Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu teoksessa Otavan suuren ensyklopedian täydennysosa I, Otava 1986. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Ekofilosofia


Ekofilosofia on ekologian inspiroimaa filosofiaa. Sen yhteys ekologiaan on löysä. Kysymys ei ole ekologismista, yrityksestä palauttaa kaikki ongelmat ekologiaan.

Ensimmäiseksi termiä alkoivat käyttää norjalaiset filosofiasta kiinnostuneet luonnonsuojelijat ja luonnonsuojelusta kiinnostuneet filosofit 1960- ja 1970l-uvun vaihteessa (Arne Næss, Sigmund Kvaløy, Hjalmar Hegge). Næss tarkoittaa ekofilosofialla ekologian ja ekologisten ongelmien perusteiden tutkimista analogisesti esimerkiksi termin tieteenfilosofia kanssa. Muut norjalaiset ymmärtävät ekofilosofian kuitenkin tätä analyyttisen filosofian mukaista käsitystä laajemmin ja lukevat mukaan normien antamisen ja yhteiskunnallisten päämäärien pohtimisen. Kaikkein laajimmassa merkityksessä termiä käyttää Henryk Skolimowski, jolle ekofilosofia on nykyiselle länsimaiselle (etenkin anglosaksiselle analyyttiselle) filosofialle vastakkainen uusi kokonaisvaltainen filosofia. Herkkyys ekologisille ongelmille on vain yksi uuden filosofian tuntomerkki. Muita ovat mm. henkinen elävyys, sitoutuneisuus, suvaitsevuus transfyysisiä ilmiöitä kohtaan, yksilön vastuusta puhuminen ja yhteiskunnallinen valppaus.

Ekofilosofian sijasta käytetään samasta käsitteestä usein termejä ympäristöfilosofia, ympäristöetiikka, ekosofia ja Syväekologia. Ekofilosofian tutkiminen ja harrastus on Norjan lisäksi vilkkainta Yhdysvalloissa ja Australiassa.

Ekofilosofisen pohdinnan voi virittää esimerkiksi kysymys: Miksi luontoa on suojeltava? Useimmat ekofilosofit vastaavat: koska elävät oliot ja ekosysteemit ovat sinänsä arvokkaita. Ne eivät ole arvokkaita vain sen vuoksi, että ne mahdollisesti tyydyttävät joitakin inhimillisiä tarpeita. Næss ja kalifornialaiset ”syväekologit” menevät niin pitkälle, että he nostavat keskeiseksi normiksi elämäkeskeisen tasa-arvoisuuden: kaikilla biosfäärin olioilla on yhtäläinen oikeus elämään ja itsensä toteuttamiseen. Koska käytännössä tätä on mahdotonta toteuttaa – ihmiset tappavat toisia eliöitä ennemmin kuin kuolevat nälkään – lienee järkevämpi puhua puolueettomuudesta biosfäärissä.

Mihin sitten perustuu kaikkien luontokappaleiden itseisarvo? Ekofilosofit myöntävät, että kysymys on intuitiosta, sisäisestä näkemyksestä. Ylipäänsä mitään perusarvoa tai -normia ei voida todistaa – ei myöskään väitettä, että luonnolla on vain välinearvo. Kuitenkaan etiikka ei ole koskaan täysin irrallaan muusta maailmankuvasta. Näin ollen käsitykset ihmisten ja muiden eliöiden suhteesta antavat tavallaan tukea arvoarvostelmille.

