| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Vihreässä Langassa 26.9.1991. Ruotsinkielinen versio on ilmestynyt Ny Tidissä 19.9.1991. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Lännen demokratia idän peilissä
Elokuun viimeisillä viikoilla (1991) saimme seurata
turistien ja trenditietoisten jo hylkäämässä
itänaapurissamme uskomatonta tapahtumasarjaa. Lontoolaisen The Independent
-lehden arvostelija vertasi sitä Shakespearen draamoihin. Rappeutuneen
itämaisen kommunistidespotian viimeinen yritys palauttaa vanha järjestys
päättyikin lännen tukemien demokraattisten voimien loistavaan ja
sankarilliseen voittoon. Näytelmän vastustamatonta vetovoimaa
lisäsi se, että kyseessä ei ollut pelkästään
mediatapahtuma. Venäläiset kadunmiehet olivat aitoja sankareita.
Tällä kertaa myös ulkopoliittinen johtomme arvioi jotain todellista
tapahtuneen - toisin kuin runsas kaksi vuotta sitten Taivaallisen rauhan aukion rauhaa
palautettaessa. Mutta juntan kaappauksessa ja "elokuun
vallankumouksessa" oli kyse myös mediatapahtumasta. Viime
keväänä selvisi, että toimittajat olivat antaneet vuonna 1989
Kiinan opiskelijaliikkeestään kaunistellun kuvan: mm. liikkeen
sisäisestä epädemokraattisuudesta ei kerrottu. Mistä nyt
vaiettiin ja mikä nyt peittyi fraseologian alle? Neuvostoliiton demokraattista
kehitystä on yleisesti ylistetty lännen yhtiökapitalistisissa maissa.
Näin ollen olisi voinut kuvitella, että niissä varauksettomasti
tuomitaan elokuun 19. päivän kaappauksen. Ensimmäiset
hallitusten ja monien lehtien kannanotot olivat kuitenkin varovaisia. Kun
myöhemmin esitettiin tiukempia näkemyksiä, tätä
selitettiin tiedotusvälineissä juntan osoittamalla heikkoudella. Julkisuus
näytti toimivan seuraavan "moraalisäännön" pohjalta:
mitä ahtaammalle demokraatti set voimat ajetaan ja mitä enemmän
ne tarvitsevat tukea, sitä vähemmän "lännen demokraattisten
maiden" tulee niitä tukea. Demokratiaa koskevan diskurssin
ristiriidat eivät tie tenkään pinttyneitä tiedotusvirran
syöttäjiä ja nauttijoita hetkauta: onhan niin usein kansanvaltaisten
maiden etu vaatinut niiden omien kansanliikkeiden tukahduttamista tai muiden maiden
demokraattisesti valittujen hallitusten syrjäyttämistä. Noviisien
olouttaminen ristiriitaisen diskurssin hienovaraisiin erotteluihin vaatii kuitenkin
aikansa. Tällä kertaa juntan aikaansaamasta kiusallisesta
tilanteesta selvittiin kuitenkin nopeasti. Kansanvallan sankariksi nousi kansa -
varsinkin Moskovassa ja "sankarikaupunki Sankt-Peterburgissa", joksi kyseistä
suoaluetta kuulee jo nimitettävän. Toimittajat olivat oikeutetusti
innostuneita "kansan" osoittamasta toimintavalmiudesta, mutta kummallisen
vähän oltiin kiinnostuneita siitä, mikä tämä
kansa oikein oli. Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Boris
Jeltsinin lakkokehotus sai vastakaikua vain muutamissa siperialaisissa kaivoksissa.
Ohimennen mainittiin, että ratkaiseviin tukimielenosoituksiin entiseen ja
nykyiseen pääkaupunkiin saapui vähemmän ihmisiä
kuin moniin aikaisempiin. Asukaslukuun suhteutettuna väkeä oli
Moskovassa vähemmän kuin monissa helsinkiläisissä
"epäonnistuneissa" joukkomielenosoituksissa. Pelko selittää
tietenkin paljon mutta tuskin kaikkea. Jotkut Moskovassa kaappauksen aikana
oleskelleet tuttavani väittivät, että kaupunki vaikutti normaalilta ja
ihmiset välinpitämättömiltä. Mutta
eikö aina vain vähemmistö ole aktiivinen? Tämä
pitänee useimmissa tapauksissa paikkansa, mutta kun
vähemmistöä kutsutaan kansaksi, on olennaista kysellä sen
koostumusta. Ehkä se todella jollakin tavalla edusti kansaa, mutta ainakaan
moskovalainen sosiologi ja kaupunginvaltuutettu Boris Kagarlitski ei usko
tähän. Jeltsiniläinen demokraattinen liike kannattaa nopeaa
siirtymistä "markkinatalouteen". Vähemmistön rikastumista ja
kymmenien miljoo nien vaipumista kurjuuteen pidetään luonnollisena.
Opiskelijoita demokraatit ovat Kagarlitskin mukaan saaneet puolelleen lupaamalla
heille hyvätuloisia asemia perustettavissa yhtiöissä. Onko
mahdollisesti niin, että elokuun vallankumoukseen osallistuneet olivat
enimmäkseen niitä, jotka uskovat selviytyvänsä voittajina
yhtiökapitalistisessa olemassaolon taistelussa? Ehkä kyseessä ei
ollutkaan kansa vaan keskiluokka? Kysymys on olennainen, sillä Neuvostoliitto
ei ole mikään jälkiteollinen yhteiskunta: keskiluokka on maassa
selvä vähemmistö. Väärinkäsitysten
välttämiseksi: joka tapauksessa mielenosoituksiin osallistuneet ihmiset
olivat sillä hetkellä valmiit henkilökohtaisiin uhrauksiin yhteisen
asian hyväksi, ja juntan kaatuminen sinänsä oli ylivoimaisen
enemmistön etujen mukaista. Näiden asioiden pohtimiseen
toimittajilla ei tietenkään ollut aikaa, varsinkaan kun heillä kohta,
kaappauksen luhistumisen jälkeen, oli mahdollisuus taas siirtyä teemaan,
johon Moskovan kirjeenvaihtajat olivat vuosikymmenien kuluessa kehittäneet
vankan rutiinin: korkeassa asemassa olevien keskinäinen valtakamppailu.
Demokratia alkoi tuttuun läntiseen tapaan merkitä vaaleihin
osallistuneiden suosikkien ja heidän "fan-clubiensa" toimintaa. Niinpä
vallan keskittyminen Jeltsinille ja hänen avustajilleen herätti vain
vähän kritiikkiä, vaikka vallan keskittyminen oli vanhan
Neuvostoliiton arvostelun keskeinen peruste. Mistä
nämä ristiriidat? Miksi toimittajat demokratiasta puhuessaan ja
kirjoittaessaan eivät näytä olevan kiinnostuneita demokratiasta?
Kysymys on ilmeisesti siitä, että he ovat hallitsevan
demokratia-diskurssin pauloissa. Tässä puhemaailmassa demokratia ei
tarkoita yksinkertaisesti kansan valtaa. Sanalla on monimutkaisempi funktio.
Sitä käytetään kun joitakin Länsi-Euroopassa ja
Pohjois-Amerikassa vakiintuneita yhteiskunnallisia
käytäntöjä halutaan tarjoilla kääreessä,
jota koristavat Euroopan historian kauneimmat kukkaset. Niinpä
vaalijärjestelmää, puoluelai tosta yms. "demokraattisia"
instituutioita ei niinkään puolusteta niiden kansalle tarjoaman vallan vaan
tavaran perusteella. Esimerkiksi Max Jacobson kirjoittaa, että "kokemus on
kuitenkin osoittanut, että markkinatalouden ja moniarvoisen demokraattisen
poliittisen järjestelmän välillä vallitsee erottamaton yhteys"
(HS. 22.8.91), ymmärtäen markkinatalou den oikeutuksen nykyisin
olevan kiistaton sen yksin tarjoaman vaurauden takia. Jacobson ja muut
hänen tavallaan ajattelevat ammentavat kuitenkin kovin kapeasta
kokemuspohjasta. Historiallisesti ja globaalisesti yhteyttä
yhtiökapitalismin, länsimaisen demokratian ja vaurauden
välillä ei ole, eikä kapitalismin tarjoama vauraus ole ollut
itsestään selvä ja yleisesti hyväksytty arvo.
Ensinnäkin Intiassa ja monissa muissa kolmannen maailman maissa
on pitkiä aikoja kokeiltu "moniarvoisen demokratian" ja yh
tiökapitalismin yhdistelmää ilman, että siitä olisi
seurannut vaurautta valtaenemmistölle puhumattakaan muusta
hyvästä. Tosin länsimaisten yhtiöiden
toimintamahdollisuudet ovat tällöin yleensä olleet hyvät.
Näin tulee olemaan neuvostoimperiumin jäänteiden
"demokratisoituessakin". Suomalaiset yhtiöt kärkkyvät jo
Pohjois-Venäjän metsiä. Toiseksi "markkinatalous"
ilman länsimaista saatikka muuta demokratiaa on Euroopan historiassa ja
nykyisessä kolmannessa maailmassa erittäin tavallinen yhdistelmä.
Tämä on olennaista huomata arvioitaessa demokratian tulevaisuutta
yhtiökapitalismiin rynnistävissä Romanovien perintömaissa.
Harvain- tai yksinvaltaiset "markkinatalous"-maat eivät edusta
mitään köyhyyteen päättyvää kapitalisti
sen kehityksen harhapolkua. Autoritäärinen, ihmisten ikimuistoisista
oikeuksista piittaamaton komento on ollut olennaista pääomien
kasaamiselle - joko omaan maahan tai ulkomaille. Demokraattisesti ei olisi voitu
päättää englantilaisten talonpoikien yhteismaiden
aitaamisesta tuottamaan villaa paisuvaa teollisuutta varten - saati sitten nyt
nälkää näkevän Sudanin viljavimpien alueiden
muuttamisesta valtaviksi plantaaseiksi kasvattamaan puuvillaa Manchesterin tehtaille.
Se, mitä Stalin teki hävittäessään valtiokapitalisminsa
tarpeisiin "talonpojat luokkana", on tuttua myös yhtiökapitalismin
historiasta. Mutta kyse ei ole vain historiasta. Taatusti
järjestelmämyönteinen The Economist -lehti totesi viime
keväänä kapitalistisen kehityksen onnistumisen edellyttäneen
Aasiassa useimmiten demokratian kaventamista. Syvällisemmin argumentoiden
tuo saman asian esiin tunnettu intialainen yhteiskuntatieteilijä Ashis Nandy
vuonna 1987 ilmestyneessä artikkelissaan. Kapitalismille
välttämätöntä resurssien keskittymistä ei saada
aikaan, jos ihmiset itse saavat päättää asioistaan.
Talouden ohella toisen alueen, jolla demokratian tulevaisuutta
itäisessä naapurissamme on syytä tarkastella, muodostavat etnisten
ja uskonnollisten ryhmien väliset suhteet. Myös tässä
kolmannen maailman kokemukset ovat valaisevia. Modernisaation
juuriltaan irti repimät kurjistuvat ihmiset on helppo vetää mukaan
ääriuskonnollisiin tai -kansallisiin liikkeisiin, jotka tarjoavat helpon
selityksen kurjuuteen. Näiden autoritääristen liikkeiden johtajat
kiihottavat jäseniään väkivaltaan syntipukeiksi leimattuja
ihmisiä kohtaan. Koska länsimaisen demokratian ja sen puoluelaitoksen
ideana on samanlainen johtajan ympärille keskittyvä "pystysuora
mobilisaatio" kuin näillä liikkeillä, sen puitteissa on hyvin vaikea
argumentoida niitä vastaan. Esimerkiksi Intiassa on päinvastoin
todennäköistä, että vaa lijärjestelmä
yhdessä muiden lännestä omaksuttujen instituutioiden kanssa on
tukenut ääriliikkeiden kehittymästä oikeuttamalla niiden
johtajien valtapyyteet. Toisaalta kiihkokansalliset ja -uskonnolliset ryhmät ovat
tarjonneet oikeutuksen puolueiden toiminnan kieltämiseen ja
vähäisenkin demokratian tukahduttamiseen.
Länsimaisten yhteiskunnallisten käytäntöjen
horjuvasta suhteesta demokratiaan on siis yllin kyllin kokemuksia. Miksi siis
yleensä kyyniset toimittajat ovat niin innokkaasti tukemassa niiden istuttamista
demokratian nimissä laajaan Venäjän maahaan ja sen kolonioihin?
Taustalla lienee se toimittajienkin kokemukseen kuuluva asia, että
lännen yhtiökapitalistisissa maissa on jonkin verran demokratiaa.
Ihmisillä on joitakin mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin asioihin ja
julkinen mielipide painaa monesti. Kansanvaltaa eivät kuitenkaan
takaa poliittiset instituutiot eikä yhtiökapitalismi vaan
kansalaisyhteiskunta: hyvin monilla ihmisillä on kykyä, uskallusta ja
kokemusta organisoitua tarvittaessa ryhmiksi tai liikkeiksi ajamaan asioitaan.
Tätä tukevat virallisen yhteiskunnan kontrollista enemmän tai
vähemmän vapaat lehdet, kirjat, taiteet ja vakiintuneet
kansalaisjärjestöt sekä näiden ympärillä
pyörivä keskustelu. Kansalaisyhteiskunnan todelliset ja
tulevaisuudessa mahdolliset vaikutukset rajoittavat vallankäyttöä,
tekevät maan usein "vaikeasti hallittavaksi" ja vaarantava pääomien
kasaamisen. Siksi hallitseviin samaistuvat ihmiset tahtovat unohtaa
kansalaisyhteiskunnan demokratiasta puhuessaan ja kirjoittaessaan.
Myös Neuvostoliitossa on aina ollut jonkinlainen kansalaisyhteis
kunta. Mutta sorron vuosikymmeninä se toimi pikemmin hengissä
säilymistä tukevana yhteysverkostona ja työyhteiskunnan rattaisiin
hiekkaa heittävänä vaihtoehtoisena energiakanavana kuin
varsinaisena kansanvallan ilmen tymänä. Kansalaisyhteiskunta
voimistui perestroikan ensi vuosina. Vuonna 1987 "riippumattomissa
yhteiskunnallisissa ryhmissä", jotka puolustivat ihmisoikeuksia, rauhaa,
ympäristöä tai vaikuttivat jollain muulla alalla, arvioitiin toimivan
jo noin miljoonan ihmisen. Kagarlitskin mukaan tämän jälkeen
alkoi kuitenkin kehitys, jossa ryhmiä alistettiin tai ne alistuivat uusien
poliittisten puolueiden vallantavoittelun välineeksi. Syntyi uusia pystysuoria
rakenteita, joissa lähinnä vain johtajat toimivat oma-aloitteisesti.
Kansalaisyhteiskuntaa siis heikennettiin samalla tavoin kuin taistolaiset ja jotkut
poliittiset nuorisojärjestöt heikensivät sitä 1970-luvun alun
Suomessa. Elokuun vallankumouksen vaikutus demokratiaan on siis
kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Suhteellisen pienen
kansalaisjoukon väkivallattoman vastarinnan onnistuminen valtavaa
väkivaltakoneistoa vastaan on rohkaissut ihmisiä. Juntan ja
kommunistisen puolueen kaatumisen ja KGB:n heikkenemisen jälkeen
tunnelmat ainakin Pietarissa olivat erittäin vapautuneita. Mahdollisuuksia
rohkeisiin aloitteisiin ja kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen on. Paljon riippuu
kuitenkin siitä, miten paljon länsimaisen demokratian ja
yhtiökapitalistisen kulutusyhteis kunnan myytit edelleen
hämärtävät hyvän elämän ja etiikan tajua.
Vallankumous ei jättäne myöskään kansan
valtaa lännessä koskemattomaksi. Toisaalta tapahtuma voi
lisätä uskoa yhteiskunnallisten käytäntöjemme
väistämättömyyteen ja tehdä näin kansalaisten
muutospyrkimykset toivottomiksi. Mutta toisaalta vallankumouksen jälkeen
kommunismin pelolla alistaminen ei enää onnistu, ja on vaikeampaa
työntää itään eurooppalaisen kulttuurin
yöpuolta: ihmisoikeuksien polkemista, riistoa, totalitarismia,
keskitysleirejä, luonnon tuhoa... On helpompi nähdä
yhteiskunnallisten myyttiemme takana piilevä hirvittävä todellisuus
ja alkaa kaataa niitä jalustaltaan. 
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin
tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun
alkuun