteita. Näin yhteiskunta kriisiytyy nopeammin, ja suuriin kumouksiin tarjoutuu tilaisuus.

Terrorismissa on kuitenkin sama heikkous kuin vallankumousromantiikassa: kriisin uskotaan sinänsä olevan positiivinen. Jos on edes jonkinlaista näyttöä, että kriisi on joidenkin muutosryhmien tietoisesti aikaansaama, vanhan järjestyksen puolustus saa varmasti laajaa tukea osakseen. Seurauksena on todennäköisesti se, että katkoskohdassa yhteiskunta muuttuu entistä huonommaksi.

Kolmas katkoksellisten muutosteorioiden kannattajien keskuudessa suosittu ajatusmalli on "valmiuspuolue": rakennetaan organisaatiota nimenomaan kriisitilan teissa tapahtuvaa vallanottoa varten. Esimerkiksi monet heikosta menestyk sestään kärsivät kommunistit löytänevät lohtua tällaisesta tulevaisuuden näkymästä.

Vallankaappaus - jotka vain 40 vuotta sitten olivat tavallisia Euroopassakin - on toki kriisitilanteissa tavallista helpompaa, mutta on oleellista nähdä minkä vuoksi: keskitetty vallankäyttö on silloin tavallista vaikeampaa, koska valtansa itseltään valtiolle luovuttaneet kansalaiset alkavat kysellä luovuttamansa perään. Valtaa siirtyy kansalaisille ja heidän itseorganisoitumisen tuloksena syntyville liikkeille ja ryhmille. Jos keskitetty valta pysyy "lempeänä", sillä ei ole paljon merkitystä muutoksen suunnan kannalta. Jos valta taas tahtoo ryhtyä suunnannäyttäjäksi, sen on pakko turvautua avoi meen väkivaltaan. Tällöin kauniitkin tavoitteet peittyvät vereen. Muutoksen suunta ei ainakaan parane.
 

TIE TÄRKEINTÄ

Mitä sitten on tehtävä? Se, mihin kaiken tämän lavean spekuloinnin jälkeen olen päätynyt, saattaa vaikuttaa yllättävän "kesyltä": on tehtävä edelleen sisällöllisesti samantapaisia aktioita, kampanjoita ja projekteja kuin tähänkin saakka uusissa kansalaisliikkeissä. Mutta muutoksen katkoksellisuuden - eli uusien olettamusten I ja II - ottaminen huomioon muuttaa projektien perusteluja, muotoja ja niissä noudatettavia käytäntöjä. Näin syntyvän "tiestrategian" alustavaan hahmotelmaan kuuluvat mm. seuraavat kohdat:

1) Ei kiinnitetä päähuomiota projektin konkreettis ten päämäärien saavuttamiseen, vaan itse toimintaan - tiehen, joka johtaa päämääriin - sillä

- projektin "kokonaissaldo" päämäärän saa vuttamisen hetkellä jää joka tapauksessa epäselväksi

- liikkeen jatkumisen mahdollisuudet varsinkin kriisitilanteissa riippuvat olennaisesti projektien luomasta tietoisuudesta ja toimintavalmiuksista

- se, mitä päämäärämme todella tarkoit tavat, näkyy toimintatavoissamme

- välineellisen järjen eli "päämäärärationaalisuuden" ylivalta on yksi teollisuusyhteiskuntia ylläpitävistä te kijöistä, joten siitä irtautumisen harjoittelu on muutosliikkeille tärkeää

- näin voidaan rajoitetusti kokeilla ja toteuttaa jo nyt yhteiskunnallisia käytäntöjä, joiden muuttaminen vallitseviksi on tavoittee na.

2) Toteutetaan kulloisetkin hankkeet niin, että ne antavat toimijoille visioita ja rohkaisevat uusiin yrityksiin.

3) Tehdään projekteja, jotka rohkaisevat ulkopuolisia esimer killään ja vapauttavat heitä seurauksillaan toimimaan uusissa projekteissa.

4) Suunnitellaan projektit sellaisiksi, että ne yhteen asiaan keskittyessäänkin osoittavat asioiden yhteyksiä ja auttavat ymmärtämään maailmanlaajuisen teollisuusjärjestelmämme rakennetta ja toimintaa.

5) Vaaditaan aina myös mahdotonta - sellaista, mitä ei todennäköisesti voida saavuttaa ennen kriisissä tapahtuvaa yhteiskunnan perusteellista uudelleen järjestelyä.

Page Top



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun