Osoite:

Tätä Olli Tammilehdon kirjoitusta ei ole julkaistu painettuna. Julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Habermasin kritiikitön teoria

Jürgen Habermas: The Inclusion of the Other, Studies in Political Theory. Polity Press, Cambridge 1998



Sisällys



Etiikka, moraali ja laillisuus
Demokratia
Malli ja todellisuus
Poliittinen talous
Ei suuria muutoksia
Kirjallisuus



Yhtenä oman aikamme tärkeimmistä yhteiskuntafilosofeista pidetään Jürgen Habermasia. Hänen katsotaan jatkavan Adornon, Horkheimerin ja muiden työtä kriittisen teorian kehittämisessä. Suhteellisen tuore The Inclusion of the Other -kirja (alkuteos Die Einbeziehung des anderen, Studien zur politischen Theorie, 1996) päivittää Habermasin kantojaan moniin ajankohtaisiin teoreettisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Teos käsittelee laajasti mm. demokratiaa, vähemmistöjen oikeuksia, globalisaatiota sekä etiikan, moraalin ja laillisuuden suhdetta toisiinsa.


Etiikka, moraali ja laillisuus

Habermasin - toisin kuin kriittisen koulukunnan varhempien edustajien - yhteiskunnallista ajattelua luonnehtii ihmisten eri elämänpiirien jyrkkä erottelu toisistaan. Niinpä esimerkiksi talous on aivan eri maailmaa kun politiikka ja yksityinen sfääri toimii lähes täysin eri logiikalla kuin julkinen. Myös moraali ja etiikka, jotka yleensä ymmärretään toisiaan peittäviksi käsitteiksi, viittaavat Habermasilla eri maailmoihin. Eettisessä diskurssissa harkitaan sitä, mikä on hyvää minulle tai meille, jonkin tietyn ihmisten elämänhistoriaan liittyvän kontekstin puitteissa. Eettisiä ovat hyvää tai ei hukkaan heitettyä elämää koskevat kysymykset. Moraaliarvostelmat sen sijaan koskevat oikeudenmukaisuutta yleisellä tasolla. Moraalisessa näkökulmassa keskeinen kysymys on, onko jokin asia yhtäläisesti hyvä kaikille. (Habermas 1998, 98-99, 215-216).

Edellistä jakoa ratkaisevasti yleisemmin hyväksytty on jako laillisuuden ja moraalin välillä. Valtiollista oikeutta luovien ja säätelevien instituutioiden erityisluonne on ilmiselvä, mutta Habermas haluaa erottaa moraalin laillisuudesta paljon syvemmällä tasolla: "kun moraalinen henkilö seisoo ikään kuin alastomana omatuntonsa sisäisen oikeuden edessä, niin lakiorientoitunut henkilö on kääriytynyt "moraalisesti hyvin perusteltujen "yksilöllisten oikeuksien suojelevaan viittaan" (Habermas 1998, 201).

Moraali eroaa siis yksilön omaantuntoon kiinnittymisen ja universaalisuutensa suhteen sekä etiikasta että valtiollisesta laista. Vaikka tällaistakin moraalia toki on, Habermasin käsiteaparaatti kadottaa näkyvistä paljon ihmisten käyttäytymistä olennaisesti sääteleviä normeja, joista merkittävä osa yleensä luetaan moraaliin kuuluvaksi: miljoonien erilaisten ei-valtiollisten yhteisöjen eksplisiittiset ja implisiittiset säännöt ja toimintaperiaatteet. Näitä yhteisöjä ovat paikalliset, alueelliset, valtakunnalliset ja kansainväliset yhtiöt, yhdistykset ja verkostot. Näin ymmärrettynä moraalinen henkilö ei läheskään aina seiso alastomana omatuntonsa sisäisen oikeuden edessä. Tämän huomioonottaminen lieventää jyrkkää jakoa etiikan, moraalin ja laillisuuden välillä.

