Osoite:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Väärin ajattelijan numerossa 7/2015 (kirjoitettu 2012). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Anarkismin arkipäiväisyys


Anarkismi aatteena on useimpien sen kannattajienkin mielestä marginaali-ilmiö. Vielä harvinaisempana ellei tyystin olemattomana pidetään sen käytännön toteuttamista eli anarkiaa. Tosin anarkian vallitsemisesta puhutaan paljon, mutta silloin sanalla tarkoitetaan kaaosta, mikä on historiallisesti ja etymologisesti sanan väärinkäyttöä. Varsinaisen anarkismin pitäminen epätavallisena voi kuitenkin johtua ”minä olen anarkisti” -tunnustusten harvinaisuuden sekoittamisesta anarkismin ja anarkian esiintymistiheyteen. Kun nimittäin a-aatetta ja a-käytäntöä etsitään a-brandin ulkopuolelta, a osoittautuukin arkipäiväiseksi.

Anarkismin kannattaminen voi olla monenlaista kuten muidenkin aatteiden ja suuntausten. Täysin rinnoin ja avoimesti tapahtuvan lisäksi se voi olla osittaista, tiedostamatonta, kaapissa olevaa tai melua pitämätöntä. Kun nämä mahdollisuudet pitää mielessä, anarkisteja löytyy massoittain. Kukapa esimerkiksi pitäisi päähän potkimisesta ja herroittelusta. Se enemmistö, jolla ei ole autoritääristä luonnehäiriötä, haluaa itse määrätä asioistaan mahdollisimmat pitkälle eikä pidä komentelusta. Tämä demokraattinen impulssi on perusluonteeltaan anarkistista. Demokratia etääntyy kuitenkin anarkiasta sitä kauemmaksi mitä enemmän hyväksytään edustuksellisuus ja vähemmistöjen alistaminen enemmistön tahtoon.

Kuullessaan anarkistisesta yhteiskuntanäkemyksestä useimmat ihmiset eivät suinkaan torju sitä arvojensa vastaisena: he pitävät anarkian toteuttamista kauniina ajatuksena mutta pitävät siihen pyrkimistä hulluutena, koska se ei ole mahdollista. Pari sataa vuotta anarkistit ovat koettaneet todistaa sitä, ettei hulluutta ole anarkia vaan vallitseva järjestelmä.

Käytännön anarkian arkipäiväisyydestä todistaa myös ihmiskunnan historia. Vaikka valtiot ovat nykyisin tavallisia, valtaosa ihmiskunnan historiasta on ollut aikaa, jolloin valtioita ei ole ollut. Toisaalta valtaosa nykyisistä tai hiljattain olemassa olleista sadoista kulttuureista tai etnisistä ryhmistä ei ole luonut valtiollista hierarkiaa. Tätä ilmeistä tosiasiaa hämärtää se, että valtiokeskeinen kulttuurimme on projisoinut kielen avulla hierarkian alkuperäiskansoille. Ihmisryhmien joidenkin toimintojen koordinoinnista vastaavia henkilöitä on alettu kutsua päälliköiksi. Kuitenkin nämä ovat olleet johtajia aivan toisessa mielessä kuin nykyiset valtiolliset ja yhtiölliset johtajat. Heillä ei ole ollut käytössään mitään sanktioita, joilla pakottaa toisia tottelemaan. Johtaminen on perustunut pelkästään luottamukseen. Kun se on kaikonnut, päällikkö on välittömästi lakannut olemasta päällikkö.

Tällaiset ei-valtiolliset yhteiskunnat ovat välillä liittoutuneet laajoiksi yhteiskuntamuodostumiksi. Niistä tunnetuin on irokeesien konfederaatio Pohjois-Amerikan itärannikolla.

Kaikki nämä ei-valtiolliset yhteiskunnat eivät ole edustaneet täydellistä anarkiaa, koska sukupuoleen ja ikään perustuvia hierarkioita on esiintynyt. Mutta harvoinpahan ihmisten toimet ovat pelkästään vain yhtä.

Meille läheinen anarkistisesti suuntautunut yhteiskunta oli se, mikä vallitsi Suomeksi myöhemmin nimetyllä alueella ennen nykyisen Ruotsin alueelta levittäytyneiden valtiollisten ja kirkollisten hierarkioiden vakiintumista täällä. Kuningaskuntia tai muita valtiomuodostelmia ei ollut, vaan asiat ratkaistiin jonkin alueen perheitä tai sukuja yhdistävillä käräjillä. Tästä ajasta tiedetään vähän, ja niukka aineisto on tulkittu yleensä valloittajien näkökulmasta. Jos tulkintaa tehtäisiin enemmän alkuperäiskansoista kertyneen laajan historiallisen ja antropologisen aineiston valossa, ilmenisi todennäköisesti monia anarkismin kannalta mielenkiintoisia seikkoja.

Suuressa osassa Afrikkaa valtiottomuus vallitsi vielä 1800-luvulla. Oli kuitenkin ihmisiä, jotka keksivät itsestään mitä ihmeellisimpiä tarinoita, pukeutuivat poikkeavasti ja halusivat kiivetä muiden ihmisten niskan päälle. Näitä kuningaspyrkyreitä ja valtion muodostajia vastaan kuitenkin taisteltiin ankarasti.

Paitsi ennen valtiovalloitusta tai -muodostusta anarkistishenkiset pyrkimykset ovat olleet yleisiä myös valtioiden sisällä. Monissa keskiajalla ja uuden ajan alussa Euroopassa vaikuttaneissa uskonnollisissa ja talonpoikaisliikkeissä oli anarkistisia piirteitä. Esimerkiksi taboriittien tavoitteet olivat avoimesti anarkistiset. He perustivat vuonna 1420 Taborin kaupungin nykyisen Tšekin tasavallan alueelle, jossa muun muassa verot ja yksityisomaisuus lakkautettiin.

Monien uuden ajan vallankumousprosessien keskellä yhteiskunta on väliaikaisesti organisoitu useimpien anarkistien suosimalla tavalla: paikallisuuteen ja/tai työpaikkoihin perustavat suoran demokratian elimet, joita koordinoi sidotulla eli imperatiivisella mandaatilla eli valtakirjalla toimivien delegaattien kokoukset. Näin tapahtui Pariisissa ja monissa muissa Ranskan suurissa kaupungeissa Suuren vallankumouksen keskellä. Sektioiden eli kaupunginosien valtaa käyttäviin kokouksiin saivat keväästä 1792 alkaen osallistua myös aikaisemmin passiivisiksi kansalaisiksi luokitellut työläiset, köyhät ja muut alimpien luokkien miespuoliset edustajat.

Samanlainen suoran demokratia lyhyt kukoistus tapahtui Venäjän vallankumouksen alussa. Vuoden 1917 loppupuolella työläisten tehdaskomiteat ottivat vallan Pietarin ja monien muiden kaupunkien tuotantolaitoksissa. Samoihin aikoihin talonpojat karkottivat kyliä hallinneet aateliset ja jakoivat rikkaiden omaisuuden uudelleen perinteisten kyläyhteisöjen (mir eli obshtshina) kokouksissa. Maa jaettiin joko suhteessa perheenjäsenten lukumäärään tai suhteessa perheiden työkykyyn.

Myös nykyisin anarkia nostaa päätään kriisitilanteissa. Argentiinassa, tuossa Länsi-Eurooppaa monessa suhteessa muistuttavassa maassa, vuoden 2001 talousromahdus muutti lukemattomat hienostorouvat ja porvarillisten arvojen kannattajat muutamassa viikossa radikaalia yhteiskunnallista muutosta vaativiksi ja tekeviksi aktivisteiksi. Virallisen yhteiskunnan lamaantuessa päätöksentekoa ja taloutta alettiin organisoida korttelikomiteoiden, vallattujen tehtaiden ja rahattomien tavaranvaihtopörssien avulla. Jossain määrin samanlaista alhaalta päin tapahtuvaa uudelleen organisoitumista on tapahtunut viime vuosina Kreikassa ja Espanjassa, kun virallinen talous on hoiperrellut romahduksen partaalla.

On myös paljon kokemusperäistä tietoa siitä, että poliittisten ja taloudellisten kriisien lisäksi myös luonnonkatastrofien keskelle syntyy hetkessä anarkistishenkisiä tilapäisyhteiskuntia. Kun normaaliyhteiskunta ja sen hierarkiat luhistuvat esimerkiksi maanjäristyksissä tai tuhotulvassa, ihmiset eivät suinkaan ryhdy ryöstämään ja pahoinpitelemään toisiaan, kuten julkisuudessa usein annetaan ymmärtää ja kuten Thomas Hobbesin tunnetun teorian mukaan pitäisi tapahtua. Todellisuudessa valtaosa ihmisistä auttaa toisiaan ilman, että kukaan heitä siihen käskee. Monet jopa ryhtyvät omatoimisesti vaarallisiin pelastusyrityksiin. Useimmiten muodostuu hätää kärsineiden yhteisöjä, joissa normaaliyhteiskunnan valtasuhteet ja lokerot jätetään sivuun. Ihmisten spontaanit oma-apujärjestelmät toimivat usein paljon tehokkaammin kuin viralliset avustusorganisaatiot. Esimerkiksi tutkimukset, jotka koskevat San Franciscossa vuonna 1906 ja Mexico Cityssä vuonna 1985 sattuneita suuria maanjäristyksiä, todistavat ihmisten rakentaneen pieniä ”paratiiseja keskelle helvettiä”.

Tällä hetkellä yleisintä arkipäivän anarkia on monien köyhien maiden maaseudulla. Monissa valtioissa talonpojat ovat näennäisesti valtion kuuliaisia alamaisia, mutta käytännössä pyrkivät olemaan mahdollisimman riippumattomia keskusvallasta. Kun anarkisti David Graeber meni vuonna 1990 tekemään antropologiseen väitöskirjaansa kuuluvaa pakollista kenttätyötä Madagaskarin maaseudulle, hän ei odottanut törmäävänsä käytännön anarkiaan. Ihmeekseen hän alkoi vähitellen huomata, että valtio oli hänen asuinpaikkansa pikkukaupungissa ja sen ympäristössä vain menneisyyden varjo, joka oli käytännössä lakannut olemasta. Ihmiset kyllä innokkaasti ilmoittavat viranomaisille syntymistä ja kuolleista sekä karjansa lukumäärästä ja kysyvät lupaa puiden kaatoon. Näiden valtion vaatimien rituaalien ulkopuolella he elävät valtiosta riippumatta ja hoitavat jopa poliisin ja oikeuslaitoksen tehtävät itse.

Omavaraisuuteen pystyvät ja sitä haluavat talonpojat ovat ilmeisesti ympäri maailma eläneet ja elävät vieläkin usein näin. Etiopialaisen sananlaskun kiteyttää talonpoikien suhtautumistavan: ”Kun suuri herra kulkee ohi, viisas talonpoika kumartaa syvään ja pieraisee hiljaa.”

Käytännön anarkia ei ole kuitenkaan vain globaalin valtakulttuurin marginaalissa esiintyvä ilmiö. Monet saavutukset, joista kulttuurimme on eniten ylpeä, ovat edellyttäneet anarkian jonkinasteista toteuttamista. Selvimmin tämä näkyy tieteessä. Tiede pyrkii erottumaan vanhojen aikojen kirjanoppineisuudesta ja gurun tai profeetan ympärille ryhmittyneistä opetuslapsistoista nimenomaan antiautoritaarisyydellään. Hyvinä tiedeyhteisöinä pidetään sellaisia, joissa parhaan argumentin pakoton pakko määrittää suunnan esittäjän asemasta, iästä, sukupuolesta yms. riippumatta. Tätä ideaalia harvoin saavutetaan, mutta se on mittapuu, jolla tiedeyhteisöjä arvioidaan. Ideaaliin pyritään esimerkiksi sillä, että vertaisarvioiduissa tieteellisissä aikakauslehdissä julkaisupäätökset perustuvat enimmäkseen sokkona tehtyihin lausuntoihin: arvioijat eivät tiedä kuka kirjoittaja on.

Tiedeyhteisön anarkistisuuden havaitsemista ja sen häiriötöntä toteutumista haittaa kuitenkin yliopistojen hierarkkinen organisaatio. Professorien tai yliopiston johdon koulukuntaan liittyminen tai heidän kannalle asettuminen tieteellisissä kiistakysymyksissä tarjoaa vaihtoehtoisen, tieteellisistä ansioista paljolti riippumattoman tien menestykseen. Samaten tutkijan henkilökohtainen tai hänen laitoksensa kilpailu sijoituksesta rahallisiin etuihin johtavilla rankinglistoilla johtaa tietojen salaamiseen, näennäistulosten tuottamiseen tai suoranaiseen petokseen. Näin koulitaan pyrkyritutkijoita, jotka on helppo valjastaa tuottamaan vallanpitäjille mieluisia harhoja ja valheita.

Normaalitiedettä paremmin anarkistisen yhteistyön idea toteutuu erilaisissa verkostomuotoisissa kehitysprojekteissa. Näistä loistavimpia esimerkkejä ovat Linux-käyttöjärjestelmän ja avoimen lähdekoodin tietokoneohjelmien kehittäminen. Kenenkään käskemättä lukemattomat mitä erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat ihmiset kehittävät ja parantavat näitä työkaluja, joita käyttävät miljoonat joissakin tapauksissa jopa sadat miljoonat ihmiset. Kehittäjän palkinto työstään on vain ongelman ratkaisusta ja sovellutuksen toimivuudesta saatava tyydytys sekä kollegoilta suoraan tai käyttäjiltä välillisesti saatavat kiitokset – joita nämä usein antavat tietämättä, kuka kyseisen nimen tai nimimerkin takana oikeastaan on.

Maalla yksinäisessä mökissään ilman internetiä elävä anarko-primitivisti voi nyt alkaa kaivata näitä moderneja anarkismin muotoja. Mutta kun on tarkkana, hän voi löytää arkipäivän anarkiaa yllättävän läheltä: pellon ylittävästä kaurislaumasta, taivaalla lentävästä lintuparvesta, takapihalla kuhisevasta muurahaiskeosta, läheisen järven pinnan alla välkkyvästä kalaparvesta...

Nyt kyllä menee överiksi, huokaa varmaan tätä tekstiä lukeva kaupunkilainen postanarkisti: eihän anarkismilla ole mitään tekemistä luonnon tai luonnollisuuden kanssa. Samoilla linjoilla oli brittiläinen tutkijaryhmä, joka alkoi 2000-luvun alussa tutkia Sussexissa elävää saksanhirvilaumaa. He halusivat tietää, miten lauma päättää lähteä juomaan läheisen joen rantaan. Heidän työhypoteesinsa oli, että lauman alfauros tekee päätöksen ja muut seuraavat perässä. Tutkittuaan tarkkaan eläinten käytöstä he tulivat kuitenkin aivan toisenlaiseen tulokseen: ensin yksi hirvistä nousee ylös, sitten toinen ja niin edelleen. Kun selvä enemmistö eläimistä on noussut ylös, ne lähtevät juomapaikalle. Saksanhirvet tekevät siis päätöksensä suoraa demokratiaa noudattaen eli siis anarkistisesti!

Kun tutkijat olivat julkaisseet tuloksensa Nature-lehdessä, he alkoivat saada sähköpostia kollegoiltaan: muiden nisäkkäiden sekä lintujen, kalojen ja hyönteisten tutkijoilta. Nämä kertoivat havainneensa myös demokraattista päätöksentekoa.

Olisiko siis anarkia sittenkin jollain tavalla luonnollista? Ei siten, että se olisi ihmisten ja eläinten geeneissä, vaan siten, että kun kyse itsemääräytyvistä olennoista, joista mikään ei ilman monimutkaisia järjestelyjä voi alistaa joukkoa muita, luonnollinen yhteistyömuoto on anarkia tai suora demokratia. Eläimillä alistusjärjestelyn rakentaminen ei juuri onnistu mutta ihmisten keskuudessakin se ei ole helppoa, mitä edellä mainitut viittaukset historiaan osoittavat.

Olennaista on, että alistaminen on aina vaatinut runsaasti yhteiskunnan resursseja: sota- ja poliisijoukkoja ja niiden aseistamista ja ylläpitoa, sotilaiden liikutteluun tarvittavia kulkuneuvoja ja väyliä, palatseja ja rikkauksia ylivalta-aseman osoittamiseen, pappis-, propagandisti- tai pr-kaartin organisointia ja ylläpitoa jne. Kaikki tämä on vienyt ja vie edelleen valtavasti energiaa ja luonnonvaroja. Niinpä anarkia voi olla luonnollista toisessakin mielessä: se on ekologinen yhteiskuntajärjestys, koska se ei vaadi epäekologisten pakotus- ja statuksenosoituskoneistojen pystyttämistä.

