Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Voiman numerossa 1/2010 ja Fifi-verkkolehdessä 1.2.2010. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Liikelääkkeitä Kööpenhamina-krapulaan

Kööpenhaminan ilmastokokouksen tulos sai monet aktivistit vaipumaan epätoivoon. Se oli suuri pettymys myös lukuisille virkamiehille ja poliitikoille, jotka olivat vuosikausia neuvotelleet uudesta ilmastosopimuksesta ja sen yksityiskohdista. Joulukuisessa Tanskassahan ei saatu aikaan mitään varsinaista sopimusta. Niin sanottu Kööpenhaminan sopimus (Copenhagen Accord) merkittiin vain kokouksen tiedoksi, koska tarvittavaa yksimielisyyttä ei löytynyt. Maailman suurimpien kivihiilen louhijoiden USA:n, Kiinan, Intian, Australian ja Etelä-Afrikan myötävaikutuksella syntyneen sopimustekstin myönteinen merkitys – jos sellaista ylipäänsä on – liittyy lähinnä siihen, että ilmaston lämmittämisen jatkamiselle saatiin vain huono oikeutus. Mikä tahansa näköpiirissä ollut varsinainen, yksimielisesti päätetty sopimus olisi joka tapauksessa ollut aivan liian heikko päästöalennusten ja aikataulujen suhteen. Samoin se olisi sisältänyt monia ”puhtaan kehityksen mekanismin” kaltaisia porsaanreikiä. Päästöjen säätely olisi perustunut tehottomaan ja keinottelulle alttiiseen päästökauppaan. Mutta oikea sopimus olisi kuitenkin ”hiilikerhon” asiakirjaa paremmin oikeuttanut nykyisenkaltaisen maapallon tuhoamisen jatkamisen.

Yksimielisyyden puutteen Kööpenhaminassa on yleisesti esitetty johtuneen valtioiden halusta ajaa vain omia etuja. Tämä on yhtä osuva analyysi kuin tulkinta, jonka mukaan liikenneonnettomuuden uhrin jättäminen heitteille johtuu sekä uhrin että ohikulkijoiden itsekkyydestä: uhri näet pitää yhtä järkähtämättä kiinni omasta avunsaantiedustaan kuin ohikulkijat omista kiireellisistä tehtävistään.

Todellisuudessa kaikki maat eivät lähteneet ilmastoneuvotteluihin samalta lähtöviivalta. Saarivaltiot ja köyhä Etelä kärsivät jo nyt ilmastonmuutoksesta, kun maapallon keskilämpötila on noussut 0,8 astetta esiteolliseen aikaan nähden. Tulvat, myrskyt, kuivuus ja metsäpalot tappavat ihmisiä. Kuitenkin Intiaa ja Kiinaa lukuun ottamatta köyhien maiden historiallinen panos ilmastomuutoksen synnyttämisessä on mitätön. Niinpä saarivaltiot ja kaikki kehitysmaat (G77 + Kiina) vaativat yksimielisesti Kööpenhaminan kokouksen loppumetreille saakka, että lämpötilan nousu on rajoitettava 1,5 asteeseen ja teollisuusmaiden on maksettava valtavasta ilmastovelastaan satoja miljardeja dollareja takaisin köyhille maille.

Monissa rikkaissa teollisuusmaissa sen sijaan ilmastomuutos ei ole valitsevan tulkinnan mukaan vielä aiheuttanut dramaattisia vahinkoja. Näiden maiden eliittien luottamus rahan ja teknologian kykyyn korjata kaikki tulevat ongelmat on suuri. Rikkaiden päätöksentekokulttuuriin on viimeisten 500 vuoden aikana voimakkaasti iskostunut rasismia muistuttava ideologia, joka mitätöi köyhien hengen arvon. Niinpä vanhat teollisuusmaat Kööpenhaminan papereissaan hyväksyivät 2 asteen lämpötilan nousun. Niukoilla päästövähennyslupauksillaan ne käytännössä kuitenkin siunasivat ainakin 3 asteen nousun, kuten kokoukseen vuodatetussa YK:n ilmastosopimuskomitean sisäisessä muistiossa todetaan. Monet Kööpenhaminan ”sopimuksen” analyysit esittävät sen nostavan lämpötilaa 3,5-4 astetta. Etelän varman ylikuumenemisen lisäksi näillä lämpötilan nousuilla päästään ainakin 50 %:n todennäköisyydellä hallitsemattomaan globaaliin ilmastokatastrofiin. Arvovaltaisen Britanniassa toimivan Tyndallin ilmastotutkimuslaitoksen johtajan Kevin Andersonin mukaan 4 asteen nousu merkitsisi noin 6 miljardin ihmisen kuolemaa – vain noin 0,5 miljardia jäisi henkiin (Scotland On Sunday 29.11.09).

Toisaalta Pohjoisen vallanpitäjät ovat varmaankin mielessään ajatelleet, että köyhien maiden alle 1,5 asteen vaatimukseen suostuminen johtaisi ainakin 50 % todennäköisyydellä talouden kasvun ja yhtiöiden voittojen hyytymiseen. Tähän ajatukseen on voinut vaikuttaa toinen Kevin Andersonin hiljattainen lausunto: ”Tarvitsemme suunniteltua talouslamaa. Taloudellinen kasvu ei nykyisin sovi yhteen päästöjen vähentämisen kanssa.” (The Times 2.10.09)

Pohjoisen eliitit ovat tottuneet rutiininomaisesti uhraamaan varsinkin köyhiä ihmishenkiä taloudellisen kasvun ja yhtiöiden etujen alttarille. Kööpenhaminassa ei ollut mitään mahdollisuuksia vapautua tästä tavasta: siitä pitivät huolen konferenssikeskuksen sekä kaupungin ja lähiseudun hotellit täyttäneet tuhannet yritysjohtajat ja -lobbarit. Eliittien ratkaisu tässä tilanteessa oli selvä: Etelän vaatimuksiin ei suostuta ja taloudellisesta kasvusta pidetään kiinni vaikka sadat miljoonat – mahdollisesti jopa miljardit – ihmiset kuolevat ja vältämme täydellisen katastrofin vain hyvällä tuurilla.

Näin ollen ilmastosopimukseen tarvittavaa yksimielisyyttä ei voitu saavuttaa neuvottelemalla. Niinpä rikkaat maat turvautuivat köyhien rintaman hajottamiseen, lahjontaan, kiristykseen ja kokoustekniikkaan. Ensin Kiina, Intia, Etelä-Afrikka ja Brasilia otettiin samaan neuvottelupöytään USA:n kanssa. Kun nämä oli saatu hyväksymään näennäissopimus, vanhat konkarit yhdessä uusien rikoskumppaniensa kanssa ryhtyivät lahjomaan ja uhkailemaan heikompia köyhiä maita. USA ja Britannia ilmoittivat avoimesti että avustusrahaa tulee vain sopimukseen suostuville. Joillekin luvattiin sairaaloita, toisia uhattiin kaikkien Maailman pankin lainojen jäädyttämisellä. Mutta Bolivia, Venezuela, Kuuba, Costa Rica, Nicaragua, Somalia ja Tuvalu olivat lahjomattomia: ne eivät suostuneet hyväksymään tyhjänpäiväistä, ilmastotuhon jatkamisen siunaavaa sopimusta.

Tuvalun edustaja Ian Fry totesi: "Näyttää siltä, että meille tarjotaan 30 hopearahaa, jotta kavaltaisimme kansamme ja tulevaisuutemme”. Länsimaisen kulttuurin perusteksteistä vieraantuneille kerrottakoon, että Fry tässä vertaa rikkaiden maiden kokousedustajia Jeesuksen teloittamisen järjestäneisiin ylipappeihin. Vertaus ei herättänyt pahennusta virallisesti niin kristillisissä eurooppalaisissa ja pohjoisamerikkalaisissa.

Sen sijaan Sudanin edustajan Lumumba di-Apingin euro-amerikkalaisen tieteen uusimpia tuloksia siteerannut puhe herätti kauhistusta. Oxfordissa koulutuksensa saanut diplomaatti ja vasta viisi vuotta sitten aseensa laskeneen Sudanin kansan vapautusliikkeen jäsen, jolle oli vielä päivää aikaisemmin uskottu kaikkien kehitysmaiden pääneuvottelijan tehtävä, totesi rauhallisella äänellä:

”Tämä asiakirja uhkaa miljoonien kehitysmaiden ihmisten elämää ja toimeentuloa sekä Afrikan mantereen olemassaoloa. Te olette armottomasti ja määrätietoisesti päättäneet edistää tällä asiakirjalla yhdessä Sitoutuneen piirin (Circle of Commitment) ja asiakirjan hyväksyvien valtioiden päämiesten kanssa ratkaisua, joka perustuu 2 asteeseen, mikä johtaa Afrikan olemassaolon oikeuden karkeaan loukkaukseen. L-9 (Kööpenhaminan sopimuksen luonnos) on kauhea. Se tuomitsee ja tekee Afrikan tuliseksi pätsiksi, koska 2 astetta merkitsee Afrikassa 3,5 astetta IPCC:n neljännen arviointiraportin toisen työryhmän alueellisen raportin mukaan. L-9 pyytää Afrikkaa allekirjoittamaan itsemurhasopimuksen. Tuhkaksi polttamissopimuksen, jotta muutamien maiden taloudellinen valta-asema säilyisi. L-9:stä puuttuu kaikki vastuuntunto ja moraali, ja se perustuu arvoihin – meidän mielestämme samoihin arvoihin, jotka veivät Euroopassa kuusi miljoonaa ihmistä polttouuneihin. Herra pääministeri, eivät ketkään, ei Obama ettekä te, voi pakottaa Afrikkaa tuhoamaan itsensä. Ja haluan sanoa tämän pöytäkirjaan, ei kellään – ei millään Afrikan presidentillä tai pääministerillä – ole valtuuksia tuhota Afrikkaa, tai auttaa ja rohkaista tätä toimintaa.”

Kun yksimielisyyttä ei löytynyt kokouksen ensimmäisen ylimääräisen päivän aamunakaan, kokousta johtanut Tanskan pääministeri Lars Løkke Rasmussen konsultoi YK:n juristeja. Nämä vakuuttivat, ettei päätöstä voi tehdä ilman yksimielisyyttä. Silloin Britannian energiaministeri Ed Milliband tarttui toimeen. Neuvottomuutta seuranneen tauon aikana hän kaappasi puheenjohtajuuden itselleen. Yövalvomisen väsyttämien kokousedustajien tullessa uudelleen paikalle hän ehdotti itseään esittelemättä puheenjohtajan pallilta, että kokous merkitsee Kööpenhaminan sopimuksen tiedoksi. Äärimmäisen nopealla kokousnuijatekniikalla hän sai ehdotuksen muodollisesti hyväksytyksi.

YK-järjestelmässä on tavallista, että pieni vähemmistö estää yksimielisen päätöksen syntymisen. Mutta yleensä tuo vähemmistö koostuu USA:sta, Israelista ja muutamasta niiden läheisestä liittolaisesta, jotka eivät hyväksy palestiinalaisten tai muiden sopimattomien kansojen ihmisoikeuksien puolustamista. Se, että pienet ja köyhät pysyvät kannassaan isoisten painostuksesta huolimatta, on sen sijaan tavatonta. Näin kävi tasan kymmenen vuotta ennen Kööpenhaminan kokousta Seattlessa, jossa joukko köyhiä maita ei suostunut voimakkaasta painostuksesta huolimatta niille epäedulliseen WTO-sopimuksen laajennukseen.

On monia syitä siihen, että kokouksen viimeistä edelliseen päivään saakka lähes kaikki köyhät maat torjuivat rikkaiden lähentely-yritykset ja että viimeisenä aamunakin osa maista piti yhä aggressiivisimmiksi käyneet kosijat loitolla. Käsinkosketeltavat havainnot ilmastomuutoksen etenemisestä, vasemmistolaisten hallitusten nousu valtaan monissa Latinalaisen Amerikan maissa, kokemukset Amerikan ja Euroopan Yhdysvaltojen kaksinaamaisuudesta kaupan- ja sodankäynnissä sekä rikkaiden maiden hienojen hotellien ruokasaleissa ja konferenssikeskuksen ”vihreissä huoneissa” pitämien kaappauspalaverien paljastuminen kokouksen ensimmäisinä päivinä vaikuttivat asiaan.

Olennainen syy Etelän kokousedustajien pysymiseen kannassaan niin Kööpenhaminassa kuin Seattlessa olivat kuitenkin yhteiskunnalliset liikkeet. Varsinkin vuonna 2007 järjestetyn Balin ilmastokokouksen jälkeen ilmasto-oikeudenmukaisuusliikehdintä on useissa tämänhetkisestä ilmastonmuutoksesta eniten kärsivissä maissa ollut merkittävää. Se on pitänyt köyhien maiden rikkaat, helposti eurooppalaisiin luokkatovereihinsa samaistuvat poliittiset eliitit edes jossain määrin kiinni paikallisessa todellisuudessa. Tärkeää liikevaikutuksen kannalta oli se, että ilmasto-oikeudenmukaisuusliike syntyi viime vuosien kuluessa myös Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, osin Etelän vaikutuksesta osin prosessista, jossa toisenlaista globalisaatiota vaativa liike yhtyi radikaaliin ilmastoliikkeeseen. Niinpä ilmasto-oikeudenmukaisuusvaatimukset kuuluivat voimakkaasti myös Kööpenhaminan kaduilla ja kokouspaikalla Bella-keskuksessa.

Eurooppalaiset eliitit, joiden riesana kansanliikkeet ovat olleet jo satoja vuosia, pelkäsivät aktivistien voivan sotkea heidän hienot suunnitelmansa. Niinpä viranomaiset pyrkivät heikentämään liikevaikutusta tavoin, jotka ovat niin tuttuja lukuista globaalin eliitin tapaamisista. Ennakolta julkaistut pelottelu-uutiset, poliisien massiivinen läsnäolo ja väkivallan käyttö sekä mielivaltaiset pidätykset pyrkivät kääntämään ilmastomielenosoituksien merkitykset ylösalaisin: ihmiskunnan historian ylivoimaisesti suurimman turvallisuusuhan aiheuttaneita, öljyllä voideltuja eliittejä vastaan mieltä osoittavat aktivistit olivatkin nyt itse suuri turvallisuusuhka. Lukemattomat eurooppalaisia kansalaisoikeuksiaan käyttävät ihmiset saivat nauttia poliisin pippurisuihkeista, potkuista ja patukoista. Noin 2000 rauhanomaisen kansalaistoiminnan harjoittajaa pidätettiin. Viimeisiksi kokouspäiviksi konferenssikeskus suljettiin lähes kokonaan kansalaisjärjestöiltä.

Kaikesta huolimatta liikkeiden vaatimukset hyvästä sopimuksesta näkyivät ja tuntuivat. Paljolti tämän seurauksena mitään sopimusta YK:n ilmastokokousten normaalien ja virallisten prosessien kautta ei voitu saavuttaa. Kelvottoman sopimuksen torjunta olisi ollut monien mielestä kohtuullinen saavutus, sillä ennen kokousta ja sen aikana monet aktivistit, kriittiset kirjoittajat ja jopa jotkut eurooppalaiset poliitikot toistivat tavan takaa lausetta: ”Ei mitään sopimusta on parempi kuin huono sopimus.” Kuitenkin monet rikkaiden maiden strategit ilmeisesti ennakoivat tulosta. Siksi päätettiin sivuuttaa myös pienille köyhille maille jonkin verran valtaa antava normaali YK-prosessi, ja kaapata kokous G8:n ja G20:n kaltaiselle isojen poikien kähminnälle.

Mutta Kööpenhaminan mielenosoituksiin ja muihin liiketapahtumiin osallistuneiden yli 100 000 ihmisen panos ei ollut vain vaikeuttaa huonon sopimuksen syntymistä. Keskusteluihin ja aktioihin osallistuminen loi miljoonia uusia ajatuksia ja kontakteja joka puolelta maailmaa tulleiden aktivistien kesken. Joulukuisen kylmä miljoonakaupunki oli valtava inhimillisen luovan toiminnan ja sosiaalisten suhteiden uudelleen muotoutumisen purkaus. Siksi virallisen kokouksen onnettomuudesta huolimatta Kööpenhamina oli monille aktivisteille voimauttava ja toivoa luova kokemus.

Muutamien tanskalaisten pienten järjestöjen alulle panema, Kööpenhaminan keskustassa sijainnut vaihtoehtotori Klimaforum ylitti odotukset: sen lukuisiin seminaareihin, keskusteluihin, työpajoihin ja konsertteihin osallistui noin 50 000 ihmistä. Klimaforum ei tyytynyt kuitenkaan olemaan vain sosiaalifoorumien kaltainen kansalaisjärjestöjen ja vaihtoehtoajatusten markkinapaikka, vaan se otti myös kantaa. Foorumin julkilausuman valmistelu aloitettiin jo kesäkuussa. Sen valmistelukomiteaa koottaessa huolehdittiin, että sukupuoli- ja Etelä-Pohjoinen-jakauma olivat tasapainossa. Julkilausumaluonnoksen hiomista jatkettiin kaikille avoimessa prosessissa foorumin ensimmäiset päivät. Foorumin osanottajat hyväksyivät julkilausumaluonnoksen 10.12., ja foorumin ja ilmastokokouksen jatkuessa julkilausuman allekirjoitti yli 400 järjestöä ympäri maailmaa. Joukossa oli lukuisia Maan ystävien ryhmiä ja Suomen ja muiden maiden Attac-järjestöjä sekä Via Campesinan jäsenjärjestöjä. Myös monet ympäristö- ja solidaarisuusliikkeitä lähellätkimuslaitokset ja -ryhmät, kuten Transnational Institute, Corporate Europe Observatory ja suomalaislähtöinen NIGD eli Network Institute for Global Democratization allekirjoittivat julkilausuman.

Julkilausuman otsikkona ja keskeisenä sisältönä on ”Järjestelmän muutos – ei ilmastonmuutosta”. Kannanotossa hylätään ilmastonmuutoksen torjunnan näennäisratkaisut kuten ydinvoima, kivihiilivoimaloiden hiilidioksidin talteenotto, puhtaan kehityksen mekanismi ja ilmaston keinomuuntelu. Todelliset ratkaisut taas on nähtävä osana siirtymäprosessia, jossa yhteiskunnat muuttuva ekologisesti kestäviksi. Tämä taas ”edellyttää sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten rakenteiden perustavaa laatua olevaa muutosta sekä sukupuoleen, luokkaan, rotuun, ikään ja kansallisuuteen perustuvan epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden oikaisemista. Tämä vaatii sitä, että palautetaan paikallisyhteisöille demokraattinen itsehallinto ja niiden rooli sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen toiminnan perusyksikköinä. Paikallinen ja demokraattinen luonnonvarojen omistus ja kontrolli tulee olemaan yhteisöjen mielekkään ja kestävän kehityksen ja samalla kasvihuonekaasujen vähentämisen perusta. Tarvitaan myös kansainvälisiä yhteistoimintajärjestelyjä sekä vahvempaa ja demokraattista YK:ta yhteisten ja jaettujen resurssien hallintaan.” (Tarkemmin: http://declaration.klimaforum.org/)

Suuri yhteiskunnallinen muutos on siis jälleen voimakkaasti mukana globaalisti verkostoituneiden yhteiskunnallisten liikkeiden vaatimuksissa. Se ei ole enää vain pienten marginaaliryhmien puhetta. Tähän liikeajattelun muutokseen ovat vaikuttaneet paitsi tuoreet kokemukset nykyisen yhtiöllis-valtiollisen kompleksin haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä ratkaista itse synnyttämäänsä ekologista kriisiä, myös vuosikymmenien kampanjoinnin opetukset: jollei kriisejä synnyttäviin rakenteisiin puututa, yhteiskunnalliset liikkeet ovat kuin pyromaanijoukkion jäljessä kulkeva palokunta, joka ei voi estää kaiken tuhoavan pätsin laajenemista.

Kuitenkin myös toinen ajatus- ja toimintasuunta sai vahvistusta Kööpenhaminan kokouksen tuloksettomuudesta: ilmaston keinomuuntelu eli geoengineering: kun kerran poliitikot eivät saa nykyisen ilmastoa lämmittävän teknologisen järjestelmän toimintaa muutettua, luodaan uusi teknologinen järjestelmä, joka viilentää maapalloa nopeasti. Esimerkiksi levittämällä valtava määrä sulfaatteja aerosoleina ilmakehään voitaisiin saada nykyistä enemmän auringonsäteilyä heijastumaan takaisin avaruuteen ennen sen saapumista maanpinnalle. Tämä tietenkin muiden megateknologioiden tapaan aiheuttaisi monia uusia ongelmia, kuten otsonikatoa ja happosateita. Niihin ja niiden synnyttämiin konflikteihin vastattaisiin uusilla vaarallisilla teknisillä kehitelmillä jne. kunnes uusi kaikenkattava tekninen järjestelmä ja uusi maapallo olisi luotu.

Kööpenhaminan jälkeen teollistuneella ihmiskunnalla näyttää siis katastrofin odottelun lisäksi olevan kaksi vaihtoehtoa: jatkaa nykyisellä ympäristötuhoon johtaneella tiellä siirtymällä entistä intensiivisempään ja riskialttiimpaan luonnon ja ihmisten teknokraattiseen hallintaan, tai sitten muuttaa nopeasti yhteiskunnat ja talous aidosti demokraattisiksi, jolloin ylivaltaan kytköksissä oleva energian käytön ja luonnon muuttamisen tarve vähenisi ratkaisevasti.





Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

01.02.10