Habermasin merkittävä panos normatiivisen etiikan alalla on hänen diskurssietiikka-teoriansa. Modernissa maailmassa, jossa moraalia ei voi pohjata traditionaalisiin auktoriteetteihin ja jossa ihmiset eivät tyydy vain sietämään tai väkivalloin tukahduttamaan toisenlailla ajattelevia ihmisiä, on pohja yhteisille moraalikäsityksille etsittävä uudella tavalla. Habermas löytää sen kaikille ihmisille ominaisesta kommunikatiivisesta toiminnasta. Toisaalta kommunikaatio osallistuvilla on välttämättä yhteisiä lähtökohtaolettamuksia, toisaalta kommunikaatio edellyttää vastavuoroista tunnustamista. Näistä ihmisten välisen diskurssin formaalisista normeista seuraa Habermasin mukaan mahdollisuus löytää yhteisiä moraaliarvostelmia samoin kuin näiden normien universaalinen luonne ja normeihin johtavien argumenttien yleinen formaalinen rakenne. (Habermas 1998, 39-42).



Demokratia

Habermas näkee demokratiakantansa asettuvan liberalismin ja republikanismin välille. Habermasin mukaan liberalismissa demokraattinen prosessi on kilpailua hallinnollisesta vallasta. Onnistumisen määrää kansalaisten hyväksyntä vaaleissa tai mielipidemittauksissa. Mallina on tuotteiden ja tuottajien kilpailu enemmän tai vähemmän vapailla markkinoilla. Lainsäädännän tarkoitus on määrittää mitkä kansalaiset kussakin tapauksessa nauttivat mistäkin oikeudesta. Ennalta määrätyt negatiiviset oikeudet mahdollistavat yksilön ajaa omia etujaan niin talouden kuin politiikan alalla. Samoin kuin yksilön taloudelliset oikeudet poliittiset oikeudet menevät poliittisen prosessin edelle ja niillä on ennalta määrätty perusrakenne. (Habermas 1998, 240-242) Habermasin liberalismin kuvaukseen voi lisätä, että tässä mallissa yhteiskunnan perusrakenteen määrääminen ei kuulu demokraattiseen prosessiin " ennemminkin tätä mallin taustalla olevaa rakennetta pidetään sinänsä demokraattisena.

Republikanismissa sen sijaan demokraattisen prosessi ymmärretään kansalaisten kollektiivisena itsemääräämisenä. Mallina ei ole markkinatilanne vaan dialogi. Tavoitteena on toisten osapuolien ymmärtämien ja uusien yhteisten normien ja tavoitteiden luominen sellaisen keskustelun kautta, jossa jokainen on valmis muuttamaan kantaansa toisten esittämien hyvien argumenttien painosta. Tässä näkemyksessä ensisijaisia eivät ole negatiiviset oikeudet vaan positiivinen oikeus osallistua demokraattiseen itsemääräämisprosessiin. Tässä yhteisessä käytännössä ihmiset tekevät itsensä ja yhteiskuntansa sellaiseksi kuin haluavat. (Habermas 1998, 241-243) Näin siis myös suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat mahdollisia. Tosin ajatuksena ilmeisesti on, etteivät ne voi olla ristiriidassa vapauden ja tasa-arvoisuuden kanssa, koska muuten muutokset eivät mene läpi demokraattisessa prosessissa, johon ihmiset osallistuvat vapaina ja tasa-arvoisina.

Habermas pyrkii ottamaan omaan demokratiateoriaansa hyviä puolia näistä molemmista suuntauksista. Demokraattisessa poliittinen prosessi on sekä kompromissien tekemistä vastakkaisten intressien välillä että uusien yhteisten näkemysten löytämistä keskustelun kautta. Tämä välittävät kanta liittyy selvästi hänen erotteluunsa etiikan ja moraalin välillä. Erilaisia eettisiä yhteisöjä edustavien ihmisten on tehtävä usein kompromisseja, mutta samoin kuin yhteisiä moraaliarvostelmia nämä ihmiset voivat löytää demokraattisessa prosessissa yhteisiä näkemyksiä. Ne eivät pohjaudu yleisiin ihmisoikeuksiin eivätkä jonkun yhteisön eettiseen elämään vaan kielellisen kommunikaation kantamiin normeihin. (Habermas 1998, 245-246) Yhteisymmärryksen löytämisen mahdollisuus politiikassa lepää siis Habermasilla samalla diskurssiteoreettisella pohjalla kuin universaaliset moraalinormit.

Näin esitettynä Habermasin teoria näyttäisi olevan vielä varsin lähellä republikanismia. Kuitenkin tuomalla peliin pitkään kehittämänsä jäykän systeemiteoreettisen näkemyksensä modernista yhteiskunnasta hän astuu merkittävän askeleen liberalismin suuntaan. Habermasin mukaan demokraattinen mielipiteen ja tahdon muodostus on institutionalisoitava suurin piirtein juuri niin kuin se on nykyisin tehty ("basic principles of the constitutional state", Habermas 1998, 248). Ainoa vaatimus on, että parlamentaaristen elinten harkintaa täydentämässä täytyy olla kansalaisyhteiskunta, joka kantaa autonomista julkisuutta (Habermas 1998, 249).

Habermasin kanta moniin ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin määräytyy tältä teoreettiselta pohjalta. Kirjan nimi viittaa kulttuuristen vähemmistöjen vaikutusmahdollisuuksia koskevaan ongelmaan. Habermas argumentoi Charles Tayloria ja muita vastaan, jotka haluaisivat vähemmistöille kollektiivisia oikeuksia. Tällaiset oikeudet olisivat ristiriidassa yksilöiden oikeuksiin perustuvan liberalistisen ajattelun kanssa, jonka Habermas siis suurelta osin allekirjoittaa. Toisaalta kollektiiviset oikeudet ovat tarpeettomia, sillä vähemmistöjen konkreettiset ongelmat voidaan turvata yksilön oikeuksien puitteissa, kunhan nämä ymmärretään oikealla tavalla. Olennaista on ymmärtää, että "yksityinen ja julkinen autonomia ovat samasyntyisiä" (Habermas 1998, 207). Kun vähemmistöön kuuluvien yksilöiden poliittiset oikeudet osallistua demokraattiseen prosessiin turvataan, vähemmistön on itse mahdollista turvata kulttuuriset ja sosiaaliset oikeutensa. Tosin Habermas myöntää, että "tämän toteutuminen on tietenkin vähän todennäköistä ilman yhteiskunnallisia liikkeitä ja yhteiskunnallisia kamppailuja" (Habermas 1998, 208).

Globalisaation tuomien suurten ongelmien ratkaisunkin Habermas näkee toteutuvan demokratiamallinsa puitteissa: malli on vain tehtävä globaaliksi ja luotava maailmanvaltio. Jotta tämä olisi demokraattinen tarvitaan myös maailmanlaajuinen demokraattinen julkisuus, minkä syntymiseen Habermas ei kuitenkaan täysin luota (Habermas 1998, 127).



Malli ja todellisuus

Tämän kirjan (ja Habermasin muunkin tuotannon) ongelma on yhteiskunnan todellisuuden ja hyvän yhteiskunnan mallin sekoittaminen. Monissa kohdissa ei tiedä, onko Habermas esittämässä, miksi nykyinen tilanne on oikeutettu vai millä ehdoilla se olisi oikeutettu. Siksi kriittisen teorian edustajan kritiikki vaihtuu helposti nykytilanteen oikeuttamiseen.

Hän kirjoittaa ikään kuin länsieurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset kansallisvaltioyhteiskunnat olisivat suurin piirtein demokraattisia: vähemmistöjen ja globalisoituvan talouden suhteen vain on ongelmia. Kuitenkin jotta Habermasin mallin mukainen demokratia toimisi edes yhden kansallisvaltion enemmistön suhteen, tarvitaan autonominen, taloudesta ja valtiosta erillinen julkinen sfääri. Kuitenkin julkisuus on modernissa yhteiskunnassa ilmiselvästi pääasiassa valtioiden ja talouden hallussa. Habermaslaisen kansalaisyhteiskunnan merkittävä vaikutus siihen on poikkeus. Poikkeukset jäävät yleensä hyvin lyhytaikaiseksi, koska talous ja valtio koettavat parhaan kykynsä mukaan lannistaa, tukahduttaa tai integroiva nousevia yhteiskunnallisia liikkeitä (ks. esim Mathiesen 1982). Tämän Habermasille ehkä vieraan asian on varmaan lähes jokainen itse yhteiskunnallisissa liikkeissä toiminut saanut kokea.

Habermasin mukaan demokraattinen oikeusjärjestys on legitiimi vain, jos se turvaa kansalaisten autonomian. Tähän taas vaaditaan sitä, että he näkevät itsenä lainsäätäjinä. (Habermas 1998, 215) Aivan ilmeisesti kansalaisten valtaosa ei näe itseään lainsäätäjinä. Onko siis heidän näössään vikaa vai elämmekö jossakin muussa kuin demokratiassa?

Tähän ja muihin vastaaviin tekstin kummallisuuksiin voi olla syynä se, että Habermas tuntuu sekoittavan suostumuksen ja yhteisymmärryksen (consent " consensus). Hän kirjoittaa, että moderneissa yhteiskunnissa vallitsee yhteisymmärrys siitä, mikä on oikea lainsäädäntöprosessi. Kun ihmiset eivät juuri kapinoi, suostumus vallitsevaan prosessiin varmasti on olemassa. Yhteisymmärrystä tuskin kuitenkaan on, sillä esimerkiksi Gallup Internationlin Millenium-kyselyssä suurin osa Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan asukkaista oli sitä mieltä, että "maatani ei hallita ihmisten tahdon mukaisesti"1. Samaa asiaa toistavat puhuvat päät televisiossa saavat helposti aikaan suostumuksen mutta tuskin yhteisymmärrystä2.

Kun joukkotiedotuksen argumenteista piittaamattoman kuva- ja äänimanipuloinnin3 ottaa huomioon, Habermasin filosofiassa keskeinen jako moderniin ja traditionaaliseen tulee kyseenalaiseksi (ks. esim. Habermas 1998, 79). Mediatoiston voima saa johtajia ja tavaroita koskevan käyttäytymisen yhtenäiseksi "pluralistisessa" yhteiskunnassa paljon tehokkaammin kuin kirkoissa suoritetut rituaalit ja saarnat. Toisaalta pappien ja muun yläluokan uskottavuuden heikkouden, kehnojen liikenneyhteyksien, pakanuuden jäänteinen ja "villeyden" läsnäolon takia keskiajan traditionaalinen yhteiskunta oli monessa suhteessa pluralistinen (ks. esim. Bahtin 1986, Duerr 1985[1978], Latour 1993[1991], Graeber 2004).



Poliittinen talous

Suurin ongelma tässä kirjassa " kuten ilmeisesti kirjoittajan muussakin tuotannossa " on talouden ymmärtäminen epäpoliittiseksi. Habermasin mukaan politiikkaa on vain parlamenteissa ja julkisuudessa (Habermas 1998, 251). Talouden hän sen sijaan olettaa markkinamekanismin säätelemäksi koneistoksi (ks. esim. Habermas 1998, 109, 122-124)4. Talous kehittyy normaalisti "globaalin kapitalistisen tuotannon vapaan dynamiikan voimasta", mitä jarruttamaan tarvitaan ylikansallisia valtiollisia instituutioita (Habermas 1998, 124). Tästä dynamiikasta peräisin oleva "modernien yhteiskuntien kiihtyvä muutostahti" on kuin luonnonvoima, johon politiikan on myös teoreettisella tasolla sopeuduttava (Habermas 1998, 223).

