Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu teoksessa Ympäristökysymys, Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle, toim. Ilmo Massa & Rauno Sairinen, Gaudeamus, Helsinki 1991, ss. 212-218.Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
 
 
 Tutkijankammio ympäristökriisin myllerryksessä
 

Miksi yhteiskuntatieteilijä olisi kiinnostunut ympäristökysymyksistä? Onko syynä vain se, että teemasta keskustellaan vilkkaasti ja sen ympärillä on paljon sosiaalisia konflikteja sekä yhteiskunnallisia liikkeitä? Tämä tarjoaa mainion mahdollisuuden kerätä aineistoa, testata hypoteeseja ja kehittää teorioita. Mutta hedelmällisiä tutkimuskohteita han tarjoavat myös lukemattomat muut yhteiskunnalliset ilmiöt: huumeiden käyttö, rotary-klubit, Jehovan todistajat, jalkapallo, työpaikkaruokaloiden istumajärjestys jne. Painavin syy useimmilla yhteiskuntatietei lijöillä tarttua ympäristöongelmiin lieneekin se, että he hen kilökohtaisesti pitävät niitä tärkeinä.

 Yhä useammat ihmiset kokevat, että ekologinen kriisi on todellisuutta; ympäristön tuhoutumiselle on tehtävä jotain. Mutta jos ongelmat ovat niin vakavia, eikö jokaisen silloin olisi tehtävä sitä, mikä parhaiten edistää kriisistä selviytymistä? Tai sitä, missä kunkin hen kilökohtaiset kyvyt, taidot ja tiedot tulevat parhaiten käytettyä selviytymisen edistämiseksi? Jos näin on, eikö silloin yhteiskunnallinen ympäristötutkimus ole monesti kyseenalaista? Eikö yhteiskuntatie teilijöillä tai siksi aikovilla ole jotain tähdellisempää tehtävää ympäristöongelmien ratkaisemiseksi?

 Joidenkin mielestä olennaista on toimia valtionhallinnossa, kunnissa tai yrityksissä, ja yrittää siellä edistää ekologista järkevyyttä. Yhteiskuntatieteilijä havaitsee kuitenkin helposti virallisten organisaatioiden kyvyn integroida toisinajattelijat ja tehdä näistä "radikaaleja alibeja" tai organisaatioiden omien intressien edustajia ympäristötoimijoiden kentällä. Vaikka näistä vaaroista ei välittäisi, yhteiskuntatietei lijän kilpailukyky ympäristövirkojen ja -toimien markkinoilla on joka tapauksessa heikko verrattuna juristeihin, insinööreihin ja luonnontietei lijöihin.

 Sen sijaan niissä yhteiskunnallisissa liikkeissä, joita on alettu kutsua ympäristöliikkeiksi, yhteiskuntatieteilijän valmiuksien luulisi olevan kovasti tarpeen. Liikkeen arkipäivää on yrittää ymmärtää yhteiskunnan ja sen eri organisaa tioiden toimintaa. Olennaista on tajuta myös oman liikkeensä ja ryhmänsä luonnetta ja tilaa. Tässä kaikessa pitäisi yhteiskunta- ja valtiotieteellisissä tiedekunnissa saadusta koulutuksesta olla kovasti apua, jos tämä ylipäänsä on muuta kuin tenteistä ja gradun kirjoittamisesta selviytymisen opettelemista.

 Minun henkilökohtaiset ja monien eri maissa ympäristöliikkeissä pitkään toimineiden ihmisten kokemukset puhuvat yhteiskunnallisen tiedon tärkeyden puolesta. Liikkeen kyky vaikuttaa asioihin ei niinkään ole kiikastanut ympäristökysymyksiä koskevan biologisen tiedon tai teknisten tiedotustaitojen puutteesta. Ratkaisevaa sen sijaan on ollut kyky ymmärtää mm. ryhmädynamiikkaa, yhteiskun nallisen kerrostuman sisäistä asenteiden muokkautumista ja suuren julkisuuden toimintaa.

 Yhteiskunnalliset liikkeet ovat ratkaisevasti vaikuttaneet Euroopan historiaan viime vuosisatoina. Esimerkiksi Suomea nykyisenä yhteiskunnallise na kokonaisuutena ei olisi voinut syntyä ilman vuosisadan vaihteen liikkeitä. Tällä hetkellä ympäristö on yksi mer kittävimmistä liikkeiden polttopisteistä. Ympäri maailmaa ympäristöliikkeen ovat saavuttaneet merkittäviä torjuntavoittoja. Lisäksi ne ovat muuttaneet kaikissa teollisuusmaissa asenteita merkittävästi "vihreämmiksi": ympäristönsuojelua kannatetaan nyt selvästi enemmän kuin taloudellista kasvua. Liikkeiden potentiaaliset vaikutukset tulevaisuudessa ovat vielä suuremmat: yhteiskuntiemme toimintalogiikan ja kulttuurimme eetoksen muuttaminen.

Kun tämä perspektiivi mielessä vertaa oman tutkimus työnsä vaikutusta ympäristöliikkeen vaikutukseen, johon voi mahdollisesti antaa merkittävän panoksen, vaaka kallistuu helposti jälkimmäisen puolelle. Näyttäisi siis siltä, että yhteiskuntatietei lijöiden pitäisikin ympäristötutkimuksen sijasta toimia ympäristöliikkeissä, mikäli he ottavat ympäristökriisin vakavasti.

 Lukemattomat potentiaaliset ja aktuaaliset yhteiskunnan tutkijat ovatkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana eri puolilla maailmaa päättäneet ryhtyä aktivisteiksi. Tuskin monikaan heistä katuu ratkaisuaan tai pitää opintovuosiaan hukkaan heitettyinä.

 Mutta mitä oikein on toimia liikkeessä? Fyysisenä suorituksena se tietenkin voi olla melkein mitä vain postimerkkien liimauksesta ja lehden jakamisesta savupiippuun kiipeämiseen ja syvyyssukel lukseen. Oleellista on, että suoritusten motivaatio ja sosiaalinen ryhmä, johon ne sijoittuvat, ovat aivan erilaiset kuin virallisissa työorganisaatioissa.

Ympäristöliikkeessä toimeentulo saadaan useimmiten pikem min työnteosta huolimatta kuin sen ansiosta. Toiminnan taustan ei tarvitse silti olla yhtään sen "idealistisempi" kuin hyväpalkkaisessa työssä: Ympäristötuho aikaansaa ihmisissä todellista hätää, jota useimmat eivät tosin päästä päivätajuntaansa. Tuhoja ja niiden uhkia lie ventäessään ihmiset auttavat itseään. Toisaalta tähän maailman aikaan tarvitaan suurta idealismia uskoa suurten tulojen tuomaan onneen: rahalla tosin voi ostaa parhaimmat mittalaitteet ja suojavarusteet aistiensa ja ruumiinsa jatkoksi - mutta kaasunaamarin alla ei hymyillä.

 Vaikka liikkeen ryhmien ja organisaatioiden muodot voivat löytää vastineitaan pienyrityksistä, "studioista" sekä ryhmätyön, sosiodraaman yms. rasvaamista byrokratioista, niiden toiminnan logiikka on aivan toinen. Ihmisiä ei voi ohjailla ja palkita rahalla. Ylennyksiä tai virkanimityksiäkään ei ole käytettävissä. Näin ollen päämäärien kokeminen omiksi ja samalla yhteisiksi nousee keskeiseksi. Pitkään tiiviissä yhteis työssä olevien aktivistien välille syntyy yleensä jonkinlaista yh teisöllisyyttä.

 Tämäntapainen toiminnan logiikka on tavanomaista ihmiskun nan kokonaisuutta ja sen koko menneisyyttä ajatellen. Se on epänormaalia vain keskitetyissä valtioissa ja etenkin meidän raha-tavara-suhteiden kyllästämissä teollisuusyhteiskunnissamme.

 Liikkeessä vähänkin tiiviimmin toimiva ihminen, jonka yhteydet toisiin aktivisteihin eivät rajoitu puhelin-, tietokone-, kirje- tai kokouskontakteihin, pääsee siis kurkistamaan toiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, valtahierarkioiden ja tavarasuhteiden tuolle puolen. Vieraantumisen vinyylisuojapukuun repeää aukkoja ja toista ihmistä kosketetaan kodin ulkopuolellakin ilman suojarukkasia. Perspektiivi, josta yhteiskuntaa katsellaan alkaa muuttua.