Näihin olemassaolon luonnetta koskeviin käsityksiin päädytään myös kysyttäessä, miksi luontoa tuhotaan ja onko se välttämätöntä. Yksi tapa vastata on viitata länsimaisen filosofian käsitykseen, jonka mukaan ihminen on muusta luonnosta erillinen olento. Ekofilosofiassa sen sijaan korostetaan ihmisen yliteenkuuluvuutta muun luonnon ja yleensä ympäristön kanssa. Monien kirjoittajien mielestä ekofilosofian keskeinen intuitio on, että maailma ei jakaudu riippumattomasti olemassa oleviin subjekteihin ja objekteihin eikä todellisuutta voi jakaa inhimilliseen ja ei-inhimilliseen maailmaan. Næssin mukaan maailma on nähtävä ensisijaisesti suhdeverkkona eikä erillisten olioiden kokoelmana. Näillä holistisilla, kaiken yhteyttä korostavilla käsityksillä nähdään olevan läheisiä yhtymäkohtia intialaisen filosofian, zen-buddhismin ja modernin fysiikan tulosten kanssa.

Holistista ekofilosofiaa on kritisoitu siitä, että mikäli ollaan johdonmukaisia, on kaikkea normaalia puhetta ja ajattelua pidettävä pinnallisena: kieli perustuu asioiden erotteluun. Sitä paitsi vallitsevan maailmankuvan kritiikin kannalta ei ole tarpeen mennä äärimmäiseen holismiin: riittää, kun luovutaan kokonaisuuksien palauttamisesta jäännöksettömästi osasiinsa.

Uuden ajan länsimaisessa filosofiassa (tai sen luonnontieteisiin liittyvässä valtavirtauksessa) on toinen keskeinen käsitys, jonka on nähty edistävän luonnon tuhoamista: vain mitattavat tai kvantifioitavat ominaisuudet ovat objektiivisia. Næss kiistää tämän. Hänen mukaansa esimerkiksi väri tai luonnon kauneus ovat yhtä objektiivisia kuin suuruus ja muoto. Tätä voi perustella mm. edellä mainitulla suhdeverkkoteorialla.

Monet ajattelijat ovat luonnon tuhoamisen selittämisessä keskittyneet kuitenkin yhteiskuntafilosofiaan ontologian ja tieto-opin sijasta. Heistä merkittävimpiä on Slgmund Kvaløy. Hänen mukaansa nykyinen ”teollinen kasvuyhteiskunta” tuhoaa luontoa ja typistää ihmistä. Sen kasvuun kuuluu sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien rikkominen ja yksinkertaistaminen. Tämä kehitys vahvistaa itse itseään: siihen sisältyy monia ns. positiivisia takaisinkytkentöjä. Esimerkiksi jonkin ympäristöongelman ”ratkaiseminen” kajoamatta ongelman perussyihin johtaa uusiin ongelmiin jne.

Luonnon ja vanhojen sosiaalisten järjestelmien moninaisuuden tilalle luodaan monimutkaisuutta. Monimutkainen järjestelmä (toisin kuin moninainen) toimii vain yhdellä tasolla ja on siksi haavoittuva. Ihmisten elämä tällaisessa yhteiskunnassa on kuin monihaaraisessa putkistossa kulkemista. Kun ihminen joutuu häiriön sattuessa putkiston ulkopuolelle, hän on aivan avuton.

Koska ihmiset luonnostaan kaipaavat moninaisuutta, jota työ teollisessa kasvuyhteiskunnassa ei juuri sisällä, heille tarjotaan vapaa-aikana monia harrastus- ja huvittelumahdollisuuksia. Nämä ovat kuitenkin Kvaløyn mukaan vain valemoninaisuutta, koska ne eivät liity mihinkään elämälle tärkeään projektiin. Tätä varaventtiilin tarjoamista hän nimittää Disneyland-ilmiöksi.

Samantapaisen analyysin nyky-yhteiskunnan elämänvastaisuudesta esittää länsisaksalainen Detlef Hartmann. Hänen mukaansa nykyinen teknologia on poliittista: se pyrkii hävittämään ihmisten subjektiivisuuden ja elämän. Esimerkkinä tästä on nykyinen kaupunkisuunnittelu, jossa ihmisvirtoja käsitellään kuin jätevesiä. Elämä on Hartmannin mukaan ylipäänsä mahdollista vain siksi, että ihmiset kaiken aikaa rikkovat järjestelmän sääntöjä, tekevät sabotaaseja.

Teollisen kasvuyhteiskunnan vastakohdaksi Kvaløy asettaa elämänvälttämättömyyksien tai elämänkasvun yhteiskunnan. Siinä etusija annetaan aina tuotannolle ja palveluille, jotka edistävät yhteiskunnan ja luonnon moninaisuuden kasvua. Tällaisia yhteiskuntia ovat olleet monet metsästykseen, keräilyyn ja maatalouteen perustuvat kulttuurit.

Ekofilosofiaan liittyy voimakas aktivistinen korostus: ajatteleminen ei riitä, vaan velvollisuus on myös toimia ajatustensa toteutumisen hyväksi. Yhteiskunnan muuttamisen keinona useimmat ekofilosofit korostavat väkivallatonta suoraa toimintaa. He ovat saaneet paljon vaikutteita Mohandas Gandhilta. Kvaløy ja Nass ovat olleet aktiivisesti mukana Norjan jokien valjastamista vastustaneissa liikkeissä. Amerikkalaiset ”syvät ekologit” taas ovat muodostaneet Earth First -liikkeen, joka pyrkii kansalaistotteIemattomuudella torjumaan luonnonsuojelualueiden tuhoamista.

Vaikka ekofilosofia on reaktiota länsimaisen ajattelun valtavirtausta vastaan, sillä on monia yhtymäkohtia filosofian traditioon. Næss on saanut etiikkaansa paljon vaikutteita Spinozalta. Herakleitoksen, Spinozan ja Alfred North Whiteheadin organistisissa ja panteistisissa käsityksissä on nähty yhtymäkohtia ekofilosofiaan. Martin Heideggerin analyyttiselle traditiolle vastakkainen, runoutta lähentelevä tapa tehdä filosofiaa ja hänen teknologian kritiikkinsä ovat inspiroineet joitakin ekofilosofeja.

Yhteiskuntafilosofiassa on anarkistit usein nähty esikuvana. Henry David Thoreaun ajatukset yksinkertaisesta elämäntavasta ja kansalaistottelemattomuudesta ovat vaikuttaneet syväekologiseen liikkeeseen. Pjotr Kropotkin jo piti tärkeänä hajakeskitystä ja monipuolista työtä kuten ekofilosofit myöhemmin.



Kirjallisuutta: B. Devail - 0. Sessions, Deep Ecology. Living as if Nature Mattered (1985). W. Fox, Deep Ecology: A New Philosophy of Our Time? (The Ecologist. 5-6, 1984). D. Hartmaan, Die Alternative: Leben als Sabotage. Zur Krise der technologischen Gewalt (1981). S. Kvaløy, Ekologisk kris - natur och människa. En inledning i eko-filosofi och ekopolitik (1976) ja Complexity and Time, Breaking the Pyramid's Reign (Resurgence 106. 1984). A. Næss, Økologi. Sammfunn og Livsstil (1976, myös ruotsiksi). E. Schramm (toim.), Ökologie-Lesebuch, Ausgewählte Texte zur Entwicklung des ökologischen Denkens, Vom Beginn der Neuzeit bis zum ”Club of Rome” (1984). H. Skolimowski, Ekofilosofia (1984) ja The Theatre of the Mind. Evolution in the Sensitive Cosmos (1984). R. Sylvan, A Critique of Deep Ecology (Radical Philosophy. 1985). 0. Tammilehto, Ekofilosofia, Vaihtoehtoliike ja Ydinvoima (1982).


Warning: mysql_connect(): Access denied for user 'uno65'@'localhost' (using password: YES) in /home/uno65/public_html/vanhakom/comments_show.php on line 33
Connection Error: Access denied for user 'uno65'@'localhost' (using password: YES)