Kuitenkin valtava empiirinen ja historiallinen aineisto osoittaa selvästi, että yhtiöt sekä niiden omistajat ja johtajat vaikuttavat ratkaisevasti valtioiden ja kaupunkien päätöksentekoon muodollisen demokratian rakenteita hyväksikäyttäen tai " mikä tavallisempaa " niistä piittaamatta. Heillä loistavat mahdollisuuden naamioida omat etunsa objektiiviseksi taloustieteelliseksi totuudeksi. On tavallista, että yhden ihmisen uraan mahtuu toimintaa sekä valtiollisella että yhtiösektorilla. Siirtymä yhtiöstä valtionhallintoon tehdään usein strategisesti oikealla hetkellä niin, että yhtiöille myönteinen lainsäädäntö ja asetukset tulevat varmistettua. Yhtiöiden ja valtioiden eliitit integroituvat myös lukemattomilla muilla tavoilla: he ovat esimerkiksi kurssikavereita, vapaamuurariveljiä ja perhetuttuja. Näin yhtiöillä on luja ote sekä valtiollisista ja ylikansallisista hallinnoista että valtiollisista ja ylikansallista edustuselimistä. Kun yksi linkki pettää, käytetään jotain toista. Yhtiöille epämieluisa lainsäädäntö voidaan vesittää hallintokoneistossa, kun taas yhtiöille epämieluisaa hallintokoneistoa voidaan heikentää tai manipuloida parlamenttipäätöksin. Näillä kaikilla tavoilla yhtiöt muovaavat voimakkaasti toimintaympäristöään itselleen edullisemmaksi. (Ks. esim. Jänicke 1990, Ruostetsaari 1992, Corporate Europe Observatory 1999, Sklair 2002, Wallach & Sforza 1999)

Kapitalistinen taloutemme on siis mitä suurimmassa määrin valtajärjestelmä, jonka toiminnasta olennainen osa on politiikkaa. Se on sitä lattiatasolta saakka, sillä tehtaan tai toimiston organisaatiota ei suinkaan sanele vain tuotannollinen rationaalisuus (ks. esim. Marglin 1976). Tämän yhteiskunnallisen toimintapiirin kutsuminen Habermasin tavoin markkinataloudeksi on harhaanjohtavaa, koska sen keskeiset toimijat pykivät ja usein myös onnistuvat hävittämään markkinakilpailun. Markkinatalous ja kapitalismi ovat historiallisestikin olleet vastakkaisia ilmiöitä (Wallerstein 1987, Braudel 1988). Jo Adam Smith kiinnitti huomiota tähän (Smith 1937[1776], 248-50, 460-461, 858). Näiden käsitteiden yhteys piillee enemminkin siinä, että yleisesti kapitalismia oikeutetaan puhumalla siitä markkinataloutena, jolloin sen poliittisuus häipyy näkyvistä.

Koska moderni talous on siis läpeensä poliittista, adekvaatin demokratiakäsityksen kehittäminen vaatii teoriaa siitä, miten talouden yhteiskuntaa epädemokratisoiva vaikutus saadaan voitettua. Periaatteessa on kaksi mahdollisuutta: muuttaa taloutta niin, että se todellakin vastaa vallitsevan taloustieteen oppeja, tai sitten institutionalisoida demokraattinen

päätöksenteko talouden sisälle. Edellinen ei vaikuta realistiselta, ja sitä kannattavat lähinnä vain jotkut oikeistolibertaarit. Jäljelle jää käytännössä vain talouden sisäinen demokratisointi5.

Miksi sitten Habermas ja monet muut ovat hylänneet talouden poliittisen analyysin? Yksi syy siihen lienee ajatus, että varsinkin toisen maailmansodan jälkeinen talouskehitys on ollut suuri menestystarina (ks. esim. Habermas 1998, 152). Tähän liittyy käsitys, jonka mukaan vain "sota-aikoina kansallisvaltio asettaa kansalaisilleen velvollisuuden vaarantaa henkensä kollektiivin puolesta" (Habermas 1998, 114). Kuitenkin kun palauttaa mieleen edes pienen osan taloudellisen muutoksen hinnasta, jonka köyhien maiden ihmiset, muut elävät olennot, tulevat ihmissukupolvet ja myös tavalliset teollisuuskansalaiset joutuvat maksamaan terveydellään ja hengellään, menestys muuttuu humanististen arvojen kannalta suureksi epäonnistumiseksi. Niinpä tuskin tarvitse pelätä, että talouden rakenteisiin puuttumisesta seuraisi jotain nykyistä pahempaa, kuten ehkä Habermas ja ainakin häntä puolustava Thomas McCarthy (McCarthy 2003) tekevät.



Ei suuria muutoksia

Poliittista taloutta koskeva harha liittyy yleisempiin ongelmiin Habermasin filosofiassa, joihin ovat kiinnittäneet huomiota monet hänen kollegansa kriittisen teorian piirissä (ks. esim. Bolte 1989). Habermas on luopunut yhteiskunnallisen totaliteetin tarkastelusta, jolloin valtiollista demokratiaa voidaan tarkastella irrallaan taloudesta. Samalla hän on korvannut dialektiikan dualismeilla, jolloin yhteiskunnan osa-alueiden jatkuva vuorovaikutus jää sivuun. Kuitenkin totaliteetin käsite ja dialektiikka ovat olleet keskeistä kriittisessä teoriassa ennen Habermasia. (Türcke 1989, Bolte 1989)

Kriittisen teorian muuttumisella Habermasin vaikutuksesta on samalla merkinnyt muutosta suhtautumisessa suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. 1960-luvun lopun opiskelijaliikkeelle kriittinen teoria oli tärkeä inspiraation lähden juuri siksi, että Horkheimerin ja Marcusen kirjoitukset tarjosivat vallankumouksellisen muutoksen perspektiivin "hyvinvointiyhteiskunnan" sisällä (erityisesti Horkheimerin vuonna 1940 kirjoittama teksti "Autoritärer Staat", Horkheimer 1987). Kuitenkin vain neljä vuotta sen jälkeen, kun Habermas oli vuonna 1964 perinyt Horkheimerilta Frankfurtin Institut für Sozialforschung -laitoksen filosofian ja sosiologian professuurin, Habermas arvosteli voimakkaasti opiskelijaliikettä sen pyrkimyksistä suuriin muutoksiin. Käyttäen perinteistä marxilaista kaavaa hän piti vallankumousta mahdottomana, koska massat on saatu lojaalisiksi järjestelmälle sosiaalisilla uudistuksilla. Koska luokkakonflikti pysyy vain latenttina, mitään suuria muutoksia ei voi tapahtua. (Berndt 1989) Habermasin ajattelun myöhempi kehitys, jota mm. käsillä oleva kirja edustaa, on työntänyt suuret muutokset vielä syrjemmälle yhteiskuntafilosofin näköpiiristä.





Kirjallisuus

Adorno, Theodor & Max Horkheimer (1979): Dialectic of Enlightenment. Verso, London.

Bahtin, Mihail Mihailovitsh (1986): Tvortshestvo Fransua Rable i narodnaja kultura srednevekovja i renessansa. Antiquary, Orange, Connecticut.

Berndt, Heide (1989): "Revolution und Scheinrevolution, Vom Horkeheimers Angst vor dem autoritärer Staat zu Habermas' Sorge um die Legitimation des Spätkapitalismus". Teoksessa Bolte. Gerhard (toim.) (1989): Unkritische Theorie, Gegen Habermas. zu Klampen, Lüneburg, 80-100.

Bolte, Gerhard (1989): "Einleitung". Teoksessa Bolte, Gerhard (toim.) (1989): Unkritische Theorie, Gegen Habermas. zu Klampen, Lüneburg, 7-15.

Bolte, Gerhard (toim.) (1989): Unkritische Theorie, Gegen Habermas. zu Klampen, Lüneburg.

Braudel, Fernand (1988): Kapitalismens dynamik. Gidlunds, Värnamo.

Chomsky, Noam (1999): Profit over people, Neoliberalism and global order. Seven stories press, New York.

Corporate Europe Observatory (1999): Oy Eurooppa Ab, EU:n ja teollisuuden vaaralliset kytkennät. Like, Helsinki.

Duerr, Hans Peter (1985[1978]): Traumzeit, Über die Grenze zwischen Wildnis und Zivilisation. Suhrkamp, Frankfurt am Main.

Graeber, David (2004): Fragments of an Anarchist Anthropology. Prickly Paradigm Press, Chigaco.

Habermas, Jürgen (1998): The inclusion of the other: studies in political theory. Polity Press, Cambridge.

Horkheimer, Max (1987): "Autoritärer Staat". Teoksessa Noerr, Gunselin Schmid (toim.) (1987): Max Horkheimer, Gesammelte Schriften, Band 5: "Dialektik der Aufklärung" und andere Schriften 1940-1950. Frankfurt am Main, 293-319. http://labandavaga.antifa.net/php/klassiker/horkheimer.php

Jänicke, Martin (1990): State Failure, The Impotence of Politics in Industrial Society. Polity, Cambridge.

Latour, Bruno (1993[1991]): We have never been Modern. Harvester Wheatsheaf, Hemel Hempstead.

Marglin, Stephen A (1976): "What do bosses do? The origins and functions of hierarchy in capitalist production". Teoksessa Gorz, André (toim.) (1976): The Division of Labour: The Labour Process and Class-Struggle in Modern Capitalism. Harvester, Brighton, 13-53.

Mathiesen, Thomas (1982): Makt og Motmakt. Pax, Drammen.

McCarthy, Thomas (2003): "Review: Unjust Legality: A Critique of Habermas's Philosophy of Law". Mind 112, 762-765.

Ruostetsaari, Ilkka (1992): Vallan ytimessä, Tutkimus suomalaisesta valtaeliitistä. Gaudeamus, Helsinki.

Sklair, Leslie (2002): Globalization, Capitalism & Its Alternative. Oxford University Press, Oxford.

Smith, Adam (1937[1776]): An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations. The Modern Library, New York.

Tammilehto, Olli (2005): "Kapitalismista demokratiaan". Teoksessa Hakkarainen, Outi, J. Airaksinen & T. Selin (toim.) (2005): Talous ja demokratia, Ratkaisuja Suomesta ja muualta. Like, Helsinki, 17-28. http://tammilehto.info/kapdem.htm

Türcke, Christoph (1989): "Habermas oder Wie die kritische Theorie gesellschaftsfähig würde". Teoksessa Bolte, Gerhard (toim.) (1989): Unkritische Theorie, Gegen Habermas. zu Klampen, Lüneburg.

Wallach, Lori & Michelle Sforza (1999): Whose trade organization? Corporate globalization and the erosion of democracy. Public Citizen, Washington D.C.

Wallerstein, Immanuel (1987): Historiallinen kapitalismi. Vastapaino, Tampere.



1http://www.peace.ca/gallupmillenniumsurvey.htm

2Siitä, miten valtaapitävät saavat suostumuksen ihmisten tahdon vastaiselle politiikalleen, ks. esim. Chomsky 1999

3Mihin hänen välittömät edeltäjänsä kriittisessä koulukunnassa Adorno ja Horkheimer kiinnittivät paljon huomiota (Adorno & Horkheimer 1979).

4Tätä omiin teorioihinsa vahvasti sisältyvää olettamusta hän onneksi ilmeisesti epäilee. Sellaiseksi epäilyksi lienee tulkittava sana "otaksuttavasti" ilmauksessa 126 "maailman talouden otaksuttavasti spontaani säätely" (Habermas 1998, 126).

5Olen käsitellyt tätä esseessäni (Tammilehto 2005).

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

26.4.2007