 Mutta vaikka liike sisäisesti voi taannehtia ja ennakoida esi- ja jälkimodernia, ulospäin se toimii pitkälle modernin yhteiskunnan ja sen "post"-variaatioiden ehdoin. Niinpä olennaista on myös oman tiedon tuotanto. Siis ympäristöliike tarvitsee omaa tutkimustyötä, myös yhteiskuntatieteellistä.

Lähes jokaisessa aktiossa joudutaan selvittämään ympäristöä pilaavan toiminnan biologisia, terveydellisiä ja esteettisiä vaikutuksia. Yhtä usein on saatava selville myös kyseisen toiminnan yhteiskunnallista taustaa ja seurauksia: Ketkä edistäneet? Ketkä jarruttaneet? Kuka päättänyt? Mihin perustuen? Kuinka laillisesti? Minkä vuoksi? Miksi juuri nyt? Ketkä hyötyvät? Ketkä kärsivät? Mitä taloudellisia selvityksiä on olemassa? Voitaisiinko ne laatia toisella tavalla? Mitä vaihtoehtoja olisi? jne.

Kun aktiot liittyvät toisiinsa ja osa ihmisistä jatkaa liiketoimintaa pitkään, huomataan tarvetta perusteellisempiin selvityksiin. Ne voivat koskea mm. ympäristöä pilaavan toimialan historiaa ja nykyisiä poliittisia kytkentöjä, vaihtoehtoista taloustie dettä, ympäristön tuhoamisen yhteiskunnallisia syitä, kuluttamisen psykologiaa, tuhotoiminnan ideologista oikeuttamista, teollistamisen aatehistoriaa tai ekologista yhteiskuntafilosofiaa. Kaikki nämä mahdollisesti pitkäaikaiset ja syvällekin menevätkin tutkimukset voivat olla tärkeä osa ympäristöliikettä. Olennaista on kuitenkin, että nämä selvitykset ja tutkimukset tehdään liikkeen näkökulmasta. Tämä tuskin on mahdollista, elleivät aktivistin ja tutkijan roolit ainakin jossain määrin sekoitu keskenään: aktivistit siirtyvät tutkijoiksi ja ammattitutkijat osallistuvat myös aktioihin.

 Mutta onko liikkeen kanssa kuherteleva tutkimus lainkaan tiedettä? Onko kyseessä vain liikkeen toiminnan oikeuttaminen? Onko nämä selvitykset rinnastettava reaalisosialismin marxismi-leninismiin?

 Jonkin yhteiskunnallisen näkökulman valitsemista emme kuitenkaan voi välttää. Tutkijoina olemme yhteiskunnan sisällä,tarkkailemme ja koemme sitä välttämättä aina tietystä perspektiivistä ja tietystä asemasta käsin. Jos yrittää olla ulkopuolinen ja korkeintaan koemielessä ottaa tiettyjä näkökulmia, olennaiset asiat yhteiskunnasta saattavat jäädä täysin havaitsematta.

Tilannetta voi verrata metsän tutkimiseen: Ei riitä, että lentää metsän yli ja kiertää sen ympäri. Metsän sisällä vaeltamisesta ei pääse yli eikä ympäri! Mutta metsässä - toisin kuin puupellossa - on lähes rajaton määrä erilaisia kulkureittejä, ja vielä suurempi määrä ratoja, joita pitkin tietoisuuden kulloinenkin keskittymispiste voi kulkea näkö-, kuulo-, haju- ja tuntohavaintojen vuolaassa virrassa. Se, mitä metsästä löytää riippuu paljolti sitä, mitä sieltä hakee.

 Sitäpaitsi, jos pyrkii olemaan ulkopuolinen yhteiskunnassa, lähtee tutkimuksessaan helposti perspektiivistä, jota ei itse pohjimmiltaan hyväksy. Valtiovallan tai tutkimuksen rahoittajan näkökulma yhteiskuntaan voidaan omaksua kyselemättä jopa yliopistoissa. Kun itse yrittää olla ottamatta kantaa, ei välttämättä tajua, mikä ero vallanpitäjien ja yhteiskunnallisen liikkeen perspektiivissä on.

 Tutkimukselle ei siis ole ongelma ympäristöliikkeen näkökulma. Voidaan kuitenkin kuvitella, että tutkijan yhteydet liikkeeseen johtavat muuhunkin: Vaikka näköpiiriin sattuu mielenkiintoi sia kohteita, niitä ei katsota tai niistä ei kerrota muille. Joistain havaituista tai ymmärretyistä asioista ei välitetä tai niitä ei ainakaan raportoida.

Sokeus ja valikoiva vaikeneminen ovat tietenkin sinänsä tuttuja tutkijan syntejä. Niiden vahvistuminen ympäristöliikekytkennän vaikutuksesta riippuu ilmeisesti liikkeen organisaatiosta ja strategiasta. Jos liikkeessä ajatellaan, että yksittäinen kan sanäänestys- tai vaalivoitto tai tiettyjen ihmisten pääsy valtaan ratkaisee kaiken, syntyy suuri kiusaus "parannella" tutkimustuloksia: valheen paljastuminen voiton jälkeen ei haittaa, koska saadun vallan avulla voidaan negatiiviset seuraukset kompensoida, ja toisaalta häviön jälkeen tilanne on joka tapauksessa toivoton.

 Jos vielä liikkeen organisaatiokulttuuri on hierarkkinen, johto voi käyttää erilaisia sanktioita saadakseen tutkijan tuottamaan mieleisiään tuloksia, ja tutkija toisaalta helposti alistuu myötäilemään ylhäältä tulevia paineita.

 Ympäristöliikkeet voivat omaksua - ja itse asiassa ovat useimmiten omaksuneetkin - myös aivan toisenlaisen toimintastrategian ja organisaatiokulttuurin. Muutokselle olennaisena ei pidetäkään vallankäyttäjien vaihtamista vaan keskitetyn vallankäytön vähentämistä. Tämä tapahtuu lyhyellä tähtäyksellä aktioilla ja kampanjoilla, joissa kansalaiset omalla toiminnallaan estävät vallankäyttäjiä toteuttamasta ympäristölle tuhoisia päätöksiään. Samalla he voivat rakentaa yhteistoimin taryhmiä ja -verkkoja, jotka tekevät ihmiset vähemmän riippuvaisiksi keskitetyistä organisaatioista. Olennaista on kaiken aikaa nakertaa vallan legitimaatioperustaa sekä heikentää alistumisen ja alistamisen mahdollistavia ajattelun ja piilotajunnan rakenteita.

 Pitkällä - tai ainakin yli näköpiirin tasaisen "muutosmaiseman" ulottuvalla - tähtäyksellä on kyse yhteiskunnan ja koko kulttuurin syvällisestä muuttumisesta. "Eriskuntamme" toimintalogiikka ja sitä kannattavat myytit vaihtuisivat. Muutos ei kuitenkaan tapahtuisi vallankaappauksen tai perinteisen vallankumouksen avulla, vaan syvällisen kriisin seurauksena.

Ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa vakavat toimintahäiriöt tai katastrofit olisivat heikentäneet vallitsevan järjestelmän integraatiokykyä samalla kun uuden hierarkian pystyttämiseen pyrkivät oppositiopuolueet olisivat heikkoja. Ainoastaan ruohonjuuriliikkeiden luoma vastakulttuuri tarjoaisi uskottavan tulkintakehyksen. Tällöin hierarkkinen yhteiskunta ikään kuin luhistuisi pehmeästi liikkeiden luomalle alustalle...

 Kun toimintastrategia ja -kulttuuri ovat jotain edellä hahmotellun kaltaista, liikkeestä syntyvää tarvetta "parannella" tutkimustuloksia ei ole. Tutkija toimii itsenäisesti vailla mitään alistussuhdetta liikkeen johdolle. Mitään valheen kautta kulkevaa oikotietä suuriin muutoksiin ei kuvitella olevan. Olennaista on säilyttää pitkän tähtäyksen uskottavuus, jota enemmin tai myöhemmin paljastuvat "kaunistelut" eivät ainakaan paranna. Ei ole mitään eliittiä, jolla olisi etuoikeus oikeaan tietoon ja kyky sen tuomaa taakkaa kantaa, vaan jokaiselle on annettava avaimet oman toimintansa muovaami seen.

 Päädymme siis siihen, että yhteiskunnallinen ympäristötutkimus ruohonjuuriliikkeestä käsin voi olla tutkimusta sanan aidoimmassa mielessä. Demokraattisessa yhteisössä tieteen vanha ideaali keskinäiseen kritiikkiin perustuvasta tiedonmuodostuksesta voi toteutua paremmin kuin akateemisessa maailmassa, jossa valtahierarkiat, keskinäinen kilpailu ja auktoriteettiasemat vääristävät usein tukijoiden motiiveja sekä tyrehdyttävät aitoa keskustelua ja elävää tiedonjanoa.

 Monia olennaisia asioita voi ylipäänsä saada selville ainoastaan olemalla itse liikkeessä. Yksi syy tähän on liikkeen luoma yhteiskunnallinen perspektiivi, josta edellä oli puhe. On myös konkreettisempia syitä: Valtaorganisaatiot eivät anna it sestään tietoja, ellei aktivoi konfliktia. Yhteiskunnalliset instituutiot paljastavat usein todellista luonnettaan vain, jos ne joutuvat puolustautumaan. Ja puolustusreaktiota ei saada käyntiin yhteiskuntatieteiden tavanomaisilla menetelmillä vaan ainoastaan kansalaisliikkeen toiminnalla. Tällaisen tilanteen synnyttämästä tietolähteestä taas ei hevin pääse nauttimaan, ellei itse ole konfliktissa mukana.

 Koijärvellä kävi vuonna 1979 muiden ihmette lijöiden ohella myös nuoria sosiologeja. He tutkivat liikkeeseen osallistuneiden asenteita kyselykaavakkeilla. Aktivisteja ihmetytti kovasti, mikseivät nämä yhteiskunnallisen tiedon ammattilaisiksi ryhtyneet ihmiset olleet kiinnostuneita tulemaan mukaan järven laskuojan rannoilla tapahtuvaan jännittävään yhteiskunnalliseen oppimisprosessiin. Tuntui, että muutamassa kuukaudessa opimme suomalaisesta val tajärjestelmästä, valtionhallinnosta ja maaseutusosiologiasta enemmän kuin olisimme oppineet muutamassa yliopistovuodessa.

 Yksi tapa toimia liikkeissä on siis tehdä yhteiskunnallista tutkimusta. Mutta on jatkuvasti kysyttävä, onko se paras tapa. Jos alkaa pitää itseään pelkästään tutkija na, on jo pudonnut liikkeen kelkasta.

 Yksi syy valita juuri tutkimus on toimeentulo: jollakin aktivistinkin on elettävä ja tutkimukseen voi saada rahoitusta toisin kuin organisointityöhön. Tutkija-aktivistinkin on kuitenkin syytä pitää mielessä myös muita yleisiä liikkeiden ihmisten toimeentulon lähteitä: yhdentekevä, epäsäännöllinen tai osa-aikainen työ, työttömyyskorvaus ja muu sosiaaliturva, toimittajan työ sekä opintolainat.

 Liikkeiden tärkeydestä vakuuttunut yhteiskunnan tutkija saattaa tässä vaiheessa jo hikeentyä: kerro nyt vihdoin, mikä sitten olisi olennaista liikkeen perspektiivistä lähtevää yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta? Valitettavasti pallo on pakko heittää takaisin: Vain kun yhdistää oman erikoisalansa tiedot liikkeen perspektiiviin, voi vastata kysymykseen. Hyppää virtaan niin tiedät!
 

Kirjallisuutta:

Kun edustajat eivät riitä, Kansalaistoiminnan opas. Toim. Olli Tammilehto, WSOY, Juva 1989

Coover, Virginia, Ellen Deacon, Charles Esser & Christopher Moore: Resource Manual for a Living Revolution, A Handbook of Skills & Tools for Social Change Activists. New Society Publishers, Philadelphia 1985

Hyvärinen, Matti: Alussa oli liike, Tutkimus yhteiskunnallisten liikkeiden mahdollisuuksista. Vastapaino, Tampere 1985

Læss, Jeppe: Liike tienhaarassa 1. ja 2.. Suomi 5 ja 6/1983

Mathiesen, Thomas: Makt og Motmakt. Pax, Drammen 1982

Nielsen, Kurt Aagaard: Aktionsforskning - en ny forskerrolle?. TendenS, 2 Årg. Nr. 2, sept. 1990

Wiklund, Jan: Folkrörelse traditionens styrka och svaghet. Folk i rörelse, Tukholma 1987


Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.