Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kumppani-lehden numerossa 2/1995. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.


 Entä jos autoja poltetaan
Esplanadilla



Tapani Ruokanen & Aarne Nurmio: Entä jos... Suomi ja mahdolliset maailmat. SITRA & WSOY, Helsinki 1995, 340 s. 

Välttämättömyysretoriikan hallitsemassa maailmassa on aina ilahduttavaa kohdata kirja, jossa tulevaisuus nähdään avoimeksi. Erityisen kiehtovaksi asia muuttuu, kun seuraavien kymmenen vuoden kuluessakin uskotaan maailman muuttumisella olevan suuresti toisistaan eroavia vaihtoehtoja. Kun selatessaan huomaa sen takana olevan juuri niitä tahoja, jotka yleensä ovat edustaneet taloudellista välttämättömyyspuhetta, teos alkaa vaikuttaa vielä kiinnostavammalta.

Entä jos... Suomi ja mahdolliset maailmat -kirja perustuu Suomi-skenaari ot-hankkeeseen, jonka ohjausryhmässä on ollut edustus mm. Ahlsröm Oy:stä, EVAsta, SAK:sta, Liikkeenjohdon Instituutista, Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliitosta sekä valtioneuvoston kansliasta. Hankkeen toteuttanutta työryhmää, jossa istui mm. Risto E. J. Penttilä, on johtanut "Senior Partner" Aarne Nurmio. Tulokset on kirjoittanut luettavaan asuun pankkipappina kunnostautunut, Kotimaa-lehden päätoimittaja Tapani Ruokanen.

Valitettavasti kirjan aloitettuaan kokee pettymyksen: tuntuu, että lukee Helsingin Sanomien pidennettyä pääkirjoitusta. Teksti sisältää kaikki mahdolliset vallitsevia valtasuhteita oikeuttavan puheen fraasit ja kliseet.

Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia toki kuitenkin hahmotellaan. Työryhmä on vastaavien ulkomaisten hankkeiden pohjalta kehittänyt viisi eri skenaariota: "Suuri suunnitelma", "Armotonta menoa", "Kulttuurien paineessa", "Lopun jälkeen" ja "Valtapiirien kilpailu". Niissä kussakin on jokin tämän hetken maailman vastakkainasetteluista nostettu määrääväksi: ensimmäisessä yhtenäinen "länsi" vastaan muu maailma, toisessa ylikansallisten yhtiöiden kilpailu ja valtapyyteet, kolmannessa "kristityn" "lännen" ja "islamilaisen" "idän" konflikti sekä viimeisessä suurvaltojen ristiriidat.

Neljäs kehitysarvio poikkeaa näistä kaikista kuitenkin selvästi. Siinä taloudelliset kasvu- ja kilpailupyrkimykset eivät ole kääntyneet minkään kilpailevan valtaryhmittymän voitoksi vaan kaikkien häviöksi: eletään maailmanlaajuisen taloudellisen ja ekologisen katastrofin jälkeistä aikaa.

Kirjan keskeinen teema on yrittää määrittää suuntaviivoja sille, mitä suomalaisten olisi kussakin muutosvaihtoehdossa tehtävä. Kun tutkijoiden, pohtijoiden ja kirjoittajien edessä on näinkin erilaisia ja näinkin synkkiä lähitulevaisuuden maailmantiloja, luulisi, että nykyisille yhteiskunnallisille tavoitteille etsittäisiin ja esitettäisiin vaihtoehtoja.

Hämmästyksekseen saa kuitenkin lukea, että maailman myrs kyissä Suomi-laivan kurssi on aina pidettävä samana: yhtiötalouden paisuttaminen eli taloudellinen kasvu olkoon aina johtotähtemme! "Uudelleen orientoitumista" tosin tarvitaan kaikissa vaihtoehdoissa, mutta vain siksi, että "Suomesta" voisi tulla "menestyvä saareke" tai "turvallinen koti", vaikka "maailman meri myrskyää".

Kaikissa tapauksissa myös perusresepti tämän Suomi-il miön toteuttamiseksi on sama: politiikka pois politiikasta eli kulloinenkin taloudellinen välttämättömyys sanelkoon sen konsensuksen, johon kaikkien suomalaisten on syytä alistua. Kansalaistoimintaa toki tarvitaan entistä enemmän, mutta vain sellaista kilttiä, joka ei sekaannu politiikkaan vaan huolehtii taloudelle turhista ihmisistä valtiota halvemmalla.

Jos kansa kaikesta huolimatta napinoi eikä ymmärrä parastaan, vaarana on aina "kehitysloukku". Silloin "Esplanadilla sytytetään autoja palamaan" tai "yölliset kulkijat iskevät Helsingin keskustassa tavaratalon näyteikkunan läpi".

Estonian kapteenin jääräpäisyyden kaltainen uhmakkuus on sitäkin ihmeellisempää, kun tässä valtiolaivan peränpito-oppaassa kerrotaan selkeästi talouskurssin yleismaailmallisen seuraamisen katastrofaalisen tulokset: Lopun jälkeen -skenaarion mukaan "kansainvälinen kilpailu ja kasvuhakuinen taloudellinen integraation johtavat"... "ongelmien kärjistymiseen ennakoitua nopeammin" ja lopulta romahdukseen.

Kirjan tekijöille ei tunnu juolahtaneen mieleen, mitä se ja sen muissa maissa ilmestyneet tai ilmestyvät rinnakkaisversiot voisivat saada aikaan: menestysreseptin seuraaminen toisi tilapäistä - jos sitäkään - menestystä muutamille vain hyvällä arpaonnella mutta sen sijaan suurella todennäköisyydellä tuhoa lähes kaikille. Tai sitten he todella ajattelevat, että Suomen eliitin on oikeus olla maapallon "vapaamatkustaja", joka - samalla kun itse kahmii rikkauksia sen kuin kerkeää - odottaa muiden tekevän eettisen johtopäätöksen tuhonenteistä.

Entä jos(sittelu)n ristiriitaisuus ja tekopyhyys huipentuvat viimeisessä luvussa. "Ihminen tulevaisuuden voimavarana" otsikolla kerrotaan yllättäen, että viisi skenaariota tuleekin ymmärtää erilaisiksi maailmankuviksi ja että "uudistuvissa tilanteissa ei pitäsi toimia vanhentuneen maailmankuvan mukaisesti". Seuraa monta sivua moraalista paatosta. Kerrotaan mm. että "kukaan ei voi asettua moraalin yläpuolelle - eivät liikemiehet, eivät poliitikot, eivät journalistit". Todetaan, että "mitä tahdot tehtävän itsellesi, sitä tee sinä toiselle" -periaate on edelleen toimiva.

Miten tällaista voi esittää kirjassa, joka kehottaa suomalaista yhtiö-, valtio- ja järjestöeliittiä - retorisesti "Suomea" - jatkamaan kaikissa tapauksissa vanhaa itsekästä ja tuhoisaa politiikkaansa? Tavallisen kirjoittajat rahkeet tuskin olisivat riittäneet näin paksuun ideologiseen sekoitukseen. Ehkäpä siksi sananvääntäjäksi on valittu pappi Tapani Ruokanen: kun kaiken rahaksi muuttava tuhotaloutemme on supistanut pyhyyden asiantuntijoiden tehtäväkentän olemattomiin, aikaansa seuraavat papit ovatkin ryhtyneet tekopyhyyden ammattilaisiksi.



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info

Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun