Tämä Olli Tammilehdon  kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Voima-lehdessä 1/2000. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

WTO hävisi - köyhät voittivat

Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhiä ympäröivä luonto saastuu tai tuhoutuu nopeammin kuin rikkaiden ympäristö. Tämä pätee sekä maiden että kansojen kohdalla. Esimerkiksi vuonna 1960 rikkain viidennes maapallon ihmisistä ansaitsi noin 30 kertaa enemmän kuin köyhin viidennes. Vuonna 1990 rikkaimmat ihmiset olivat 60 kertaa ja vuonna 1997 jo 74 kertaa köyhimpiä rahakkaampia.

Miksi näin käy? Ovatko rikkaat vain fiksumpia, parempia tai Jumalalle otollisempia kuin köyhät? Parempi selitys lienee se, että rikkailla on valtaa järjestää maailman asiat omaksi edukseen. Esimerkiksi sotilaallisella uhalla, taloudellisella painostuksella sekä tehdastuotannon ja jätevirtojen maailmanlaajuisella hallinnalla saadaan vauraus virtaamaan rikkaille ja saasteet köyhille.

Aina tilanteen mukaan tapahtuva vallankäyttö on kuitenkin voimia kuluttavaa. Sitä paitsi se voi saada jotkut epäuskoiset kuvittelemaan, että rikkaudet eivät kasaudukaan luonnon ja yhteiskunnan lainalaisuuksien tuloksena vaan ne otettaisiin jostakin laittomasti ja pakottamalla. Niinpä valta on parempi järjestää toimimaan pysyvien organisaatioiden kautta. Ne ikään kuin muuttavat maailman sellaiseksi, että kasautuminen toimii luonnostaan.

Yksi uusimpia ja vahvimpia rikastumisystävällisiä instituutioita on WTO eli Maailman kauppajärjestö. Jotain sellaista kaavailtiin jo toisen maailmansodan aikana istuneessa USA:n liittovaltion komiteassa. Se etsi järjestelyjä, jotka mahdollistaisivat pohjoisamerikkalaisten elintilan ilman, että tarvitsisi turvautua "imperialismin tavanomaisiin muotoihin". Järjestö onnistuttiin perustamaan USA:lle sopivassa muodossa kuitenkin vasta Marokon Marrakeshissa vuonna 1994. Muodollisesti suurin osa maailman maista osallistui perustamisprosessiin, mutta käytännössä USA, EU ja muutamat suuret maat ratkaisivat asiat muilta suljetuissa neuvotteluissa. Keskeiset neuvottelukomiteat olivat täynnä ylikansallisten yhtiöiden miehiä.

Seattlessa aiottiin jatkaa Marrakeshin viitoittamalla tiellä. Oli mm. tarkoitus lisätä WTO:n valtaa entisestään ja antaa ylikansallisille yhtiöille oikeus kerätä voittoja eri maiden sosiaaliturvan, terveydenhoidon ja kulttuuripalvelujen kustannuksella. Kuten tunnettua toisin kävi. Mutta miksi näin kävi?

Myös Marrakeshin ja sitä edeltäneen niin sanotun Uruguayn kierroksen neuvotteluihin vaikutti suuri joukko kansalaisjärjestöjä. Niillä oli käytössään kansainvälisen kauppajuridiikan kiemurat läpikotaisin tuntevia asiantuntijoita, jotka tuottivat kasoittain erittäin hyvin perusteltuja tekstejä. Mutta eri alojen kansalaisjärjestöt eivät juurikaan olleet yhteistyössä, eivätkä ne onnistuneet saamaan - tai edes yrittäneet saada - omissa maissaan aktiivisia ihmisiä ymmärtämään asian tärkeyttä ja tulemaan mukaan toimintaan.

Seattlea edeltävinä vuosina kansalaisjärjestöt onnistuivat parantamaan keskinäisiä yhteyksiään. Ne saivat ihmisiä liikkeelle maailmantalouskysymyksissä. Seattleen oli tulossa suuri joukko kansalaisaktiiveja puhumaan, lobbaamaan ja osoittamaan mieltä. Silti ammattiyhdistysliikkeen ja muiden liikkeiden väliset erimielisyydet uhkasivat antaa "suurvaltaapitäville" mahdollisuuden pelata liikkeitä toisiaan ja "pienvaltaapitäjiä" vastaan.

Olennaista lopputuloksen kannalta olivat ihmiset, jotka syystä tai toisesta olivat menettäneet kokonaan uskonsa WTO:hon. Näitä oli suuri joukko köyhien maiden talonpoikaisliikkeiden aktiiveja, jotka näkivät WTO-säädösten johtavan heidät kurjuuteen tai jopa kuolemaan. YK:n ympäristöohjelmankin mukaan WTO:hon kuuluva patenttisopimus kaivaa maata köyhien maiden ruokaturvan ja kansanterveyden alta. Se on nimittäin pakottanut esimerkiksi Intian säätämää USA-tyylisen patenttilain. Tämä taas johtaa lääkkeiden rajuun kallistumiseen ja antaa jenkkifirmoille oikeuden kerätä patenttimaksuja Intiassa tuhansia vuosia käytössä olleiden kasvituotteiden valmistuksesta.

Mutta näitä WTO-epäuskoisia oli myös pienempi joukko pääasiassa nuoria aktiiveja Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, joiden illuusiot tutustuminen kolmannen maailman tilanteeseen oli karistanut. Näitä kahta ryhmittymää yhdisti mm. PGA-verkosto (Peoples' Global Action against "Free" Trade and the WTO, Kansojen globaali toiminta "vapaata" kauppaa ja WTO:ta vastaan). Etelän köyhien ja Pohjoisen aktivistien yhteistyön koulimat ihmiset saivat liikkeelle Pohjois-Amerikan suoran toiminnan verkoston. Tähän taas kuului suuri joukko opiskelijoita ja muita aktivisteja, joilla oli kokemusta mm. metsien tuhoamisen ja ydinaseiden vastaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Heidän riveissään kouluttajina toimivat monet 1960- ja 1970-lukujen liikkeiden naispuoliset veteraanit. Verkosto onnistui organisoimaan kaikkien väkivallattoman vastarinnan sääntöjen mukaisesti toimivan, etukäteen koulutetun ja pieniksi läheisryhmiksi jaetun 10 000-päisen joukon estämään fyysisesti WTO-kokouksen avaamisen. Poliisi, kansalliskaarti ja armeija reagoivat kyynel- ja hermokaasulla, tärähdyskranaateilla ja muoviluodeilla, jotka suunnattiin erottelematta kaikkiin paikalla olleisiin. WTO-lumouksen rippeet alkoivat karista myös vähemmän radikaaleilta mielenosoittajilta ja köyhien valtioiden kokousedustajilta.

WTO:n ministerikokouksen täydellisen pilaamisen merkitys on siinä, miten se tehtiin. Vaikka apuna käytettiin internettiä ja tietokoneita, olennaista olivat pienten ihmisten vastarinnan klassiset menetelmät: erilaisten ihmisten organisointi toimimaan lukemattomien yksittäisten uhkien takana piilevää suurta valtakeskusta vastaan ja heidän fyysinen ja käsikosketeltava yhteistyönsä. Ja tämä kaikki tapahtui ajassa ja paikassa, jossa trendikkään postmodernin teorian mukaan pitäisi olla vain lukemattomia erillisiä, kunkin yksilölliseen elämäntapaan liittyviä kamppailuja. Monien suomalaistenkin sosiologien suosiman teorian mukaisia olivat kylläkin Marrakeshin epäonnistuneet yhden asian lobbarit. Samaten postmodernismiin sopivat muutamat yksilölliset, Seattlen aktivistien keskinäisistä sopimuksista piittaamattomat, vallitsevalle järjestelmälle tyypillisiä keinoja käyttäneet ikkunoiden särkijät.

WTO:n käyttökelpoisuus rikkauksien ja saasteiden oikean kulkusuunnan turvaajana on nyt ratkaisevasti heikentynyt: kansalaisjärjestöjen ja median valokiilassa WTO:n jäsenten enemmistölle turmiollisia päätöksiä on hankala tehdä. Rikkauksien kasautumiselle suotuisan maailman rakentamiseen on käytettävä muita välineitä: eri mannerten välisiä vapaakauppasopimuksia, Kansainvälistä valuuttarahastoa, G7:ää, ja sen sellaisia. Jos yhteiskunnalliset liikkeet heikentävät myös näitä, on ehkä turvauduttava jälleen imperialismin tavanomaisiin muotoihin. Mutta silloin 2000-luvun valtaapitäviä vastassa voivat olla yhä tavanomaisemmiksi käyvät, jo 1950-luvulla kuolleeksi julistetut suuret kansanliikkeet.
Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun

9.1.2000 jälkeen: