| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Vihreässä Langassa 25.6.1992. Ruotsinkielinen käännös on julkaistu Ny Tidissä 2.7.1992. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Pietari - mahdollinen kaupunki?
Pietariin rakastuneita on taas tullut lisää.
Tuohon pohjolan loputtomien auringon laskujen aikaan sulonsa paljastavaan
kaupunkiin on helppo ihastua. Mutta ovatko nuo kaikki rakastuneet mielipuoleen?
Onko tuo Nevan rantojen nevalle noussut kaunotar parantumattomasti sairas?
*
Jos kaikki suomalaiset asettuisivat asumaan Turkuun,
ympäristökriisipesäkkeen syntyä tuskin voisi
välttää. Pietarin johtajat eivät ole kuitenkaan luottaneet
pelkkään asukaslukuun. Lukuisia kriisivarmistuksia on tehty vuosisatojen
kuluessa. Kaikki alkoi siitä, kun muuten niin omahyväinen Pietari
Suuri ei luottanut kylliksi omaan voimaansa ja Ruotsin heikkouteen. Hän ei
lopettanut suomen kieltä jupisevien asuttamalla epäterveellisellä
suistomaalla vasta aloittamiaan rakennustöitä ja siirtänyt
niitä valloittamaansa ruotsinkieliseen Helsingforsiin, jota raikkaat merituulet
puhdistivat. Alueen luontainen tautisuus ei kuitenkaan ole riittänyt:
Pietari seurasi viime vuosisadalla Länsi-Euroopassa alkanutta modernia
kehitystä. Sielläkin ryhdyttiin monikymmenkertaistamaan uloste- ja
virtsamassaa sijoittamalla joka asuntoon vesiklosetti-teknologiaa. Jätevedet
on edelleen onnistuttu laskemaan puhdistamatta Nevaan tai kaupungin edustalle.
Tulvasuojelun varjolla ne on nyt padottu Nevan lahteen jätteitä
kuhisevaksi liemeksi. Pietarilaisten elämän jännitystä on
lisätty kasaamalla lähistön "mäntyiseen
mäntymetsään" - Sosnovyi Boriin - miiluja, jotka sotalaivoja
kyllästäneen tervan sijasta tuottavat plutoniumia. *
Kaunottaren sairauteen on nyt keksitty ihmelääke: "länsimainen
teknologia". Se puhdistaa jätökset ja tekee ydinvoimalat turvallisiksi.
Mutta miten terveitä ovat nämä muun maailman suurkaupungit,
jotka eivät ole muuta käyttäneetkään kuin
länsimaista teknologiaa? Vaikka monissa metropoleissa
jätevesiä puhdistetaan paremmin, piiput ovat korkeampia, suodattamia on
enemmän ja ydinvoimaloissa on useampia turvajärjestelmiä kuin
Leningradskij oblastilla (alueen nimi ei ole muuttunut!), ne ovat kaikkea muuta kuin
ekologisen järkevyyden esikuvia. Hyvin usein saasteet vain
siirretään paikasta toiseen: suodatinjätteen käsittelypaikoille,
köyhille alueille maan sisällä, Itä-Eurooppaan, kolmanteen
maailmaan tai korkeiden piippujen mukana suuren alueen metsiin. Toisaalta
puhdistamisesta tai saasteiden viennistä koitunutta "ekologisesta tilasta" ei
yleensä ole päästy nauttimaan, sillä sen on nopeasti
täyttänyt kasvun mukanaan tuoma uusi saastuttava toiminta. Esimerkiksi
autot ovat täyttäneet savupiipputeollisuuden
jättämää aukkoa. Niinpä ilmanlaatu on
Länsi-Euroopan suurkaupungeissa usein huonompi kuin Venäjän
pahimmin saastuneilla alueilla. Länsimaisten teknologisten
"ratkaisujen" ja kasvun yhteys ei ole satunnainen. Kun toiminnoista ei haluta luopua
edes osittain vaan otetaan käyttöön niitä tukevaa suodatin-,
säätely- ja turvateknologiaa, ei suinkaan päädytä
"vakaaseen tilaan" vaan taloudellisen toiminnan laajentamiseen. Ja jotta tuon
laajennuksen avulla pystyttäisiin maksamaan
"ympäristöteknologia", laajennuksen itsenä on oltava kaikkea
muuta kuin ekologista: sen on kannatettava eli tuotettava voittoa eli kustannuksia on
ulkoistettava eli ihmisiä ja luontoa on riistettävä. Niinpä
venäläisjohtajat ovat valmiit myymään metsät,
maakaasun, öljyn, uraanin, työläiset ja monet myös
itsensä saadakseen tuota ihmeellistä länsimaista teknologiaa.
Pietarilla on tiiviiden länsiyhteyksiensä sekä johtaja-, liikemies- ja
eliittitiheytensä takia hyvät mahdollisuudet saada huomattava osa laajan
Venäjän maan riiston hedelmistä. Kaupungilla on
sitäpaitsi pitkät perinteet lännen insinööritaitoon
nojaavassa venäläisriistossa. Pietarin piirustuksia olivat 1700-luvun alussa
laatimassa ranskalainen Jean Babtiste Le Blond. Perustustöiden johtajina
toimivat vangitut ruotsalaiset (suomalaiset?) aliupseerit. Venäläisten
työntekijöidenkään kannustimena ei ollut kullan saaminen
vaan lyijyn välttäminen. Pietari oli jo vuosisadan alussa
sotateollisuuden keskus. Niinpä vallan anastettuaan Leninillä ja
kumppaneilla oli vaikea löytää kaupungista teollisuustuotteita, joita
talonpojat olisivat halunneet ottaa ruoan vastikkeeksi: maa kun ei kasva aseilla uhaten.
Kekseliäänä miehenä Lenin kuitenkin löysi tavan,
millä Petrogradin tuotteita voitiin hyödyntää. Aseiden avulla
voitiin siirtyä vaihtotalouden tuolle puolen ja huolehtia siitä, että
talonpojat lahjoittivat elintarvikkeet heidän luonaan vieraileville
punakaartilaisille. Vankat sotilasperinteet ovat jatkuneet. Meitä Pietarin
ulosteilta suojeleva pato rakennettiin, jotta kaupungin puolustajat eivät
jäisi jälkeen moskovalaisista kollegoistaan ja saisivat partioautoissaan
hurauttaa täyden kierroksen sen ympäri.
*
Onko Pietari siis mahdoton kaupunki? Saammeko mahdollisessa ekologisessa
tulevaisuudessa katsella vain kuvia Nevan kaunottaresta? Ovatko järkemme ja
tunteemme siis taas ristiriidassa keskenään? Asuin
keväällä viikon oululaisessa lähiössä
metsän keskellä. Kohta sen jälkeen vietin viitisen
päivää Vasiljevskij Ostrovin kaupunginosassa. Huolimatta
rauhallisuudesta, yleensä puhtaasta ilmasta, talojen uutuudesta ja asuntoni
korkeasta "varustetasosta", en viihtynyt lähiössä ollenkaan: katsoin
siellä televisiota enemmän kuin juuri koskaan. Tuolla Nevan suiston
saarella sen sijaan olisin asunut mielihyvin pitempäänkin.
Pitäisikö minun "ekologina" kouluttaa tunteeni pois tällaisista
vääristä preferensseistä? Mistä ero Oulun
ja Pietarin kokemukseni välillä oikein syntyi? Yksi avain saattaa olla
iltakäyttäytymisen eroissa. Oululainen ystäväni kanssa iltaa
viettäessämme lähdimme autiolta vaikuttavasta
lähiöstä keskustaan kapakkakierrokselle. Pietarilaisen
ystäväni seurassa emme sen sijaan poistuneet pitkän ja
monivaiheisen illan kuluessa kertaakaan Vasiljevin saaresta. Kierroksemme ainoa
ravintola oli pieni korttelikapakka, jossa joimme minun kustannuksellani. Lopun
nesteen ja kiintoaineen saimme suihimme ystäväni ystävien ja
tuttujen asunnoissa, jotka kaikki sijaitsivat lyhyen kävelymatkan
päässä. Matkan varrella kadulla törmäsimme
hänen muihin tuttuihinsa ja lukuisiin kadulla käveleviin tuntemattomiin
sekä myös yhteen tuttavuutta hierovaan juoppoon, joka sattui olemaan
varsin hauska veikko. Kokemukseni ei tietenkään ole
mitenkään edustava. Mutta ehkä se kertoo jotakin Pietarin
kaltaisten kaupunkien piilevistä mahdollisuuksista. *
Useimpien kaupunkien synty ja kehitys liittyy kiinteästi ihmisten ja luonnon
riistoon. Jonnekinhan on anastuksen tulokset täytynyt kasata ja toisaalta
riistokoneiston ylläpito on vaatinut monenlaisen toimintoja johtajien
ympärille. Mutta kuten luonnononnettomuudet muinoin vaikuttivat
imettäväisten ja paljon myöhemmin ihmisen kehittymiseen, niin
myös ihmisten usein väkivaltainen kasaaminen yhteen paikkaan on
synnyttänyt yllättäviä evoluutiohyppäyksiä.
Hallintokaupungeissa kehkeytyi alamaisten välille myös hallitsematonta
vuorovaikutusta, joka oli monipuolista ja tiivistä. Syntyi taidetta, tiedettä,
filosofiaa ja uskonnollisia oppeja. Vaikka valtaapitävät saattoivat paljolti
hyödyntää näitä kulttuurievoluution tuloksia omiin
tarkoituksiinsa, tällaisen spontaanin vuorovaikutuksen synnyttämä
kehitys, oli monista johtajista arveluttavaa: sehän jo sinänsä
piilevästi kyseenalaisti keskitetyn vallankäytön tarvetta. Sen
piirissä syntyi myös eettistä ja yhteiskunnallista ajattelua, joka
avoimesti kielsi alistamisen ja riiston oikeutuksen. Kaiken lisäksi näihin
oppeihin saattoivat jotkut huono-osaiset alkaa uskoa ja lähteä mukaan
erilaisten kapinoitsijoiden lietsomiin "levottomuuksiin" eli liikkeisiin. Niinpä
kaupunki on aina ollut ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. Se on
"orgaaninen" kaupunki, jossa mitä erilaisimmat ihmiset kohtaavat ja
muodostavat alati muuttuvia ystävyys-, tuttavuus- ja
työtoveruusverkostoja. Luova kaaos synnyttää,
hämmästyttäviä kulttuurisaavutuksia ja uusia oivalluksia. A
ja O, anarkia ja järjestys toimivat yhdessä. Mutta kaupunki on
myös hallintokeskus. Tämä "pyramidikaupunki" murskaa
kaupunkien ja kaupunginosien itsehallintokokeilut tekemällä niistä
hierarkiansa osasia. Se rakentaa bulevardeja, joita pitkin santarmit
pääsevät nopeasti levottomuuspesäkkeihin. Se
leventää katuja, jotta barrikadien rakentaminen ei onnistuisi. Se hajoittaa
tehtaiden lähelle syntyneet työläis"slummit" ja siirtää
orgaanisen yhteisön asukkaan hajallaan sijaitseviin
nukkumalähiöihin. Se tuhoaa toimivat
joukkoliikennejärjestelmät ja eristää ihmiset toisistaan
yksityisautoihin ja automaksuihin.
*
Onko kaupunki kokonaisuutena siis aina hyvän ja pahan tuolla puolen?
Kaiken todennäköisyyden mukaan näin on. Mutta ellemme usko
hyvän voiton periaatteelliseen mahdollisuuteen, emme kykene
pyrkimään hyvään. Ja jos pyrkimyksemme lakkaavat, ero
hyvän ja pahan välillä katoaa vähitellen: vaivumme
yhdentekevyyden harmauteen ja tylsyyteen. Mikä siis olisi
hyvä, ekologinen kaupunki? Jotkut asiat ovat selviä: ekokaupungissa olisi
paljon puistoja, vähän autoja, se olisi suhteellisen tiiviisti rakennettu ja
sen osat olisivat toiminnoiltaan eriytymättömiä, siellä olisi
kortteli ja kaupunginosakohtainen itsehallinto... Mutta entä ulkosuhteet?
Eivätkö ainakin suurkaupungit väistämättä
perustu muiden alueiden luonnon ja ihmisten riistolle? Ilmeisesti ekologisen
rationaalisuuden toteutuminen tekisi maalle siirtymisen monille houkuttelevaksi ja
johtaisi useimpien kaupunkien huomattavaan pienenemiseen. Silti suhteellisen
suuriakin keskuksia saattaa jäädä jäljelle. Oleellista on
ajatella, miten toteutetaan elintarvikkeiden ja energian tuotanto riistotta. Kaikesta
mahdottomuudestaan huolimatta Pietarilla saattaa olla lyhyempi matka ekokaupungiksi
kuin monilla lännen metropoleilla. Orgaanista kaupunkikulttuuria ei siellä
ole vielä ehditty tuhota niin pitkälle kuin muualla. Ja
ihmissuhdeverkostojen kehittämiseen ja ylläpitämiseen
liittyvät innovaatiot ovat tuhat kertaa olennaisempia ekologisen kriisin
ratkaisussa kuin mikään länsimainen teknologia: tätä
teknologiaa tarvitseva tuotantohan tarjoaa pääasiassa kompensaatiota
sosiaalisten ja henkisten tarpeiden nälkään. Kun kulutuksen
oravanpyörästä päästään,
välttämättömän energian ja ravinnon tuotanto
riistottomasti jopa Pietariin voi olla mahdollista.
*
Toukokuun lopun perjantai-iltana puolikahdentoista paikallisjuna Viipuriin suuntaa on
tupaten täynnä reppuselkäisiä ihmisiä. Monet ovat
menossa mökeilleen ja palstoilleen luovutetun Karjalan alueelle. Toisilla taas on
repussaan kalastusvälineen kumiveneestä alkaen. Komarovin, entisen
Kellomäen kylässä asuu kesäisin paljon akateemikkoja.
Myös he viljelevät innokkaasti. Joka puolella Venäjää
siirtolapuutarhapalstojen kysyntä on valtavaa.
*
Vuosina 1817-1820 italialainen Angelo Toselli istui Vasiljevin saarella sijaitsevassa
tornissa ja maalasi yksityiskohtaisen panoraaman kaikesta, mitä
ympärillään näki. Kun katsomme hänen silmin
etelään päin kaupunki ei suuresti eroa nykyisestä muodostaa:
Talvipalatsi, Amiraliteetti, Iisakin kirkko ja sadat muut rakennukset paikallaan.
Kaduilla ei kuitenkaan näy autoja vaan laukkaavia hevosvaljakoita. Nevalla on
lukuisia purje- ja soutuveneitä. Kun käännämme katseemme
Suomen lahdelle päin, näkymät ovat kauempana edelleen tuttuja,
mutta lähellä on jotain outoa: keskellä kivikaupunkia on lukuisia
kasvimaita ja -huoneita. Kun käännymme luoteeseen, huomaamme
pitkän kivitalorivin edustalla niityn, jonka keskellä on kaksi paimenta.
Karjalauma ympäröi heitä. 
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin
tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun
alkuun