Nyt joku pienen anarkistisen liikkeen puolesta voimiansa uhrannut ihminen voi alkaa ihmetellä: ei kai tässä sitten kannatakaan hikoilla – anarkiaahan on jo kaikkialla! Tähän johtopäätökseen en tietenkään halua kenenkään tämän kirjoituksen pohjalta päätyvän. Anarkian suhteen kuitenkin tilanne on vähän samanlainen kuin veden: vaikka ihmiskunta kärsii syvästä ja pahenevasta vesikriisistä, niin kauan kuin on elämää, täytyy olla myös vettä. Samaten kaikkien ihmisyhteiskuntien täytyy olla ainakin pieneltä osaltaan anarkistisia: muuten ne muuttuvat toivottoman jäykiksi ja kuolevat pystyyn.

Osittainen anarkia on kuitenkin täysin riittämätön, ja yhteiskuntiemme hierarkiat ja rahallisesti määräytyneet suhteet ajavat meitä kovaa vauhtia kohti katastrofeja. Mutta muutospyrkimysten onnistumisen kannalta on tärkeää huomata, että toisenlainen, anarkistinen maailma on jo olemassa.



Kirjallisuutta

Barclay, Harold (1982): People Without Government, An Anthropology of Anarchism. Kahn & Averill, Lontoo

Bookchin, Murray (1982): The Ecology of Freedom, The Emergence and Dissolution of Hierarchy. Cheshire, Palo Alto

Bookchin, Murray (1987): The Rise of Urbanization and the Decline of Citizenship. Sierra Club, San Francisco

Brinton, Maurice (1975[1970]): The Bolsheviks & Workers' Control 1917 to 1921, The State and Counter-Revolution. Solidarity ja Black & Red, Lontoo & Detroit http://www.spunk.org/texts/places/russia/sp001861/bolintro.html

Conradt, Larissa & Timothy J Roper (2005): Consensus decision making in animals. TRENDS in Ecology and Evolution, nro 8/20, 449-456

Conradt, Larissa & Timothy J Roper (2003): Group decision-making in animals. Nature, nro 6919/421, 155-158 http://dx.doi.org/10.1038/nature01294

Graeber, David (2007): Possibilities: Essays on Hierarchy, Rebellion, and Desire. AK Press, Oakland

Hosking, Geoffrey (1985): A History of the Soviet Union. Fontana, Lontoo

List, C. (2004) Democracy in animal groups: a political science perspective. Trends Ecol. Evol. 19, 168–169

Randerson, James (2003): "Democracy beats despotism in the animal world". NewScientist, 8.1.2003 http://www.newscientist.com/article/dn3248-democracy-beats-despotism-in-the-animal-world.html

Sigrist, Christian (1994[1967]): Regulierte Anarchie, Untersuchung zum Fehlen und zur Entstehung politischer Herrschaft in segmentären Gesellschaften Afrikas. Europäische Verlagsanstalt, Hamburg

Solnit, Rebecca (2009): A Paradise Built in Hell: The Extraordinary Communities That Arise in Disaster. Viking, New York

Tammilehto, Olli (2012): Kylmä suihku, Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into, Helsinki

Tønnesson, Kåre (1988): "La démocratie directe sous la Révolution française - la cas des districts et sections de Paris". Teoksessa Colin Lucas (toim.): The French Revolution and the Creation of Modern Political Culture, Vol. 2, The Political Culture of the French Revolution. Pergamon, Oxford, 295-308

Voline (1990[1947]): The Unknown Revolution. Black Rose Books, Montréal http://www.ditext.com/voline/unknown.


17.08.15


Kommentit

Ei vielä kommentoitu.

Kirjoita kommentti

* Pakollinen kenttä
(ei julkaista)
 
Bold Italic Underline Strike Superscript Subscript Code PHP Code Quote Insert line Bullet list Numeric list Link Email Image Video
 
Smile Sad Huh Laugh Mad Tongue Crying Grin Wink Scared Cool Sleep Blush Unsure Shocked
 
Ilmoita minulle uusista kommenteista sähköpostilla.
 
 
Powered by Commentics

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)